Mitä varten me olemme täällä?
Viime aikoina olen huomannut ajattelevani elämää enemmän kuin ennen.
Ehkä se kuuluu tähän ikään.
Kun on elänyt vuosia yli viisikymmentä vuotta, huomaa katsovansa elämää vähän kauempaa. Ei enää vain sitä päivää, joka on edessä, vaan myös niitä vuosia, jotka ovat jo takana.
Silloin alkaa väistämättä kysyä itseltään:
Mikä tämän kaiken tarkoitus on?
Synnymme tähän maailmaan.
Olemme jonkun lapsia.
Opimme kävelemään, puhumaan ja vähitellen kulkemaan omia polkujamme.
Käymme koulua.
Valitsemme ammatin.
Rakastumme.
Rakennamme kodin.
Saamme ehkä lapsia.
Lapset kasvavat ja vuodet vierivät.
Ja eräänä päivänä he levittävät siipensä ja lentävät omaan elämäänsä.
Koti hiljenee.
Arki muuttuu.
Alkaa uudenlainen elämä.
Moni meistä joutuu hyvästelemään isovanhemmat, vanhemmat tai muita rakkaita ihmisiä. Yhtäkkiä huomaa itse olevansa se sukupolvi, joka kantaa muistoja.
Ja silloin ajan kulun ymmärtää aivan uudella tavalla.
Välillä mietin, onko elämä lopulta vain matka syntymästä kuolemaan.
Vai tapahtuuko siinä välissä jotakin paljon tärkeämpää?
Ehkä elämän tarkoitus ei olekaan päästä johonkin.
Ehkä se on oppia näkemään.
Oppia rakastamaan.
Oppia pyytämään anteeksi.
Oppia antamaan anteeksi.
Oppia luopumaan.
Oppia olemaan kiitollinen.
Nuorempana ajattelin, että elämä odottaa jossakin tulevaisuudessa.
Kun saan opiskelut valmiiksi.
Kun löydän oikean työn.
Kun lapset kasvavat.
Kun on enemmän aikaa.
Mutta elämä ei odottanutkaan minua siellä.
Se tapahtui koko ajan.
Niissä tavallisissa päivissä, joita pidin itsestäänselvinä.
Nyt huomaan ajattelevani myös sitä, että vielä on paljon näkemättä.
Paljon kokematta.
On metsiä, joiden poluilla en ole vielä kulkenut.
Meriä, joita en ole vielä nähnyt.
Auringonlaskuja, joita en ole vielä pysähtynyt katsomaan.
Mutta ehkä kaikkein tärkeimmät hetket eivät sittenkään löydy kaukaa.
Ihmisiä, joita en ole vielä tavannut.
Ja ehkä myös puolia itsestäni, joita en ole vielä löytänyt.
Se ajatus lohduttaa.
Ikääntyminen ei tarkoita, että elämä olisi ohi.
Se tarkoittaa, että elämä muuttuu.
Ehkä me emme vanhetessamme menetä elämää.
Ehkä opimme vihdoin näkemään sen.
En tiedä, mikä elämän lopullinen tarkoitus on.
Enkä enää edes ajattele, että minun pitäisi tietää.
Mutta tiedän tämän.
Jos tänään ehdin pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.
Jos soitan ihmiselle, jota rakastan.
Jos istun hetkeksi puutarhassa ilman kiirettä.
Jos uskallan edelleen haaveilla uusista matkoista ja uusista aamuista.
Silloin elämä ei ole mennyt ohi.
Silloin elän sitä.
Ehkä elämän tarkoitus ei ole se, mitä jätämme jälkeemme.
Ehkä se on se, kuinka paljon rakkautta, lämpöä ja toivoa ehdimme jättää toisten sydämiin.
Ja ehkä juuri se on ainoa perintö, joka todella kestää aikaa.
Lillemuorin ajatus
“Elämä ei ehkä kysy, kuinka monta vuotta saimme. Se kysyy, kuinka monta hetkeä todella elimme.”
.
