Olen joskus kirjoittanut siitä, miltä tuntuisi saapua perille.

Siitä talosta, jossa vuoret näkyvät takapihalle ja meri toiselle puolelle. Bougainvilleasta, hedelmäpuista ja rauhallisista aamuista. Elämästä, jossa ei ole kiire minnekään.

Tänään kävelin Kreetalla paikassa, joka sai minut ajattelemaan tuota tekstiä uudelleen.

Mutta tällä kertaa en katsellut taloa.

Katselin ympäristöä.

Hotellimme yläpuolella, Makedonomachonilla, maisema muuttui hetkessä. Turistien kadut jäivät alemmas ja ympärille tuli rauhallinen asuinalue. Kauniita koteja, hoidettuja pihoja, vehreyttä ja uudehkoja taloja. Yhdessä sellaisessa oli erityisen kaunis piha. Sellainen, jonka ohi kulkiessa tulee huomaamatta katsoneeksi toisenkin kerran.

Ja ajattelin:

Tuollaisessa minä voisin asua.

Ehkä en tarvitsekaan taloa keskeltä vuoria.

Ehkä en kaipaa myöskään kaupungin keskustaa, jossa kaikki on aivan käden ulottuvilla, mutta jossa ympärillä on jatkuvasti ääntä, liikettä ja ihmisiä.

Minulle voisi riittää pieni, valoisa koti rauhallisella asuinalueella.

Kaunis piha.

Ehkä uima-allas.

Pieni parveke, jolla voisi juoda aamukahvin.

Kauppa kävelymatkan päässä. Bussipysäkki lähellä. Mahdollisuus päästä helposti kaupunkiin ja meren äärelle, mutta kotiin palatessa ympärillä olisi taas rauha.

En haluaisi asua turistialueella.

Mutta en myöskään keskellä ei-mitään.

Ehkä kaipaan paikkaa, joka on juuri siinä välissä.

Paikkaa, jossa saa olla rauhassa, mutta ei tarvitse olla yksin.

Paikkaa, jossa elämä on lähellä, mutta se ei tunkeudu koko ajan iholle.

Ehkä koti ei lopulta olekaan tietynlainen talo. Ehkä se on tunne, jonka jokin ympäristö herättää.

Tunne siitä, että tässä voisin hengittää vähän syvempään.

Että tässä voisin kuvitella tavallisen tiistaiaamun.

Että voisin kävellä lähikauppaan, istua iltapäivällä omalla parvekkeellani ja illalla pulahtaa uima-altaaseen. Että meri olisi lähellä, mutta sitä ei tarvitsisi katsella joka päivä voidakseen tietää sen olevan siellä.

Tänään Kreetalla tajusin taas jotakin itsestäni.

En ehkä kaipaa kokonaan toisenlaista elämää.

Kaipaan ehkä vain ympärilleni hieman enemmän sitä, mikä tekee oloni hyväksi.

Rauhaa.

Vehreyttä.

Kauneutta.

Tilaa hengittää.

Ja sopivasti elämää ympärille.

Ehkä oma paikkani olisi juuri siinä välissä.

Ei kaiken keskellä.
Eikä kaiken ulkopuolella.
Vaan sopivasti elämän äärellä. 

Huomasin tänään jotakin, mitä en olisi vielä kymmenen vuotta sitten osannut sanoa ääneen.

Elämä on alkanut tuntua kevyemmältä.

Ei siksi, että murheet olisivat kadonneet.

Päinvastoin.

Vuosien varrelle on mahtunut iloja ja suruja, luopumisia ja uusia alkuja. On ollut päiviä, jolloin elämä on tuntunut raskaalta kantaa.

Silti huomaan, että sisälläni on enemmän rauhaa kuin ennen.

Ehkä se johtuu iästä.

Nuorempana kuvittelin, että minun täytyy ehtiä kaikkea.

Olla hyvä työssäni.

Olla hyvä äiti.

Olla hyvä puoliso.

Olla ihminen, joka ei petä muiden odotuksia.

Käytin paljon voimia sellaiseen, mitä en enää tänään pitäisi kovin tärkeänä.

Vähitellen olen oppinut päästämään irti.

En enää kanna kaikkien muiden murheita.

En enää yritä miellyttää jokaista ihmistä.

En enää murehdi asioita, joihin en voi vaikuttaa.

Ja tiedätkö, mitä tilalle on tullut?

Tilaa.

Tilaa hengittää.

Tilaa istua meren rannalla ilman kiirettä.

Tilaa kuunnella linnun laulua.

Tilaa katsoa aikuista poikaani silmiin ja nähdä niissä edelleen se sama avoin katse kuin lapsena.

Tilaa huomata, että elämä ei ehkä ole koskaan ollutkaan suuria saavutuksia.

Ehkä elämä on ollut juuri näitä pieniä hetkiä, joiden ohi ennen kiirehdin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän kaipaan suuria asioita.

Sen sijaan kaipaan aikaa.

Hiljaisuutta.

Yhteisiä aterioita.

Pitkiä keskusteluja.

Ja niitä hetkiä, jolloin sydän sanoo hiljaa:

Tässä on hyvä olla.

Ehkä elämä ei kevene siksi, että taakka muuttuu pienemmäksi.

Ehkä se kevenee silloin, kun ymmärrämme, ettei kaikkea tarvitse kantaa yksin.

Ja ettei kaikkea tarvitse kantaa ollenkaan.

“Ehkä elämän viisaus ei ole siinä, kuinka paljon jaksamme kantaa. Ehkä se on siinä, että opimme vähitellen laskemaan osan taakasta pois.”