Huomenna kello soi taas.

Kesäloma on ohi ja arki odottaa. On aika palata rytmiin, jossa aamulla ei enää herätä silloin kun silmät aukeavat, eikä päivän ensimmäinen ajatus ole se, mitä kello mahtaa olla.

Olen nauttinut tästä lomasta erityisesti siksi, että olen saanut elää ilman kelloa.

Ei ole ollut kiire minnekään. Päivä on saanut alkaa rauhassa ja kulkea omalla painollaan. On voinut lähteä ulos silloin kun huvittaa, pysähtyä kahville, istua hetken ja katsella ympärilleen. Jos jokin asia on jäänyt tekemättä, sitä ei ole tarvinnut selitellä itselleen.

Sellainen elämä tuntuu yllättävän hyvältä.

Ja ehkä siksi huominen hieman ahdistaa.

Ei siksi, etten haluaisi arkea. Arjessa on paljon hyvääkin. Mutta loman aikana olen jälleen huomannut, kuinka paljon ihminen tarvitsee myös tilaa. Tilaa hengittää, olla rauhassa ja joskus ihan vain olla tekemättä mitään.

Lomalla tajusin taas, etten oikeastaan kaipaa elämää, jossa jokainen tunti on suunniteltu valmiiksi.

Kaipaan elämää, jossa päivälle jää myös tyhjää tilaa.

Huomenna kello alkaa taas määritellä päivän kulkua. On herättävä tiettyyn aikaan, lähdettävä tiettyyn aikaan ja oltava tietyssä paikassa. Se on elämää, jota me kaikki elämme – mutta ehkä sen keskelläkin voi yrittää säilyttää jotain siitä tunteesta, jonka loma toi mukanaan.

En halua jättää kaikkea hyvää lomalle.

Haluan ottaa mukaani hitaammat aamut silloin kun se on mahdollista. Rauhallisen kahvihetken. Pienen pysähtymisen. Sen, ettei kaikkeen tarvitse aina olla kiire.

Ehkä arkeen palaaminen ei tarkoita sitä, että kaikki loman aikainen vapaus täytyy unohtaa.

Ehkä voin kuljettaa siitä pienen palan mukanani.

Huomenna alkaa jälleen arki.

Ja vaikka tänä iltana hieman haikealta ja ahdistavaltakin tuntuu, haluan ajatella, ettei minun tarvitse ottaa vastaan koko syksyä yhdellä kertaa.

Riittää, että herään huomenna uuteen päivään. Ja katson sitten, mitä päivä tuo tullessaan. Ehkä sekin on eräänlaista vapautta. Edessä on uusia haasteita ja ratkaisuja, arjen rutmitystä.