Kauppakuitilla karkkia ja kukkia

Se on melkein viikonloppu! 

Lähdin tänään vaunujen kanssa liikkeelle nauttiakseni kirkkaasta päivänvalosta. Logiikkani on pettämätön: vietin parituntisen kirjastossa ja kauppakeskuksessa, jossa sentään tein pitstopin isojen kattoikkunoiden alle kahville ja juustokakulle. Ei kuulkaa ole halpaa tuo lattemamailu, joka tänään paikkasi makimutseilua. Kuinka monta kertaa viikossa on sallittua käydä sushibuffetissa? 

Kahvilla istuessani koin hetkellistä, vahvaa onnea. Kummallista. Ehkä se on suonissa virtaava kofeiini, joka nostaa edelleen vähän flunssaisen ja sitä myöten väsyneen äidin takaisin elävien kirjoihin. Samalla kaipasin kuitenkin mahdollisuutta istua läppärin kanssa tai seurustella jonkun ihmisen kanssa hetkisen. Skannailin tänäänkin muita vanhempia ja mietin, kenen kanssa kemiat saattaisivat natsata.

Intended Mum kirjoitti yksinäisyydestä, ja sinne kommentoinkin laittaneeni ystäväilmoituksen fb-ryhmään. Nyt se on nähty 100 kertaa, mutta en ole vielä saanut yhtään viestiä. Se tuntuu vähän pahalta, mutta yritän ajatella, että itsellänikin olisi kynnys vastata moiseen viestiin. Ja onnittelen itseäni siitä, että moisen ilmoituksen ylipäänsä laitoin. Momzienkin latasin, mutta sitä en jostain syystä uskalla kokeilla. Haluaisin vähintäänkin uuden profiilikuvan. 

Hetken harkitsin, että linkittäisin blogin ilmoitukseeni, mutta sitten totesin etten ehkä viihtyisi tilanteessa, jossa a. toinen osapuoli tietäisi minusta paljon enemmän kuin minä hänestä tai b. kuvittelisin toisen lukeneen blogini ja puhuisin asioistani itsestäänselvyyksinä, koska kyllähän kuka tahansa omaksuu asioita kertalukemalla. Ja vaikka kirjoitankin blogia täysin omana itsenäni, olen tietoinen että sen kautta saatu kuva minusta saattaa värittyä ja siksi myös etäännyttää ihmisiä. 

Ensi viikolla on kulttuurimamojen kohtaaminen Kiasmassa, joka edelleen jännittää aika hurjasti. Mietin ihan teininä, että mitä laitan päälle ja minkälaisin varustein lähden matkaan, vaikka oikeasti en halua olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka määrittelevät ystävyyssuhteen tason ulkoisten olosuhteiden perusteella, enkä itsekään siis arvostele toisten vaippa- tai vaunuratkaisuja. Mutta ensivaikutelma on silti aina ensivaikutelma, joten jollain tasolla haluankin vähän panostaa.

Tänään olen kuitenkin ihan tyytyväinen voidessani loppupäivän keskittyä jatkamaan jouluminiatyyrejä ja mussuttamaan karkkia. Ohjelmassa on ainakin ristiäiskimpun purku ja muratin sekä muiden lehtien konservointiyritys kirkasta lakkaa käyttäen. Tuosta askartelusta tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin, mutta mietin että olisiko se kuitenkin ihan oman blogin paikka? Sellaisen perustaminen on vielä vähän ennenaikaista, koska en tiedä kuinka pitkään innostukseni jatkuu, joten ehkä vain ujutan edistymistäni tänne muun sisällön joukkoon.

Todettakoon siitä vielä, että tänään kauppoja kiertäneenä olisi ihan mahdollista ostaa kaikki valmiina. Ei olisi ollut pakko tökkiä rautalankaa pahvikartioon ja virittää siihen jouluvaloja sähköteipillä, mutta tuossa itse tekemisessä on oma jujunsa. Se ei välttämättä ole edes halvempaa, mutta saan outoa tyydytystä siitä, että puran vanhoja kaulakoruja ja kierittelen helmiä glitterliimassa sen sijaan että ostaisin valmiita minijoulupalloja. Mutta edelleen projekti ja tarvike kerrallaan: kaupoissa on kaikkea ihanaa ja oman kodin roskissakin on vaikka kuinka paljon potentiaalia (säästin tänään dödöpullon, siitä tuli modernin kylppärin vibat), mutta haluan jatkossakin iloita siitä, että ystävällinen myyjä löytää minulle ylijäämäpalan styroksia, jonka käyttökohteen heti tiedän. Resurssien rajaaminen lisää myös neuvokkuutta ja pistää pienet aivonystyrät liikkeelle tavalla, joka tuntuu sopivan tähän äitiysloman henkeen. On jotain, mutta se ei ole niin vakavaa.