12.1.2026 tulee täyteen 36 vuotta siitä, kun sanoimme toisillemme tahdon. Yhdessä olemme kulkeneet tätä elämää jo melkein 38 vuotta. Se on pitkä matka – täynnä askelia eteenpäin, välillä sivuun, joskus taaksepäin, mutta aina lopulta samaan suuntaan: yhdessä.

Kasvoimme yhdessä aikuisiksi. Olimme hyvin nuoria avioituessamme, emmekä tienneet elämästä vielä paljoakaan. Emme tienneet, miten syviä laaksoja tai miten korkeita huippuja matkaan mahtuisi. Tiesimme vain, että halusimme kulkea sen yhdessä.

Avioliitto ei ole ollut pelkkää juhlaa. Siihen on mahtunut ylä- ja alamäkiä, erityisesti vuosina, jolloin mieheni pitkällinen työttömyys koetteli perhettämme ja parisuhdettamme. Kahden lapsen vanhempina vastuu tuntui välillä raskaalta. Epävarmuus tulevasta, huoli toimeentulosta ja omasta riittävyydestä hiipi arkeen ja väsytti. Oli päiviä, jolloin sanat olivat vähissä ja ymmärrys koetuksella.

Silti – tai ehkä juuri siksi – opimme anteeksiantoa. Opimme, ettei kaikkea tarvitse voittaa, eikä kaikkea voi korjata kerralla. Joskus riittää, että pitää kiinni. Että paikkaa särön teipillä tai rakkaudella.

Teippi ei ole kaunista. Se näkyy. Mutta se pitää kasassa silloin, kun voimat eivät riitä muuhun. Rakkaus taas on se, joka antaa syyn jatkaa, vaikka olisi helpompaa luovuttaa. Anteeksianto on sitä, että katsoo toista uudelleen lempeästi, vaikka olisi sattunut. Että antaa tilaa olla keskeneräinen – itselle ja toiselle.

Meillä on aina, kaikista vaikeuksista huolimatta, päätetty jatkaa matkaa yhdessä. Päätös ei ole syntynyt siksi, ettei olisi ollut syitä lähteä, vaan siksi, että rakkaus on ollut syvempi kuin ne syyt.

Tänään katson taaksepäin kiitollisena. Emme ole täydellisiä, emmekä ole koskaan olleet. Mutta olemme pysyneet. Ja joskus juuri se on suurin rakkauden teko.

Korjata voi teipillä ja rakkaudella