Ovi raollaan, sydän valmiina uuteen
*kaupallinen yhteistyö On24*, HAVU*, sukkamestarit*
Vanha ja uusi kättä lyövät, kun vuosi vaihtuu. Se hetki on aina yhtä hiljainen ja puhutteleva, vaikka ympärillä paukkuisivat ilotulitukset tai kalenteri vain vaihtuisi uuteen päivämäärään ja vuoteen. . Se on kuin hengenveto kahden lauseen välissä. Ennen kuin jatkan eteenpäin, pysähdyn, katson taakseni ja sanon mielessäni: minä näin sinut, minä elin sinut. Mitä minulle jäi, mistä luovuin?
Vanha vuosi ei ole vain numero, joka vaihtuu. Se on luku päiviä, joista osa tuntui kevyiltä ja osa raskailta kantaa. Se on naurua, joka tuli yllättäen, ja huokauksia, joita ei aina uskaltanut päästää ääneen. Se on yrityksiä, jotka eivät kantaneet, ja niitä pieniä voittoja, joita ei ehkä kukaan muu huomannut – mutta jotka minä muistan. Vanha vuosi tietää minusta asioita, joita en ole kertonut kenellekään.
Ja silti, kun uusi vuosi ojentaa kätensä, vanha ei vedä minua takaisin. Se ei sano “pysähdy”, vaan “mene”. Kättely ei ole jäähyväinen, vaan siunaus. Ajattelen, että vanha vuosi kuiskaa: ota mukaasi se, mikä vahvisti sinua. Jätä se, mikä uuvutti ja vei energiasi.
*Uusi vuosi ei tule valmiina lupauksina. Se ei tuo mukanaan valmiita vastauksia eikä karttaa, jossa reitti olisi jo piirretty. Se tulee tyhjänä tilana, avoimena sivuna, vähän arvoituksellisena. Ja juuri siksi se on niin täynnä mahdollisuuksia. Se kysyy minulta hiljaa: mitä jos tänä vuonna uskallat vähän enemmän? Mitä jos unelmoit suuresti?
Kun puhun tästä sinulle, huomaan ajattelevani meitä kaikkia. Meitä, jotka seisomme kynnyksellä aina vähän arkoina ja epävarmoina. Meitä, jotka toivomme, että uusi vuosi olisi lempeämpi – tai että me itse osaisimme olla lempeämpiä itsellemme. Ehkä emme tarvitse suuria lupauksia tai äänekkäitä tavoitteita. Ehkä riittää, että uskallamme unelmoida hiljaa.
Uusi vuosi saa haaveilla puolestani hetken. Se saa olla se, joka uskoo, vaikka minä vielä epäröin. Se tietää ovia, joita en ole huomannut, ja polkuja, joita en ole uskaltanut astua. Minun ei tarvitse tietää kaikkea nyt. Riittää, että olen valmis ottamaan askeleen kohti uutta.
Vanhan ja uuden vuoden kättelyssä on jotain lohdullista. Se muistuttaa, ettei mikään ala tyhjästä, eikä mikään katoa täysin. Kaikki jatkuu, muuttaa muotoaan. Minäkin. Olen yhä sama, mutta en täysin.
Ja ehkä juuri siinä on uuden vuoden kauneus: mahdollisuus tulla vähän lähemmäs sitä, kuka haluan olla. Ei täydellisenä, vaan toiveikkaana. Avoimena. Valmiina sanomaan kyllä elämälle, vaikka se välillä pelottaakin.
Kun vuosi vaihtuu, minä en juokse. Astun. Rauhallisesti. Katson vielä kerran taakse ja sitten eteen – ja annan vanhan ja uuden lyödä kättä puolestani. Astun uuden tarinan alkuun, ensimmäiseen lukuun.
