Mitä varten me olemme täällä?

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani elämää enemmän kuin ennen.

Ehkä se kuuluu tähän ikään.

Kun on elänyt vuosia yli viisikymmentä vuotta, huomaa katsovansa elämää vähän kauempaa. Ei enää vain sitä päivää, joka on edessä, vaan myös niitä vuosia, jotka ovat jo takana.

Silloin alkaa väistämättä kysyä itseltään:

Mikä tämän kaiken tarkoitus on?

Synnymme tähän maailmaan.

Olemme jonkun lapsia.

Opimme kävelemään, puhumaan ja vähitellen kulkemaan omia polkujamme.

Käymme koulua.

Valitsemme ammatin.

Rakastumme.

Rakennamme kodin.

Saamme ehkä lapsia.

Lapset kasvavat ja vuodet vierivät.

Ja eräänä päivänä he levittävät siipensä ja lentävät omaan elämäänsä.

Koti hiljenee.

Arki muuttuu.

Alkaa uudenlainen elämä.

Moni meistä joutuu hyvästelemään isovanhemmat, vanhemmat tai muita rakkaita ihmisiä. Yhtäkkiä huomaa itse olevansa se sukupolvi, joka kantaa muistoja.

Ja silloin ajan kulun ymmärtää aivan uudella tavalla.

Välillä mietin, onko elämä lopulta vain matka syntymästä kuolemaan.

Vai tapahtuuko siinä välissä jotakin paljon tärkeämpää?

Ehkä elämän tarkoitus ei olekaan päästä johonkin.

Ehkä se on oppia näkemään.

Oppia rakastamaan.

Oppia pyytämään anteeksi.

Oppia antamaan anteeksi.

Oppia luopumaan.

Oppia olemaan kiitollinen.

Nuorempana ajattelin, että elämä odottaa jossakin tulevaisuudessa.

Kun saan opiskelut valmiiksi.

Kun löydän oikean työn.

Kun lapset kasvavat.

Kun on enemmän aikaa.

Mutta elämä ei odottanutkaan minua siellä.

Se tapahtui koko ajan.

Niissä tavallisissa päivissä, joita pidin itsestäänselvinä.

Nyt huomaan ajattelevani myös sitä, että vielä on paljon näkemättä.

Paljon kokematta.

On metsiä, joiden poluilla en ole vielä kulkenut.

Meriä, joita en ole vielä nähnyt.

Auringonlaskuja, joita en ole vielä pysähtynyt katsomaan.

Mutta ehkä kaikkein tärkeimmät hetket eivät sittenkään löydy kaukaa.

Ihmisiä, joita en ole vielä tavannut.

Ja ehkä myös puolia itsestäni, joita en ole vielä löytänyt.

Se ajatus lohduttaa.

Ikääntyminen ei tarkoita, että elämä olisi ohi.

Se tarkoittaa, että elämä muuttuu.

Ehkä me emme vanhetessamme menetä elämää.

Ehkä opimme vihdoin näkemään sen.

En tiedä, mikä elämän lopullinen tarkoitus on.

Enkä enää edes ajattele, että minun pitäisi tietää.

Mutta tiedän tämän.

Jos tänään ehdin pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.

Jos soitan ihmiselle, jota rakastan.

Jos istun hetkeksi puutarhassa ilman kiirettä.

Jos uskallan edelleen haaveilla uusista matkoista ja uusista aamuista.

Silloin elämä ei ole mennyt ohi.

Silloin elän sitä.

Ehkä elämän tarkoitus ei ole se, mitä jätämme jälkeemme.

Ehkä se on se, kuinka paljon rakkautta, lämpöä ja toivoa ehdimme jättää toisten sydämiin.

Ja ehkä juuri se on ainoa perintö, joka todella kestää aikaa.

Lillemuorin ajatus

“Elämä ei ehkä kysy, kuinka monta vuotta saimme. Se kysyy, kuinka monta hetkeä todella elimme.”

.

Hyvinvointi Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Perintönä usko – vai perintönä arvot?

Jokainen meistä saa lapsuudenkodistaan jotakin mukaansa.

Toiset saavat mummon kahvikupit, vanhan keinutuolin tai valokuva-albumin.

Toiset saavat jotakin, mitä ei voi koskettaa.

Arvot.

Ajattelutavan.

Uskoon liittyviä muistoja.

Minä kasvoin kodissa, jossa uskonto oli osa arkea. Se näkyi sunnuntaissa, rukouksissa, seuroissa ja siinä, miten elämästä puhuttiin. Lapsena en osannut erottaa toisistaan uskoa, uskontoa ja Jumalaa. Ne olivat yhtä ja samaa maailmaa, johon synnyin.

Lapsi ei kyseenalaista.

Lapsi uskoo.

Ja juuri siksi aikuisen sanat ovat niin valtavan painavia.

Vuosien varrella olen pohtinut paljon sitä, mitä kristillisyys oikeastaan minulle tarkoittaa.

Onko se kirkonpenkissä istumista?

Virsien veisaamista?

Vai onko se jotakin aivan muuta?

Minulle kristillisyyden tärkein perintö ei lopulta ole löytynyt rituaaleista.

Se löytyy arvoista.

Toisen ihmisen kunnioittamisesta.

Rehellisyydestä.

Anteeksi antamisesta.

Heikomman auttamisesta.

Kiitollisuudesta.

Siitä ajatuksesta, että jokainen ihminen on yhtä arvokas.

Nämä ovat kulkeneet mukanani koko elämäni.

Mutta jos olen rehellinen, mukana kulki myös jotakin muuta.

Pelkoa.

Syyllisyyttä.

Ajatus siitä, etten ehkä koskaan ollut aivan riittävän hyvä.

Lapsen mieli ottaa sanat vastaan kirjaimellisesti. Se ei vielä osaa erottaa vertauskuvaa todellisuudesta eikä ymmärrä, että aikuisen tarkoitus voi olla hyvä, vaikka sanat synnyttäisivät pelkoa. Minulle jäi vuosiksi kysymyksiä, joihin en lapsena saanut vastauksia. 

Aikuisena olen saanut rakentaa suhdettani uskoon uudelleen.

Ehkä kaikkein suurin oivallukseni on ollut tämä:

Usko ja uskonto eivät ole minulle sama asia.

Uskonto on yhteisöjä, perinteitä, opetuksia ja tulkintoja.

Usko on hiljaisuutta.

Se on jotakin, joka kulkee mukana silloinkin, kun kukaan muu ei näe.

En enää tarvitse valmiita vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Minulle usko ei ole sitä, että epäily olisi kiellettyä.

Päinvastoin.

Juuri kysymysten kautta oma uskoni on kasvanut lempeämmäksi.

Ajattelen, että uskon pitäisi kantaa ihmistä.

Ei painaa hänen hartioitaan.

Sen pitäisi antaa toivoa.

Ei pelkoa.

Sen pitäisi opettaa armollisuutta.

Ei jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

En kadu kristillistä kasvatustani.

Se antoi minulle paljon hyvää.

Mutta toivon, että jokainen lapsi saisi kasvaa uskoon, jossa rakkaus on suurempi kuin pelko.

Jossa kysyminen on sallittua.

Jossa epäileminen ei tee ihmisestä huonompaa.

Ja jossa Jumalaa ei tarvitse pelätä, vaan hänen lähelleen saa tulla juuri sellaisena kuin on.

Ehkä uskon suurin tehtävä ei ole antaa vastauksia.

Ehkä sen tärkein tehtävä on muistuttaa meitä siitä, että elämässä on jotakin itseämme suurempaa.

Ja että jokainen meistä saa etsiä sitä omalla tavallaan.

Minulle usko ei enää ole joukko sääntöjä.

Se on hiljainen turvasatama.

Paikka, johon voin palata silloin, kun elämä tuntuu raskaalta.

Siellä ei kysytä, olenko ollut riittävän hyvä.

Siellä riittää, että olen.

”Minun uskoni ei asu kirkkorakennuksessa.
Se kulkee mukanani metsäpolulla, kesäillan hiljaisuudessa, linnun laulussa ja siinä hetkessä, kun tunnen, etten ole elämässä aivan yksin.
Se ei vaadi minulta täydellisyyttä. Se kantaa silloin, kun omat voimani eivät enää riitä. Se on toivoa, luottamusta ja hiljaista rauhaa.
”

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Syvällistä