Mitä meistä jää?

Joskus sitä pysähtyy miettimään, mitä ihmisestä lopulta jää.

Ei ehkä niin paljon kuin kuvittelemme.

Tavarat löytävät aikanaan uuden omistajan. Koti muuttuu toisenlaiseksi. Valokuvat kellastuvat ja laatikoihin kertyy asioita, joiden merkitystä ei enää kukaan muista.

Monet asiat, joita pidämme elämässä tärkeinä, muuttuvat lopulta pieniksi.

Mutta jokin jää.

Ihmiset muistavat, miltä heidän kanssaan tuntui olla.

He muistavat ehkä naurun, joka tuli aivan tavallisena päivänä. Sanat, jotka osuivat oikeaan hetkeen. Käden olkapäällä silloin, kun sitä tarvittiin. Sen, että joku kuunteli loppuun eikä kiirehtinyt pois.

Ja he muistavat myös toisenlaisen jäljen.

Sanat, jotka satuttivat. Katseen, joka sai tuntemaan itsensä pieneksi. Hetken, jolloin olisi tarvinnut tulla nähdyksi, mutta kukaan ei nähnyt.

Ehkä juuri siksi meidän kannattaa miettiä joskus omaa jälkeämme.

Ei täydellisyyden kautta.

Vaan ihmisenä.

Millaisen tunteen jätämme toiseen ihmiseen, kun lähdemme hänen luotaan?

Tuntuiko hänestä, että häntä kuunneltiin?

Tuntuiko hänestä, että hän sai olla oma itsensä?

Tuntuiko hänestä, että hän oli arvokas?

Me emme voi aina tietää, kuinka merkityksellinen jokin pieni teko voi toiselle olla.

Yksi lämmin sana voi tulla vastaan ihmisen mieleen vielä vuosien kuluttua.

Yksi hyväksyvä katse voi jäädä muistiin.

Yksi ihminen, joka uskoi toiseen silloin kun tämä ei itse enää uskonut, voi muuttaa kokonaisen elämän suunnan.

Siksi ehkä kaunein perintö ei olekaan jotakin, jonka voi laittaa laatikkoon.

Se on lämpöä, joka kulkee ihmisestä toiseen.

Rakkautta, joka ei tarvitse suuria sanoja.

Hyvyyttä, jota ei tarvitse esitellä.

Muistoja, joissa on valo.

Me emme pysty välttämään sitä, että joskus satutamme toisiamme. Olemme ihmisiä. Teemme virheitä, ymmärrämme väärin, olemme väsyneitä ja sanomme joskus asioita, joita myöhemmin toivoisimme voivamme ottaa takaisin.

Mutta voimme yrittää.

Yrittää olla lempeämpi.

Yrittää kuunnella vähän tarkemmin.

Yrittää olla tuomitsematta liian nopeasti.

Yrittää huomata sen ihmisen, joka jää muiden varjoon.

Yrittää jättää jälkeemme enemmän hyvää kuin pahaa.

Ehkä jonain päivänä kukaan ei muista, kuinka paljon ehdimme tehdä.

Mutta joku saattaa muistaa, että meidän kanssamme oli turvallista olla.

Joku saattaa muistaa, että sai olla sellainen kuin oli.

Joku saattaa muistaa lämmön.

Ja ehkä se riittää.

Sillä lopulta kauneinta, mitä ihminen voi jättää jälkeensä, ei ole hänen nimensä kivessä tai tavarat, jotka jäivät hänen jälkeensä.

Vaan jotakin paljon näkymättömämpää.

Pieni pala hyvyyttä jonkun toisen sydämeen.

Se kulkee eteenpäin.

Ihmiseltä ihmiselle.

Ja ehkä juuri niin me jäämme tähän maailmaan – vaikka emme enää itse olisi täällä.

Siinä, mitä hyvää meistä jäi toisiin. 🩵

Hyvinvointi Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä

Velan alla, mutta ei arvoton

On asioita, joista ihmiset puhuvat helposti. Ja sitten on asioita, joista vaietaan.

Ulosotto on yksi niistä.

Tämä aihe on minulle henkilökohtaisesti läheinen, sillä olen saanut seurata läheltä, miten taloudelliset vaikeudet voivat kulkea ihmisen mukana vuosia. Olen nähnyt, kuinka nopeasti elämäntilanne voi muuttua ja kuinka pitkä tie voi olla takaisin siihen, että oma talous alkaa jälleen kantaa.

Ulosottoon voi päätyä monella tavalla.

Joskus taustalla on nuorena tehtyjä taloudellisia ratkaisuja. Nuorena ei aina osaa ajatella, kuinka pitkälle tämän päivän päätökset voivat kantaa. Elämässä voi olla tarve kuulua joukkoon, elää samanlaista elämää kuin muutkin ja pitää kiinni tietynlaisesta arjesta. Luottoa saa helposti, mutta myöhemmin laskut on kuitenkin maksettava.

Joskus taas taloudellinen ahdinko tulee aivan toista kautta.

Sairaus. Työttömyys. Ero. Yllättävä elämäntilanne. Pienentyneet tulot.

Joskus yhden ihmisen tulotaso romahtaa, mutta asumisen, ruoan ja muun arjen välttämättömät menot eivät pienene.

Silloin voi joutua tilanteeseen, jossa kaikkeen ei yksinkertaisesti ole rahaa.

Ensin jätetään ehkä yksi lasku maksamatta. Sitten toinen. Laskut menevät perintään ja lopulta ulosottoon.

Ja siitä voi alkaa vuosia kestävä kierre.

Ulosotossa oleva ihminen maksaa velkojaan kuukausi toisensa jälkeen, mutta samalla hänen pitäisi pystyä elämään tavallista elämää sillä rahalla, joka jää jäljelle. Jos tulot ovat kohtuulliset, ei välttämättä saa yhteiskunnalta juuri sellaista apua, jota vaikeassa tilanteessa tarvitsisi.

Syntyy tunne, että on kahden maailman välissä.

Ei ole tarpeeksi pienituloista saadakseen kaikkea mahdollista tukea, mutta ei myöskään taloudellisesti vapaa.

Ja samalla velat voivat kasvaa korkojen ja kulujen myötä suuremmiksi kuin alkuperäinen summa olisi antanut ymmärtää.

Ehkä raskainta ei kuitenkaan ole aina raha.

Vaan häpeä.

Ulosotossa oleva ihminen voi alkaa ajatella, että muut katsovat häntä eri tavalla. Että hän on epäonnistunut. Että hän on huonompi kuin muut.

Minusta meidän pitäisi päästä tästä ajattelusta eroon.

Velka ei tee ihmisestä huonompaa.

Ulosotto ei kerro koko ihmisen tarinaa.

Emme voi tietää, mitä kaikkea toisen ihmisen elämässä on tapahtunut ennen kuin hän on päätynyt siihen tilanteeseen, jossa nyt on.

Jokaisen ulosottovelan takana on ihminen.

Ihminen, jolla on ollut unelmia, läheisiä, iloja ja suruja. Ihminen, joka on voinut tehdä virheitä, mutta joka on voinut myös joutua tilanteeseen, jota ei itse valinnut.

Ja ehkä meidän pitäisi yhteiskuntana miettiä enemmän sitä, miten ihminen saataisiin kiinni silloin, kun talous alkaa ensimmäisen kerran horjua.

Miten avun hakemisesta voisi tehdä helpompaa?

Miten häpeää voisi vähentää?

Miten ihminen voisi saada apua ennen kuin yksi maksamaton lasku muuttuu pitkäksi velkakierteeksi?

Avun pyytäminen ei ole epäonnistumista.

Joskus se on juuri vastuullinen teko.

Ja vaikka ulosotto voi tuntua loputtomalta, sen ei tarvitse olla sitä.

Velkojen maksaminen voi kestää vuosia. Se voi vaatia kärsivällisyyttä, luopumista ja paljon sitkeyttä. Välillä voi tuntua siltä, ettei loppua näy.

Mutta joskus tulee päivä, jolloin viimeinenkin velka on maksettu.

Silloin kyse ei ole vain siitä, että jokin summa on poistunut maksettavien listalta.

Kyse voi olla vapauden tunteesta.

Siitä, että uskaltaa jälleen ajatella tulevaisuutta.

Uskaltaa tehdä suunnitelmia.

Uskaltaa haaveilla.

Uskaltaa ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ajatella, ettei koko elämä tarvitsekaan kulkea velkojen ehdoilla.

Jos olet juuri nyt ulosotossa tai taloudellisesti vaikeassa tilanteessa, haluan sanoa sinulle yhden asian.

Älä tee velastasi identiteettiäsi.

Sinä et ole velkasi.

Sinä et ole ulosottosi.

Olet ihminen, jonka elämässä on ollut vaikea vaihe.

Ja vaikea vaihe ei ole sama asia kuin epäonnistunut elämä.

Tulevaisuutta saa edelleen suunnitella.

Unelmia saa edelleen olla.

Vaikka tie olisi pitkä, sitä voi kulkea eteenpäin.

Yksi kuukausi kerrallaan.

Yksi askel kerrallaan.

Sillä velka voi olla osa ihmisen elämäntarinaa.

Mutta sen ei tarvitse olla koko tarina.

Velan alla voi olla raskasta.
Mutta velan alla ei tarvitse olla arvoton.

Työ ja raha Puhutaan rahasta Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta