*kaupallinen yhteistyö, Godies.fi

Ystävänpäivä on monelle vaaleanpunainen päivä. Sydämiä, hymyjä, muistoja vuosien takaa. Minulle se on ollut usein myös jotain muuta – päivä, joka nostaa esiin kysymyksiä, joihin ei aina ole helppo vastata.

Mitä ystävyys oikeastaan on?

Miltä se tuntuu, kun uskaltaa olla sydän ”avoinna” ?

Minulle läheisten ystävyyssuhteiden luominen ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys.

Olin ujo lapsi. Hiljainen tarkkailija, se joka mieluummin kuunteli kuin puhui. Minulla oli kavereita, mutta vasta alakoulun loppupuolella löysin yhden oikeasti tärkeän ihmisen – sellaisen ystävän, jota voisi kutsua sydänystäväksi. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että joku näki minut sellaisena kuin olen. Ei vain pintaa, vaan myös sen pehmeän ja arankin sisimmän.

Ja silloin minä uskalsin.

Kerroin asioita, joita en ollut kertonut koskaan kenellekään. Sellaisia asioita, joita voi antaa vain ihmiselle, johon luottaa täysin.

Mutta ystävyys päättyi.

Se ei päättynyt hiljaiseen etääntymiseen tai elämän erilleen kuljettamiin polkuihin. Se päättyi siihen, että luottamus rikottiin. Ne asiat, jotka annoin ystävälle kuin lasisen aarteen, eivät pysyneet hänen käsissään. Minun sanani kulkivat eteenpäin, ja niiden mukana kulki myös jokin minusta – jotakin, mitä ei saanut enää takaisin.

Sinä hetkenä minuun syntyi luottamuspula.

Ei sellainen, joka näkyisi ulospäin suurina sanoina tai dramatiikkana. Vaan sellainen hiljainen, syvälle jäävä: tunne siitä, ettei ole turvallista antaa sydäntään toisen käsiin.

Ja siitä alkoi uusi tarina ja prosessi kesti vuosia.

Minä kasvoin.

Opettelin ujona, vetäytyvänä, introverttinä sosiaalisia taitoja. Opettelin puhumaan, toimimaan, olemaan ihmisten keskellä. Opin kyllä selviytymään maailmassa — ja ehkä jopa loistamaan joskus siinä.

Mutta yksi asia jäi.

En enää pystynyt luomaan samanlaista sydänystävyyttä. En ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Se yksi kokemus teki sen, mitä luottamuksen rikkominen usein tekee: se sulkee oven, jonka avaamiseen meni vuosia.

Minä päätin, että en enää kerro kaikkea.

Päätin, että pidän syvälliset asiat itselläni.

Päätin, että kirjoitan tuntemuksistani – koska paperi ei petä, eikä sana karkaa toiselle suulle.

Ja jos olen rehellinen: se päätös oli samalla sekä surullinen että viisas.

Surullinen siksi, että sisälläni oli (ja on yhä) se pieni lapsi, joka olisi halunnut vain tulla pidetyksi turvassa. Löytää ystävän, jonka kanssa voisi olla kokonaan oma itsensä ilman pelkoa.

Mutta viisas siksi, että joskus ihminen joutuu suojelemaan itseään tavalla, jota muut eivät ymmärrä.

Usein ajatellaan, että luottamus on jotain, joka joko on tai ei ole. Mutta minä uskon, että luottamus on kuin herkän kasvin taimi: se tarvitsee rauhaa, oikeanlaista hoivaa ja ennen kaikkea aikaa.

Ja juuri siihen liittyy se, mitä minä kutsun Lillemorin perinnöksi.

Lillemorin perintö on minulle jotakin hiljaista, mutta vahvaa. Se on ajatus siitä, että vaikka maailma tekisi ihmisestä varovaisen, ihmisen ei tarvitse muuttua kylmäksi. Vaikka sydän oppisi suojautumaan, se ei tarkoita, että se olisi menettänyt kykynsä rakastaa.

Lillemorin perintö on lempeyttä, hiljaisuutta.

Se on uskallusta olla hellä, vaikka on joskus tullut satutetuksi.

Se on sellaista sisäistä valoa, joka ei loista siksi että elämä olisi ollut helppoa — vaan siksi, että pimeydestä on päätetty selvitä.

Ystävänpäivänä minä ajattelen ystävyyttä uudella tavalla.

Ehkä sydänystävä ei aina ole yksi ihminen, joka tietää kaikki salaisuudet.

Ehkä se voi olla myös joukko pieniä ystävyyksiä, joiden turvallisuus rakentuu palasista: luottamuksen murusista, joita annetaan vähitellen.

Ehkä ystävyys voi olla myös sitä, että joku muistaa kysyä mitä kuuluu – ja oikeasti kuuntelee.

Ehkä se on sitä, että joku antaa olla hiljaa ilman, että siitä tulee kiusallista.

Ehkä se on sitä, että joku ymmärtää, miksi toisen sydän ei avaudu nopeasti.

Minä en enää etsi sellaista ystävyyttä, jossa sydän revitään auki ja haavoille.

Minä etsin turvallista ystävyyttä. Sellaista, jossa ei tarvitse pelätä. Sellaista, jossa omaa sisintään saa jakaa pieninä paloina, rauhassa, ja nähdä — onko t.

Ja jos se pysyy… silloin ehkä jonain päivänä huomaan, että luottamus ei ole kadonnut minusta. Se on vain oppinut olemaan varovainen.

Lillemorin perintö on minulle muistutus tästä:

Minussa on edelleen kyky luottaa.

Minussa on edelleen kyky ystävyyteen.

Ja vaikka sydän on joskus särkynyt, se ei tarkoita, ettei se voisi vielä löytää kotiin toisen ihmisen lähelle.

Tänä ystävänpäivänä minä haluan sanoa sen myös sinulle, joka tunnistat itsesi tästä:

Jos ystävyys on ollut sinulle vaikeaa, se ei tee sinusta vääränlaista.

Se tekee sinusta ihmisen, joka on oppinut varomaan.

Ihmisen, joka tarvitsee enemmän aikaa.

Ja se on ihan ok.

Koska joskus kaikkein syvimmät ystävyyssuhteet syntyvät hiljaa – kuin lupaus.

Ei siksi, että uskallamme heti kaiken.

Vaan siksi, että uskallamme vähän kerrallaan.

Ja juuri siinä on Lillemorin perintö.

Muista ystävää * https://www.godies.fi/ ja Hyvää Ystävänpäivää 14.2.2026

Joitakin unia ei unohda.

Niissä on jotain erilaista – kuin ne eivät olisi vain alitajunnan sekavia kuvia, vaan viestejä. Kutsuja. Tarinoita, jotka jäävät elämään ihon alle ja nousevat pintaan vielä vuosien päästä.

Muutama vuosi sitten näin unen, joka tuntui enemmän perinnöltä kuin unelta.

Unessa minulle jätettiin perintö.

Perinnön oli jättänyt joku kaukainen sukulainen – nainen, jonka nimeä en ollut koskaan kuullut valveilla, mutta jonka muistan unesta kuin hän olisi oikeasti ollut olemassa.

Hänen nimensä oli Lillemor Orädd. Ja unessa perintö ei kuulunut kelle tahansa.

Testamentti oli tehty kauan sitten, satoja vuosia aiemmin, ja perintö olisi siirtynyt vain tietyssä sukuhaarassa syntyneelle, oikeaan kohtaan syntyneelle – sellaiselle, joka täyttäisi tietyt kriteerit.

Ja vasta nyt… se oli löytänyt minut.

Perintökirje ei tullut käteen uutena ja sileänä paperina. Se tavoitti minut kuin jokin ikivanha kutsu: kulunut pergamentti, ajan syömä ja kuitenkin voimakas. Sellainen, jollaisia ei enää ole. Sellainen, jota ei voi olla uskomatta.

Lähdin katsomaan perintöä. Perintö oli suuri, ränsistynyt kartano. Sen ympärillä oli murentuneet kivimuurit, laajat maatilukset ja hiljaisuus, jossa tuntui historian hengitys. Kaikki oli rapistunut, unohtunut ja vaiennut, koska se oli odottanut – vuosikymmeniä, vuosisatoja – että joku oikea tulisi ja ottaisi sen vastaan.

Ja minä olin se joku.

Kun heräsin, en osannut heti sanoa mitä uni tarkoitti. Mutta tiesin, että se merkitsi jotakin.

Sillä Lillemor ei ollut pelkkä nimi.

Minun sukujuurissani on nimi Orädd – isäni puolelta, 1700 – 1800 -lukujen vaihteesta. Sukunimi on myöhemmin vaihdettu, mutta Orädd on jäänyt jonnekin syvälle sukuhaaraan kuin haalistunut merkintä vanhan kirkonkirjan reunassa.

Ja sitten uni toi sen takaisin.

Orädd tarkoittaa pelotonta.

Ja mitä enemmän olen tätä elämää elänyt, sitä enemmän ymmärrän: minun sukuni on ollut täynnä naisia, joiden pelottomuus ei ole ollut kovaa ja huutavaa – vaan sellaista, joka kantaa.

Äidinäiti kasvatti yksin lapsensa miehensä kuoltua. Isäniäiti samoin. Ja oma äitini… hänkin on ollut vahva tavalla, jota ei voi selittää ihmiselle, isän kuoltua hän kasvatti yksin meidät neljä.

Sellainen vahvuus ei aina näytä sankaritarinalta.

Joskus se näyttää tiskivuorelta. Joskus se näyttää unettomilta öiltä. Joskus se näyttää huolelta, jota kukaan ei huomaa.

Ja silti se on sukupolvelta toiselle kulkenutta hiljaista pelottomuutta.

Kun mietin sitä unta jälkeenpäin, aloin ymmärtää: Ehkä se kartano oli symboli. Ehkä se ei tarkoittanut rahaa eikä omaisuutta. Ehkä se tarkoitti sisäistä perintöä. Suvun naisten jättämää vahvuutta. Sellaista, joka on ränsistynyt, koska elämä on kulkenut kivikkoisia teitä. Sellaista, jonka muurit ovat murentuneet, koska kukaan ei ole ehtinyt korjata niitä.

Mutta silti se on olemassa. Ja se odottaa. Tavallaan minä olen se kartano. Minussa on paljon sellaista, mikä on ollut rikki. Luottamus, joka on joskus petetty. Tunne, että on pärjättävä yksin. Ajatus, että syvimmät asiat kannattaa pitää sisällä.

Mutta jos olen rehellinen… minussa on myös tilaa kasvaa ja voimistua. Tilaa rakentaa uutta. Tilaa herkkyydelle.

Ja juuri siksi päätin, että blogini nimi on Lillemorin perintö. Ja kirjoittaja alteregoni Lillemor Orädd.

Hän edustaa kaikkea sitä, mitä minä haluan kantaa eteenpäin:

🌿 vahvuutta, joka ei tee sydämestä kovaa

🌿 herkkyyttä, joka ei ole heikkoutta

🌿 rohkeutta olla oma itsensä

🌿 ja pelottomuutta jatkaa – vaikka välillä pelottaa

Tämä blogi on minulle kuin se kartano unessa. Ehkä se on hetken ränsistynyt ja kesken. Ehkä sen kivimuureissa on halkeamia. Mutta juuri siksi se on tärkeä. Sillä minä en halua enää vain selviytyä. Minä haluan rakentaa. Kirjoittaa itseni näkyväksi. Kirjoittaa itseni vahvaksi ja herkäksi yhtä aikaa. Kirjoittaa niin, että joku muukin tuntee: minä en ole yksin.

Ja jos Lillemorin perintö on jotakin, niin se on tätä:

Sinunkin sisälläsi voi olla vanha kartano, jonka avain on aina kuulunut sinulle. Ja vaikka se on rapistunut, se ei ole kadonnut. Se odottaa sinua palaamaan kotiin.