Kuolleiden runoilijoiden kerho: Lauri Viita

lauri viita

 

Kuolleiden runoilijoiden kerho on sarja, jossa tutustutaan yhteen kuolleeseen runoilijaan kerran kuukaudessa hänen kuolinpäivänään. Vuoden 2016 viimeinen runoilija on Lauri Viita, joka kuoli juuri joulun alla. Samalla hän on koko sarjan viimeinen runoilija.

 

Kuolema

Joulukuussa vuonna 1955 ilmestyi Parnasson numero, jossa julkaistiin Lauri Viidan runosikermä Onni. Se kuului näin: ”Kun olen kuollut / olen kuollut. / Kesä jatkuu. / Kesä.”

Pian Parnasson numeron ilmestymisen jälkeen kiiri uutinen, että Viita on toden totta kuollut. Häntä kuljettaneeseen taksiin oli törmännyt maantiellä rattijuopon ajama kuorma-auto, ja seuraavana päivänä 22. joulukuuta hän kuoli saamiinsa vammoihin Töölön sairaalassa.  Hän oli kuollessaan 49-vuotias.

 

Elämä

Tänä vuonna vietetään Lauri Viidan juhlavuotta, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi sata vuotta. Hän syntyi Tampereen Pispalassa vuonna 1916. Isä oli kirvesmies, ja äiti hoiti lapsia kotona. Lapsia oli peräti seitsemän, ja Lauri oli katraan nuorimmainen.

Teininä Lauri Viita yritti lukio-opintoja mutta joutui usein kahnauksiin opettajiensa kanssa. Hän lopetti opintonsa ja ryhtyi isänsä tavoin kirvesmieheksi. Runoja hän oli kirjoittanut jo koululaisena, mutta kun hänen esikoiskokoelmansa Betonimylläri ilmestyi vuonna 1947, hän ajatteli ettei luovu kirvesmiehen töistä runojen vuoksi. Toisin kuitenkin kävi.

Lauri Viita kärsi mielenterveysongelmista. Hän oli yhteensä kolme kertaa naimisissa, ja esimerkiksi toinen vaimo Aila Meriluoto on kirjoittanut parin myrskyisästä suhteesta. Viidalla oli yhteensä seitsemän lasta eri vaimojensa kanssa.

 

Perintö

Lauri Viita kuuluu sotien jälkeisiin runoilijoihin, jotka ottivat paikkansa laajan yleisön sydämessä. Hän oli lähtöisin työväenluokasta ja siitä  hän myös kirjoitti. Monia viehetti yhdistelmä kerrontaa työväen luokan elämästä ja ihmismielen syväluotausta.

Viita ehti julkaista yhteensä neljä runokokoelmaa ja kaksi romaania. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi Entäs sitten, Leevi (1965), jonka oli määrä olla trilogian avausosa. Viidan tapaturmaisen kuoleman vuoksi se ei kuitenkaan koskaan saanut jatkoa.

Viidan ystäville on kiinnostavaa, että tänä vuonna on ilmestynyt kokoelma runoista, jotka eivät ilmestyneet missään Lauri Viidan elinaikanaan koostamassa runokokoelmassa. Uuden kokoelman nimi on Ne runot, jotka jäivät.

Yksi uuden kokoelman kokokohdista on runo nimeltä Rakkaus:

Antaa paistaa. Antaa sataa, jos on sataakseen.
Joulut, juhannukset tulkoot, menkööt,
lapsensynnytys käy milloin vain.
Eläkööt Jeesus.
Hän ei pakottanut hymyilemään.
Surraan vapaasti ja riemuitaan.
Kaikki, kaikki kuuluu samaan erehdykseen,
josta elät, jota vapaudeksesi sanot,
siten sivuten häveliään sanan
rakkaus.
(Katkelma runosta Rakkaus)

 

Aiemmat Kuolleet runoilijat:

William Butler Yeats, 28.1.
Wislawa Szymborska, 1.2.
Anna Ahmatova, 5.3.
Allen Ginsberg, 5.4.
J
. L. Runeberg, 6.5.
Edith Södergran, 24.6.
Eeva-Liisa Manner, 7.7.
William Blake, 12.8.

Pablo Neruda, 23.9.
Anne Sexton, 4.10.
Fernando Pessoa, 30.11.

Kulttuuri Kirjat

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

riikka pulkkinen paras mahdollinen maailma

 

Siitä on jo hetki aikaa, kun sain Lilyn lukupiiriltä kutsun kylään Riikka Pulkkiselle. Keskustelimme porukalla Riikan ruokapöydän ääressä hänen uutuusromaanistaan Paras mahdollinen maailma. Keskustelun jälkeen menin siinä määrin sekaisin, etten enää tiennyt mitä ajatella romaanista. Riikka on nimittäin itse niin analyyttinen, että minun piti miettiä lukukokemukseni kokonaan uusiksi.

Parhaan mahdollisen maailman päähenkilö on nuori nainen, kuten usein Riikka Pulkkisen romaaneissa. Aurelia valmistautuu suureen näyttämörooliin Kansallisteatterissa samalla, kun hänen isänsä tekee kuolemaa sairaalassa ja hänen äitinsä yrittää toistuvasti saada häntä kiinni. Hän vaikuttaa kuitenkin olevan kiinni jossain muualla: todellinen maailma omine huolineen tuntuu etäiseltä.

Aurelia ei sittenkään jaksa mennä harjoitusten jälkeen sairaalaan katsomaan isää. Hän haluaa unohtua Teklan kanssa kahvilapöytään, juorua siitä kuka sai roolin ja kuka ei, hän haluaa sanoa tuhat kertaa kovaan ääneen VMP [vittu mitä paskaa] ja hän haluaa että se sanotaan hänelle. Hän haluaa hakata kämmenillään pöytää ilman syytä. 

Lukiessa Aurelia suoraan sanottuna ärsytti minua. Ihmettelin, miten joku voi olla niin kiinni omissa asioissaan, ettei hän huomaa läheisiään, vaikka hekin elävät oman elämänsä murroskohtia. Erityisesti hänen suhtautumisensa kuolevaan isäänsä tuntui liki epätodelliselta. Eihän noin voi suhtautua siihen, että on menettämässä isänsä?

Kun Riikka Pulkkinen itse selitti oman tulkintansa, aloin itse siinä kahvia juodessa ihmetellä, miten alun perin olin tulkinnut romaania toisin. Voihan esimerkiksi Aurelian toiminnan nähdä monella tavalla. Ehkä hän teki itsensä kanssa omaa työtään, jotta hän pääsisi irti itsestään ja kykenisi jälleen suuntautumaan kohti toisia. Sitä me kaikki varmasti jatkuvasti teemme tavalla tai toisella.

Paras mahdollinen maailma jätti lopulta mieleen lähinnä hämmennyksen, eikä se välttämättä suinkaan ole huono asia. Romaani on huokoinen tarina erään perheen traumasta, jota kukaan ei ole saanut käsiteltyä ja jota kaikki ovat surreet omilla tahoillaan. Jostain mistä on vaiettu pitkään, mutta jonka täytyy palata takaisin pintaan. Siinä on aineksia monenlaisiin tulkintoihin, eikä se tyhjene helposti.

Kiitos Riikalle vieraanvaraisuudesta – ja tietenkin kirjasta!

 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Otava 2016

358 sivua

Kirja saatu kustantajalta

Kulttuuri Kirjat