Mitä isoäidit osasivat, minkä me olemme unohtaneet?
Lapsena ajattelin, että isoäidit tiesivät kaiken.
He tiesivät, milloin pullataikina oli valmis ilman keittiövaakaa. He tiesivät, miten villasukka parsitaan niin, ettei reikää enää huomaa. He tiesivät, milloin perunat olivat kypsiä, vaikka kelloa ei katsottu.
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät tärkeimmät asiat olleetkaan niitä.
Isoäidit osasivat jotakin paljon arvokkaampaa.
He osasivat elää.
He osasivat istua hetken tekemättä mitään. Katsella ikkunasta ulos, kuunnella sateen ropinaa tai seurata, kuinka linnut hakivat ruokaa pihalta. He eivät kokeneet tarvetta täyttää jokaista hiljaista hetkeä.
Nykyään hiljaisuus tuntuu melkein pelottavalta.
Heti kun tulee tyhjä hetki, tartumme puhelimeen. Katsomme uutiset, selaamme kuvia tai vastaamme viesteihin. Olemme jatkuvasti yhteydessä kaikkiin – mutta ehkä joskus vähän liian vähän itseemme.
Isoäidit osasivat myös vieraanvaraisuuden.
Kahvipannu laitettiin porisemaan ilman erillistä kutsua. Pöytään löytyi aina yksi ylimääräinen kahvikuppi ja pullapala, vaikka vieras olisi tullut ilmoittamatta.
Ei siksi, että koti olisi ollut täydellinen.
Vaan siksi, että ihminen oli tärkeämpi kuin siivottu olohuone.
He osasivat kuunnella.
Ei keskeyttäen.
Ei neuvoja valmiiksi miettien.
Vaan aidosti läsnä ollen.
Joskus riitti, että joku sai kertoa murheensa ääneen. Kaikkea ei tarvinnut ratkaista.
Ja ehkä kaikkein eniten isoäidit osasivat olla kiitollisia.
Ei siksi, että elämä olisi ollut helppoa.
Monella heistä elämä oli kaikkea muuta.
He näkivät pula-ajat, sodan, menetykset ja raskaan työn. Silti he iloitsivat ensimmäisestä leskenlehdestä, uudesta perunasadosta, puhtaista lakanoista narulla ja siitä, että koko perhe oli saman pöydän ääressä.
He tiesivät jotakin, minkä me helposti unohdamme.
Onni ei synny siitä, että elämä on täydellistä.
Onni syntyy siitä, että osaa nähdä hyvän keskellä tavallista päivää.
En kaipaa takaisin aikaan, jolloin kaikki oli raskaampaa.
Mutta kaipaan sitä viisautta, joka monilla isoäideillä oli.
Että elämä ei ole kilpailu.
Eikä kiire ole saavutuksen mitta.
Ehkä suurin asia, jonka voisimme heiltä oppia, on tämä:
Elämä ei katoa yhdessä hetkessä.
Se katoaa vähitellen, jos emme koskaan pysähdy sitä elämään.
Ja joskus tuntuu, että isoäidit tiesivät sen jo kauan ennen meitä.
Lillemuorin ajatus
“Ehkä isoäitien suurin perintö ei ollut vanha astiakaappi tai virkattu liina. Se oli tapa katsoa maailmaa niin, että tavallisessakin päivässä oli aina jotakin, mistä olla kiitollinen.”
