Mitä isoäidit osasivat, minkä me olemme unohtaneet?

Lapsena ajattelin, että isoäidit tiesivät kaiken.

He tiesivät, milloin pullataikina oli valmis ilman keittiövaakaa. He tiesivät, miten villasukka parsitaan niin, ettei reikää enää huomaa. He tiesivät, milloin perunat olivat kypsiä, vaikka kelloa ei katsottu.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät tärkeimmät asiat olleetkaan niitä.

Isoäidit osasivat jotakin paljon arvokkaampaa.

He osasivat elää.

He osasivat istua hetken tekemättä mitään. Katsella ikkunasta ulos, kuunnella sateen ropinaa tai seurata, kuinka linnut hakivat ruokaa pihalta. He eivät kokeneet tarvetta täyttää jokaista hiljaista hetkeä.

Nykyään hiljaisuus tuntuu melkein pelottavalta.

Heti kun tulee tyhjä hetki, tartumme puhelimeen. Katsomme uutiset, selaamme kuvia tai vastaamme viesteihin. Olemme jatkuvasti yhteydessä kaikkiin – mutta ehkä joskus vähän liian vähän itseemme.

Isoäidit osasivat myös vieraanvaraisuuden.

Kahvipannu laitettiin porisemaan ilman erillistä kutsua. Pöytään löytyi aina yksi ylimääräinen kahvikuppi ja pullapala, vaikka vieras olisi tullut ilmoittamatta.

Ei siksi, että koti olisi ollut täydellinen.

Vaan siksi, että ihminen oli tärkeämpi kuin siivottu olohuone.

He osasivat kuunnella.

Ei keskeyttäen.

Ei neuvoja valmiiksi miettien.

Vaan aidosti läsnä ollen.

Joskus riitti, että joku sai kertoa murheensa ääneen. Kaikkea ei tarvinnut ratkaista.

Ja ehkä kaikkein eniten isoäidit osasivat olla kiitollisia.

Ei siksi, että elämä olisi ollut helppoa.

Monella heistä elämä oli kaikkea muuta.

He näkivät pula-ajat, sodan, menetykset ja raskaan työn. Silti he iloitsivat ensimmäisestä leskenlehdestä, uudesta perunasadosta, puhtaista lakanoista narulla ja siitä, että koko perhe oli saman pöydän ääressä.

He tiesivät jotakin, minkä me helposti unohdamme.

Onni ei synny siitä, että elämä on täydellistä.

Onni syntyy siitä, että osaa nähdä hyvän keskellä tavallista päivää.

En kaipaa takaisin aikaan, jolloin kaikki oli raskaampaa.

Mutta kaipaan sitä viisautta, joka monilla isoäideillä oli.

Että elämä ei ole kilpailu.

Eikä kiire ole saavutuksen mitta.

Ehkä suurin asia, jonka voisimme heiltä oppia, on tämä:

Elämä ei katoa yhdessä hetkessä.

Se katoaa vähitellen, jos emme koskaan pysähdy sitä elämään.

Ja joskus tuntuu, että isoäidit tiesivät sen jo kauan ennen meitä.

Lillemuorin ajatus

“Ehkä isoäitien suurin perintö ei ollut vanha astiakaappi tai virkattu liina. Se oli tapa katsoa maailmaa niin, että tavallisessakin päivässä oli aina jotakin, mistä olla kiitollinen.”

Perhe Oma elämä Ajattelin tänään

Kun siivet alkavat kantaa

Pihamme laidalla, aivan metsän reunassa, on pieni linnunpönttö. Siitä on tullut yksi mielenkiintoisimmista paikoista seurata luonnon ihmeitä.

Siellä on kirjosiepon koti.

Jo viikkojen ajan olen katsellut, kuinka emo ja isä ovat lentäneet taukoamatta pöntön ja pihamme välillä. Milloin nokassa on ollut hyönteinen, milloin toukka. Vuorotellen ne ovat ruokkineet poikasiaan, vahtineet pesää ja pitäneet huolta pienistä untuvikoistaan.

Välillä olen miettinyt, kuinka väsymättömästi ne tekevät työnsä. Ei valitusta, ei kiirettä. Vain hiljaista huolenpitoa.

Sitten koitti päivä, jolloin pöntöstä alkoi kuulua uudenlaista elämää.

Poikaset olivat valmiita kokeilemaan omia siipiään.

Yksi niistä oli selvästi muita rohkeampi. Tai ehkä hieman uhkarohkeampi.

Pieni, pyöreä ja vielä vähän pörröinen linnunpoikanen syöksähteli pitkin pihaa mitä ihmeellisimpiä ilmakiemuroita. Välillä se laskeutui aidan päälle, kerran se törmäsi ikkunaankin ja toisinaan sen lento näytti enemmän hallitulta putoamiselta kuin lentämiseltä.

Silti se yritti uudelleen.

Ja uudelleen.

Isäkirjosieppo istui aidan päällä aivan lähistöllä.

Se ei lentänyt poikasen puolesta.

Se ei estänyt sitä kokeilemasta.

Se vain oli siinä.

Lähellä.

Valmiina.

Turvana.

Sitä katsellessani mieleeni nousi ajatus siitä, kuinka samanlaista elämä on meillä ihmisilläkin.

Aikanaan omatkin lapset lähtivät pesästä.

Ensin varovasti.

Hieman haparoiden.

Kokeillen omia siipiään.

Välillä elämä kantoi hienosti, välillä tuli kolhuja. Joskus tie vei takaisin kotiin hetkeksi keräämään voimia, ennen kuin oli taas aika lähteä.

Ja niin kuuluukin olla.

Ei kukaan opi lentämään ilman horjahduksia.

Ei kukaan löydä omaa paikkaansa ilman muutamaa harha-askelta.

Ehkä elämä onkin juuri sitä.

Luottamista siihen, että siivet vahvistuvat jokaisella yrityksellä.

Että jokainen pieni epäonnistuminen opettaa jotakin.

Ja että joskus suurin turva on tieto siitä, että taustalla on joku, joka uskoo meihin silloinkin, kun emme vielä itse uskalla.

Lopulta pieni kirjosieppo lensi takaisin linnunpöntölle.

Ei siksi, ettei olisi osannut lentää.

Vaan siksi, että siellä odotti vielä tuttu ja turvallinen paikka.

Ajattelen, että me ihmisetkin tarvitsemme elämässämme sellaisen suojan.

Paikan, johon voi hetkeksi palata.

Kodin.

Ihmisen.

Syliin, jossa saa hengähtää ennen seuraavaa lentoa.

Ja sitten, kun on taas valmis, levittää siipensä uudelleen.

Sinä iltana katselin vielä pitkään pihalle.

Pientä linnunpoikaa, joka teki yhä uusia ilmakaaria.

Sen lento ei ollut vielä täydellistä.

Mutta jokaisella siiveniskulla se muuttui varmemmaksi.

Niin kai me kaikki.

Elämä ei pyydä meitä lentämään täydellisesti.

Se pyytää vain uskaltautumaan ensimmäiseen lentoon.

Ja luottamaan siihen, että jonain päivänä siivet kyllä kantavat.

Turvallisinta ei ole se, ettei koskaan putoa. Turvallisinta on tietää, että jossakin on aina joku, joka uskoo siipiimme, vaikka emme itse vielä uskaltaisi.” 

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus