Viikonloppu on takana ja nyt reippain mielin uuteen viikkoon. Hiphei! Voi kun olisikin ihana aloittaa uusi viikko reippaana ja intoa puhkuen. Jostain syystä mieleni ei ole reipas eikä intokaan puhku. Mennyt viikonloppu ei ollut paras mahdollinen, ja sen kruunasi eilinen. Itkua, erimielisyyttä, riitaa, mökötystä, päänsärkyä, vatsakipua. Mieli on maassa. Elämä stressaa. Miksi elämä on näin vaikeaa? Miksi minun elämä on näin vaikeaa?

Erimielisyyttä aiheuttivat lapset. Lasten kasvatus. (Kerron ehkä myöhemmin tarkemmin mistä on kyse, se on oma tarinansa). Kiehun edelleen. En voi hyväksyä enkä ymmärtää. En toimisi ikinä itse samoin JOS olisin lapsen vanhempi. Jos ja jos, mutta kun en ole!!! Ja se on varmasti asia mikä nostaa tämän kieuhumisen potenttiin sata. Jos olisimme mieheni kanssa yhdessä vanhempia, tästäkin asiasta keskusteltaisi yhdessä ja tehtäisi päätös yhdessä. Nyt minulta ei kysytä. Toimitaan vain ominpäin. Se loukkaa minua. Se saa minut tuntemaan itseni arvottomaksi ja ulkopuoliseksi. Kelpaan kyyditsemään lapsia kouluun, mutta siihen minun oikeuteni loppuvat. ”Et voi sanoa noin. Kyllä sinä toimisit samoin jos olisit lapsen vanhempi. Et voi tietää asiasta, kun et ole seurannut tilannetta niin läheltä”. Miten mieheni voi sanoa noin! On totta, en ole lapsen vanhempi ja olen ollut mukana hänen elämässä vasta 4 vuoden iästä lähtien. Tämän jälkeen olisin niin mielelläni osallistunut päiväkoti- ja koulunpalavereihin sekä lääkärikäynteihin JOS minun olisi vain sallittu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi perillä missä mennään. Minä kuitenkin elän tämän kyseisen lapsen kanssa arkea, jopa enemmän kuin hänen isänsä. Voi taivas, että minua kiehuttaa. Ärsyttää ja kiukuttaa. Miksei tuo mies kuuntele ja ymmärrä minua!!!

Mielihyvä. En juurikaan tuntenut sitä viikonlopun enkä itseasiassa menneiden viikkojenkaan aikana. Ainut asia joka on tuottanut mielihyvää viime aikoina, on ollut syysmetsä ja meidän koira. Tuo meidän uusin perheenjäsen, jonka ottamista minä vastustin pitkin hampain viimeiseen saakka. Ei sillä ettenkö tykkää koirista, mutta tunsin ettei oma energiani riittäisi tässä vaiheessa koiran pentua kasvattamaan. Tiesin kuitenkin, että vaikka kuinka vakuutettiin ettei koiran hoito ulkoilutuksineen jäisi pelkästään minun vastuulleen, niin näin tulisi käymään. Ja näin on käynyt. Mutta mitäpä tuosta. Miten ihana onkaan vetää kumisaappaat jalkaan ja paeta koiran kanssa kosteaan syysmetsään, unohtaa hetkeksi elämän huolet ja hengittää metsän tuoksua. Ja voi sitä tunnetta, kun katsoo toisen pinkovan puiden välistä ja loikkivan kantojen yli. Aitoa intoa ja onnea! Se tuo väkisinkin hymyn myös omille kasvoilleni. Pentuaika vaati paljon energiaa, mutta nyt tunnen sen virtaavan takaisin minulle. Tunnen mielihyvää. Tunnetta, jonka luulin jo kadonneen. Ehkä on vielä toivoa. Kiitos rakas koirani. Minun oma lapseni <3

Itken.

Ajaessani töihin näin äidin työntävän lastenvaunuja. Valokuvaamon näyteikkunaan oli laitettua onnellisuutta tihkuvia raskauskuvia, joissa tuleva äiti ja isä pitelivät käsiään pyöreän vatsan päällä. Töissä sain kuulla työkaverini jääneen sairauslomalle, viikko ennen äitiysloman alkua. Äitejä, vauvoja ja raskausmasuja joka puolella. Olenko minä kateellinen?

Olen miettinyt tätä aiemminkin. Toivotin työkaverilleni onnellista loppuodotusta sekä tsemppiä tulevaan. Kerroin, että hänestä tulee varmasti hyvä äiti. Sanoin tämän kaiken aidosti ja koko sydämestäni. Ilman kateutta. Olen onnellinen hänen ja muiden tulevien ja nykyisten äitien puolesta. Kateutta tunnen ainoastaan mieheni lasten äitiä kohtaan. Miksi hän on saanut synnyttää nuo lapset enkä minä? Jos näin olisi, moni asia olisi helpompaa.

Tästä päästään myös toiseen kipeään aiheeseen. Minä odotan päästä odottamaan esikoistani, ensimmäistä lastani, joka mullistaisi maailmani täyttäen sisälläni olevan tyhjiön. Saisin kokea ensimmäistä kertaa raskauden sekä tuntea miltä tuntuu saada oma lapsi syliin ensimmäisen kerran, tuo nyytti joka olisi puoliksi minua ja puoliksi miestäni. Mieheni on kokenut tämän ihmeen jo kahdesti. Vaikka jokaisen lapsen syntymä on oma kokemuksensa, ensimmäisiä kokemuksia voi olla vain yksi. Ehkä jopa pelkään hetkeä jolloin vauva syntyy ja itse säteilisin tuoreen äitiyden onnesta pidellen vauvaa epävarmoin ottein sylissä, niin mieheni viheltelisi vieressä ottaen rutiininomaisesti vauvan syliin. ”Onhan näitä koettu”. Pelkään myös, että mies alkaisi pätemään sekä vertailemaan synnytystä aiemmin kokemiinsa. Tämähän olisi jopa luonnollista sillä varmasti tuo hetki palauttaa nämä muistot mieleen. Pelkään kuitenkin ettei tuo hetki ole niin täydellinen kuin se voisi olla mikäli tämä kaikki olisi uutta ja ihmeellistä myös miehelleni. Samalla kuitenkin epäilen, että kun tuo hetki oikeasti koittaa jonain kauniina päivänä, niin nämä ajatukset ovat tipotiessään ja tuo hetki on juurin niin täydellinen kuin sen pitääkin olla. Kumpa se hetki olisi pian.

Yhteenveto: En ole kateellinen tuleville enkä nykyisille äideille. Olen kateellinen pareille, tuleville äideille ja iseille, jotka saavat yhdessä kokoea ensimmäistä kertaa ensimmäisen lapsensa odotuksen ja syntymän. Olen kateellinen pareille, joista tulee lapsen myötä ensimmäistä kertaa oikea perhe, ydinperhe. Perhe, jossa asuu vain vanhemmat ja heidän yhteiset lapsensa. Olen kateellinen ydinperheille. Minulla ei tule koskaan olemaan sellaista.