Kesä 2020. Mies saa oman alansa kesätöitä ja taloudellinen tilanteemme lähtee kohenemaan. Hän viihtyy töissä hienosti, ja pääsemme niistä huolimatta lähtemään avioliiton hoitamiseen keskittyvälle viikonloppuleirille. Minä vietän rauhassa lomaa rakkaan taaperoikää lähestyvän vauvamme kanssa.  Kesä on sopivan lämmin, ja menemme monena päivänä vanhempieni luokse nauttimaan ulkoilusta. Vauva ottaa nurmikolla haparoivia ensiaskeliaan, koirat lepäävät varjossa ja minä selailen aurinkolaseissa ja hellemekossa vanhaa aikakauslehteä. Kesän loppua kohden kaivan pitkästä aikaa koulukirjat esiin ja luen ensimmäiseen tenttiin. Istun lapsuusajan vanhassa makuuhuoneessani viileässä muistiinpanoja tehden ja kuuntelen, kuinka äiti laulaa olohuoneessa ja vauvaamme naurattaa. Heti elokuussa, kun olen taas läsnäolevana yliopistossa, käyn purkittamassa vuosikymmenen ekat maisterivaiheen opintopisteet rekisteriin.

Kevät 2021. Opintoni ovat lähteneet hyvin käyntiin ja graduaihe kutkuttelee takaraivossa. Taapero on saanut mummin kanssa vietetyn syksyn jälkeen puoliaikaisen päivähoitopaikan ihan kotimme läheltä ja sopeutunut sinne hienosti. Ehdin muutaman tunnin hoitoaikojen aikana osallistumaan tarvittaville luennoille, pohjustamaan gradututkimusta ja välillä vain katsomaan ulos ikkunasta jään alta heräilevää maisemaa, miettimään omia ajatuksiani. Kirjoitan edelleen blogia, ja nyt lukijoitakin on kertynyt mukava joukko. Minulla on hyvä olo kirjoittamisesta ja se selkiyttää ajatuksiani. Kesän ajaksi pystyn ottamaan taaperon pois hoidosta ja jatkamaan graduprosessia rennosti lomamoodista käsin.

Vuosi 2022. Mies on saanut jouluksi opinnot päätökseen ja jatkaa töitä tutussa paikassa, nyt kuitenkin täysillä työntekoon keskittyen. Minä teen alkuvuodesta viimeisen työharjoitteluni ja huomaan olevani jälleen raskaana. Toisen lapsemme laskettu aika merkitään kalenteriin alkusyksyn kohdalle. Pystyn raskaudesta huolimatta tekemään harjoittelun jälkeen töitä puoliaikaisena 50% työajalla. Työni tuntuu hyvältä, siltä, että hallitsen sen ja se sopii minulle. Se on ehkä oman alani työtä harjoittelun jälkeen samassa paikassa, ehkä jotakin ihan muuta. Ehdin hakea kaksi- ja puolivuotiaan taaperomme päiväkodista aikaisin. Vapaapäivinä käymme edelleen perhekerhossa ja tapaamme ystäviä.

Alamme seurata tiiviimmin asuntoilmoituksia ja löydämme sen oikean: meidän oman kotimme vuosiksi eteenpäin. Ihana omakotitalo sijaitsee rauhallisella alueella. Sekä minun että miehen vanhemmille pääsee hurauttamaan nopeasti autolla, ja palvelut ja kiva koulu ovat tulevaisuutta silmällä pitäen kävelymatkan päässä. Piha on aidattu, ja koiramme saa nauttia eläkepäivistään raittiissa ilmassa pötkötellen. Sisällä talossa on kaksi lastenhuonetta ja erillinen työskentelytila. Talo ei ole uusi, mutta se on peruskorjattu, toimiva ja täydellinen meille. Olohuone kaipaisi varmaan uutta tapettia ja joskus jaksamme ehkä remontoida muutakin, mutta juuri nyt ei tarvitse.

Kesäksi molemmille on tiedossa pitkästä aikaa lomaa ja karkaamme vielä ennen kuopuksen syntymää kahdestaan ensimmäiselle lomamatkallemme Lappiin. Luonnossa on kaunista ja hiljaista. Pystymme keskittymään vain toisiimme. Voin niin hyvin, että jaksan raskaudesta huolimatta vaeltaa tunturissa ja mätkiä hyttysiä.

Syksyllä ihana, täydellinen kuopuksemme syntyy ja jään hänen kanssaan äitiyslomalle. Minua ei odota koulu, ei pakollinen töihinpaluu, saan olla hänen kanssaan kotonaan niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Elämä rullaa tasaisesti, turvallisesti, onnellisesti kohti jälleen uutta vuodenvaihdetta.

Katso myös:

Tulevaisuuden haaveeni

Top 1 hirvein kokemukseni äitinä: viime viikon keskiviikkoilta, kun vauvamme kierähti sängyn laidan yli ja putosi lattialle.

Olimme olleet illan isovanhempien luona käymässä. Äitini oli karsinut vaatekaappiaan, joten olin saanut häneltä muutaman neuleen itselleni. Kotiin tultuamme viikkasin uusia vaatteita pinoon sängyn päällä samalla, kun vauva pötkötteli vieressä lelukirjaansa tutkien. Olin aivan siinä lähellä ja vauva koko ajan näkökentässäni – ja silti hänen onnistui kierähtää salamannopeasti kaksi kertaa ympäri ja pudota laidan yli maahan. Se tunne, kun näin hänen menevän ympäri ja yritin napata jalasta, ja samalla jo tajusin, etten ehdi, oli ihan kamala. Ja se kopaus, kun hän kolahti maahan, ja se epäuskoinen järkytys, kun nostin mahalleen päätyneen itkevän pienen ylös ja mietin vain, että voi ei voi ei voi ei.

Onneksi vauva alkoi saman tien putoamisen jälkeen itkeä ja myös rauhoittui omaksi iloiseksi itsekseen hetkessä. Soitin oitis terveysneuvontaan, jossa kyseltiin perustiedot tapahtuneesta: kuinka korkea sänky, millainen lattiamateriaali, oliko alla mattoa, kuinka vauva reagoi. Koska pieni vaikutti käytöksensä perusteella olevan kunnossa, sairaanhoitaja kehotti tarkkailemaan häntä kotona. Herätin vauvan yöllä kaksi kertaa kunnolla hereille ja varmistin, ettei hänellä ollut aivotärähdyksen oireita.

Nukuin yön tosi huonosti paitsi ylimääräisten herätysten, myös mielessä jyllänneen ahdistuksen vuoksi. Näin painajaisia, joissa vauvan koko pää oli aivan violetti ja havahduin jatkuvasti tarkistamaan, missä vauva oli. Olihan hän turvassa pinnasängyssä? En kai vain ollut unohtanut häntä nukkumaan viereeni, mistä hän voisi pudota? (Vauva ei edes ole ikinä nukkunut perhepedissä, vaan ihan pienestä asti aina omassa sängyssään.) Onneksi vauva oli kuitenkin joka herätyksellä aivan normaali ja aamukin sujui tavalliseen tapaan. Selvisimme siis ilmeisesti säikähdyksellä ja otsaan tulleella punaisella jäljellä, joka sekin haalistui nopsaa lähes huomaamattomaksi.

Tiedän, etten varmasti ole ainoa äiti, jolle on käynyt näin, mutta tietenkin tällainen säikäyttää pahemman kerran. Vaikka useimmiten pudotuksista taitaa selvitä ilman vammoja, päähän kohdistuvissa iskuissa on kuitenkin aina riski todella vakaviinkin seurauksiin. Itse aion ehdottomasti olla jatkossa vieläkin varovaisempi. Vaikka kuvittelin, ettei putoamistilanteessa ollut riskiä, pahin ehti silti tapahtua. Päätinkin, etten esimerkiksi enää ikinä vaihda vauvan vaippaa pyykkikoneen päällä hoitotasolla, vaan aina lattialla, vaikka kuinka olisin ihan koko ajan vauvassa kiinni ja valppaana. Siirrän sitten vaikka hoitoalustan eteisen puolelle, jos suihkutilan lattia on märkä tai on jotain muita ”esteitä” lattiatasossa tapahtuvalle hoitamiselle. En halua ottaa enää mitään riskejä. Nyt, kun vauva viihtyy jo vatsallaan, useimmissa tilanteissa on mahdollista valita sängyn, sohvan tai muun korkean tason sijasta lattialle laskeminen. Mieluummin pieni epäkäytännöllisyys ja koirankarvat vaatteissa kuin pelko uudesta putoamisesta.