Jos olen tässä vuosien varrella jotain oppinut niin sen, että kun haluaisi vain tuijottaa Unelmien poikamiestä (eli ei siis edes tasokasta viihdettä), pelata samaan aikaan kännykällä ja syödä, täytyy tehdä jotain. Koska kornista kombostaan huolimatta tuo yhdistelmä ei tee minua onnelliseksi. Tai tekee, ehkä hetkeksi, mutta koska koko elämä ei voi olla Suuren rakkauden etsimistä, pyyhkäisyjä puhelimen ruudulla ja erilaisia epäterveellisiä mättöjä (ja juu, sitäkin on joskus tullut kokeiltua pidemmälläkin kaavalla), täytyy tehdä jotain muutakin.

Tässä vauvavuoden väsymyksessä onkin rankasti ottanut päähän se, että olosuhteista huolimatta omalla asenteella on aika paljon merkitystä.

Mutta kun järjestyksessään toinen unianalysaattori kertoo, että unen määrä yhdeksän tunnin sängyssäolosta saattaa jäädä kuuteen tuntiin eikä juuri koskaan edes käväise syvän unen puolella, on kenties helpompaa olla itselleen hieman armollisempi ja yrittää olla niin paljon säätämättä sitä asennetta. 

Niinpä yritän tarjota itselleni sopivissa määrin täysin aivotonta viihdettä ensimmäisen kappaleen tyyliin, mutta myös kaikkea muuta. Pakottaa itseäni. Välillä ihan itse, vahingossakin, ja välillä hakeutumalla tilanteisiin, joissa on ryhdistäydyttävä. Tilanteisiin, joissa ei voi vetäytyä ei mua kuitenkaan kukaan ymmärrä -kuoren taakse (joka muistuttaa välillä nolostuttavan paljon teini-ikäisen uhmaa) eikä vain itkeä tilanteen näennäistä toivottomuutta.  

Meillähän menee hyvin.

Minä näytän kuulemma niin freesiltä.

Meillä meneekin. Olokin on joskus aika hyvä. (Silloin ei kun on syönyt puoli pitkoa pullaa.) Usein väsyttää. Melkein aina väsyttää. Aamuisin kun herää, väsyttää, muttei osaisi nukkua. Päivisin kun nukuttaa vauvaa, humahtaa pelottavan nopeasti unen puolelle, syvälle, sinne mistä täytyy taistella itsensä ylös, kun ei muista kuka on tai missä on tai mitä aikakautta eletään. 

Jossain edellisen kappaleen alkupuolella iski sellainen olo, etten minä tätä tekstiä voi julkaista. Koska jokuhan voi luulla, että meillä menee huonosti. Tai että minulla menee huonosti. Voi tuota syvään iskostettua häpeää, että ulospäin on pärjättävä. 

Toinen vinkkini: jos alkaa tuntua, ettei ongelmiin ole kuin yksi ratkaisu (jos sitäkään), on aika tulla pois sieltä peiton alta ja alkaa katsella asioita useammasta näkökulmista. Kaikki ratkaisut eivät välttämättä ole mieluisia, mutta hitsi vieköön, moneen asiaan on useampi ratkaisu. Jos vaikka ei jaksaisi tyhjentää tiskikonetta, voisi syödä kertakäyttöastioista. Ei ehkä halua, mutta se on silti olemassaoleva mahdollisuus. Ja joskus, joskus voi olla fiksumpaa vetää se päivä niillä kertseillä ja ihmetellä sitten myöhemmin, että miten muka astioiden tiskaaminen oli niin vaikeaa. (Tämä ei ole esimerkki elävästä elämästä, mutta voisi hyvin olla.)

Blogin kirjoittaminenkin on jäänyt, koska tuntuu, etten saa kirjoitettua kauniita kokonaisuuksia. En saa kasaan fiksuja ajatuksia, tai vähemmän fiksuja, mutta edes jotenkin koherentissa paketissa. Omista kokemuksistaan kertominen tuntuukin yhtäkkiä jotenkin yläpuolelle asettumiselta, ja samaan aikaan on paljon sellaista, josta en halua edes kirjoittaa. En edes siksi, että saattaisin siten päästää lukijat lähemmäksi itseäni ja saisin kenties lisää lukijoita.

Samantyyppisiä aiheita käsitteleviin juttuihin olen törmännyt täällä, täällä ja täällä, joista viimeisin on ainoa vakituisesti lukulistallani oleva blogi. 

Minua siis pelottaa, että alakuloisuus näkyy läpi teksteistäni, siitä huolimatta että sanallistan sitä itse avoimesti. Haluaisin sen kuitenkin olevan sellaista ”mä pärjään kyllä” -tekstiä, vähän kuin latteita elämänviisauksia putkeen siitä, kuinka jokainen joskus käy vähän synkemmissä vesissä. Ja että ei tässä hätää ole, nenä on vielä pinnalla ja vähän leukaakin kohta pilkistää, liiveissä on niin-ja-niin-monen-newtonin kantokyky, kyllä tästä vielä noustaan.

Epäaitoa, saattaisin sanoa, jos vaivautuisin sellaisia määritelmiä tekemään.

Tämäntyyppinen pohdinta blogin kanssa jatkuu. Olisi ihanaa ehtiä tekemään kaikenlaista, suunnittelen videoita ja podcastejä, eikä aina ole edes kysymys siitä, miksi tekisin ilmaiseksi sellaista, josta jonkun pitäisi maksaa, vaan siitä etten edes intohimoissani olevinaan ehdi ja pysty. Olevinaan. Tuo pieneksi mitätöivä sana. Olevinaan. Elän vauva-arkea. Joinain päivinä raskaampaa, joinain päivinä kevyempää. Olen äitiysvapaalla. Äitinä olemisen pitäisi riittää. (Mutta kun se ei riitä. Välillä on tylsää! Arki toistuu ja toistuu. Blogikirjoitukset toistavat itseään. Mahtava tajuta, että olen oikeastaan kirjoittanut jo tämän kaiken.)

Haluaisin editoida yökukkuja-blogitekstini uudelleen. Onko sekään kiinnostavaa? Kerran julkaistu, siellä se on. Joskus kannattaisi nukkua yön yli. Tämän tekstin kanssa kannattaisi nukkua yön yli. Tai ainakin yrittää. Nukkua siis. (Nukuinkin. Useammankin yön.)

Toisaalta tuntuu olevan aika sama, minkälaista sisältöä eetteriin tuuppaa. Kaikki on kertakäyttöistä. En ole ehkä parhaimmillani sellaisessa. Tiedä sitten, kuinka paljon muut miettivät, pohtivat ja hiovat, kuinka paljon on pelkkää ajatuksenvirtaa. Kaikki näyttää ulospäin aina niin kevyeltä. Helpolta. 

Tämän tekstin minä annoin hautua viikon verran. Tallentua automaattisesti, en vaivautunut tekemään siitä edes luonnosta. Tuntui, ettei siinä ole mitään uutta, mutta ehkä siinä sittenkin on jotain totuutta? 

Koska pienehkö kirjoittamisblokki jatkuu, toimikoon tämä todisteena siitä että blogi on yhä elossa. Joinain näistä päivistä osaan jälleen kirjoittaa hyvin ja kuvittaa kauniisti. Sitä ennen, jotain vain, ihan mitä tahansa.