Idylli

Olimme taannoin maaseudulla juhlissa. Olen kotoisin pikkukylästä, kirkonkylältä, omakotitaloalueelta. Kotipihassamme ei ollut edes yrttitarhaa. Nämä juhlat olivat oikeasti maalla, siellä missä katuvalot eivät peitä kuuta ja pelloille valuu usvaa, missä naapurissa on lehmiä ja omalla maalla kasvaa viljaa.

2015-08-29 22.26.37.jpg

Sosiaalinen piiri kertasi menneitä ja tulevia juhlia, tuntui että joka viikonloppu kokoonnutaan jonkun luo, aina on aihetta kutsua vieraita. Juhlat ovat osa arkea, lastenkin kautta niitä kertyy, mennään milloin mihinkin ja ollaan sen verran kuin jaksetaan. Joskus kai myös velvollisuudesta.

Minä näin pitkään vain tuon velvollisuuden ja kaikki muu ahdisti. ”Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan” ja muut kommentit, jotka sitoivat minut tiukasti perheeseen ja perimään, inhottivat. Nykyään käyn maalla mieluusti, joskus jopa vähän kadehtien. Katson, miten toiset perheet kerääntyvät pitkiin pöytiin, miten sukupolvet ovat läsnä, miten keskustelu ei koske pelkkiä kuulumisia, koska ne tiedetään jo, ei tarvitse päivittää vuoden taakse.

Ja mietin sitä, miten piiri pieni pyörii. Miten käydään toisten luona kylässä, vaikka joskus jurnutetaankin selän takana. Yhteisö on siinä, olemassa, toisiin on ehkä läheisemmät suhteet, mutta jokaisella on siinä oma roolinsa.

Individualistisena kaupunkilaisena mietin etenkin nuorempana, että minä ainakin haluan valita itse omat ihmiseni. Täällä ystävyyttä ei väritä yhteinen pihatie tai keskinäinen avunanto. Mutta unohdin pohtia mitä sitten käy, jos kukaan ei valitsekaan minua? Jos valoni ikkunassa on vain jonkun, eteisen lattialle mahtuu enemmän avaamatonta postia kuin punaiseen laatikkoon, oveni eteen asetetaan henkinen luuta: ei ketään kotona.

2015-08-29 22.27.46.jpg

Maalla minullakin on paikka, kaupunkilaishiirellä, jonka elämälle voi vähän pyöritellä silmiään ja huokailla. Enkä minä enää taistele sen rajoja vastaan. Se on minun, minua varten, johon tarpeen tullen asettua. Olla osana ja samalla katsoa vähän kauempaa, kuvitella ehkä paremmaksi tai ainakin erilaiseksi. Maaseudun.

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Suruni ei ole salaisuus

Tänään on ollut yllättäen surullinen päivä. Vuosipäivät kai ovat helposti sellaisia. On mennyt kolme vuotta siitä, kun katsoin äitini kuorta ja totesin hänen lähteneen. Minne, en tiedä, mutta tiesin hyvin vahvasti, ettei hän ollut enää siinä.

Suru on aihe, jota yllätyksekseni on käsitelty lukemissani blogeissa hyvin. Täällä se ei ole salaisuus, vaikka monessa muussa paikassa tuntuu olevan. Täällä se ei ole tietty ajanjakso, jonka jälkeen elämä alkaa voittaa.

kun kuolema tulee, tiedän sen tulevan kuitenkin yllättäen
toivon sen olevan lyhyt pulahdus kylmään kevätveteen,
nuuskan ensipuraisu alahuulen alla, kipinät limakalvolla
ensirakkauden viilto, heinäkuun ensimmäisen pimenevän
yön murskaava haikeus

siihen saakka, päivät ajan tällä puolella ovat pitkiä
avaan sälekaihtimet ja istun kiikkerälle jakkaralle
ja annan valon valua sisään väsyneisiin jäseniin

Tämän tekstin myötä jäin Maailman ihanin -blogin lukijaksi. Siinä on se suru, joka on jo ennen. Kun tietää, mutta ei vielä ymmärrä.

”Tunnistin sen kyllä. Sen muodottoman, möhkäleisen surun joka tulee ja menee”, kirjoitti Itse Minna Mänttäri. Laura lisää:

Puhumme surusta usein kuin se olisi huonosti kirjoitettu sivujuoni, jolle on oltava alku, keskikohta ja loppu. Asiana, joka pitää käsitellä. Sitä pitäisi työstää, hyväksyä ja katsoa silmiin. Viipaloida se pieniin siivuihin ja tarkastella sitä. Tulla valmiiksi ja sitten lopettaa.

Mutta ei se niin mene. Suru tulee siinä missä ilokin. Se saattaa tulla ilman sen kummempaa syytä, tai se voi olla tulematta.

Minunkin suruni tulee ja menee. Se on joskus pienissä hetkissä, toisinaan isoissa. Joskus se on menneessä, joskus myös tulevassa, mistä kaikesta vanhempani jäävät paitsi, mitä kaikkea minun täytyykään kokea ilman heitä.

Suru on ollut vaikeaa paitsi minulle, myös läheisilleni.

Surussa pelottavinta on se, että ihmiset sen ympärillä muuttuvat ja alkavat näyttää erilaisilta. Kun elämässä on iloa, ihmiset nauravat ja tanssivat. Hymyilevät tuntemattomille ja kelluvat tunteessa. Surun kanssa on kiire valita puolensa, ja kova tarve yrittää suhtautua siihen jotenkin. (Lainaus edelleen Lauralta.)

Minusta tuntuu, että moni valitsi toisen puolen. On kulunut vasta kolme vuotta ja toisaalta pieni ikuisuus. Tuntuu, että äitini kanssa hautasin muitakin ihmissuhteita, joiden elpymisestä elättelen yhä toiveita. Enkä minä ole sen parempi, minullakin on heitä, joiden suuntaan en osaa kurottua, vaikka tiedän minkälaista tuskaa aiheuttaa, kun viestiin ei saakaan vastausta.

Ja silti suruun vetoaminen tuntuu turhalta tekosyyltä. Niin kuin se ei voisi sotkea kaikkea.

Itkemme sanottuja sanoja, menneitä vuosia ja jaettuja jouluja. Itkemme takkihyllyn edessä, soppaa tehdessä ja soutuveneen airojen nitistessä. Veneen lipuessa kohti saarta, askelten painautuessa lähimetsän huurteiseen alustaan. Itku kumpuaa kaipuusta, kiitollisuudesta, milloin puhtaasta surusta. Helpotuksestakin. Se alkaa äkkiarvaamatta, tiputtaa poskille pari pisaraa, ja sitten loppuu.

Kun suru muuttaa tarpeeksi lähelle, itku ei enää tarvitse syytä tai selittelyä. Kaikki on aivan hyvin nyt.

Minä saan lohtua näistäkin Lauran sanoista. Siitä, miten suru todellakin on säännötön. Miten se voi tarkoittaa aivan tavallista keskustelua kaksi päivää kuoleman jälkeen, hillitöntä itkukohtausta värssyä valitessa ja hiljaista, loputtomalla lakritsilla lääkittyä epävarmuutta sohvan nurkassa. Miten olen yhä sama ja kuitenkin niin selkeästi erilainen.

Suurin suru on jo hellittänyt, työ on tehty. Enkä itke kun näen kaitafilmillä vanhempani nuorempina kuin itse olen nyt, mutta vain siksi, että se on tavallaan absurdia ja toisaalta pakahduttavaa. Heidän elämänsä on ohi, eikä minua silloin vielä edes ollut.

Helmi kirjoitti hiljan elokuvasta Cake, jossa käsitellään surua. Kommentoin sen menevän katselulistalle, koska aihe kiinnostaa. Se kiinnostaa, koska niin monesti surua käsitellään selviytymisen kautta. Mutta miten voisi unohtaa ne hetket, kun käyttäytymisen koodia ei ollutkaan, kun en osannutkaan sanoa oikeita sanoja enkä tiennyt mitä tuntea.

Minä tiedän, että suruun suhtautuminen on vaikeaa. Se on sitä edelleen myös minulle. Mutta minä pyydän, älkää väistäkö sitä, olkoon se sitten omaanne tai toisten.

2012-10-25 06.29.35.jpg

(Sitten olikin jo lokakuun loppu. Kamerassa on melkein kahden kuukauden tauko. Ehkä suru kestää juuri sen verran?)

 

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään Syvällistä