Älä sulje silmiäsi matkalla

Toul Sleng -vankilamuseo

Pitkällä matkalla on aikaa ajatella. Viime aikoina olen miettinyt, mitä olen valmis kohtaamaan matkalla. Olen todella tunteellinen ihminen. Reissuun valmistautuessa käytiin Chrisun kanssa keskustelua siitä, onko jotain, mitä en voisi herkkyyteni takia tehdä. Mitä en haluaisi nähdä tai kokea? Mihin tilanteeseen en haluaisi joutua? Tuolloin sanoin, että kunhan minulla on turvallinen olo, voin oikeastaan matkustaa minne tahansa.

Julia kirjoitti taannoin blogissaan siitä, miten ihmiset eivät lue lehtiä, koska siitä tulee paha mieli tai eivät katso surullisia elokuvia, koska se masentaa. Myhäilin ja nyökyttelin. Itsekin kuuntelin hämmästyneenä, kun kaverini kertoi, ettei Syyrian tilanteen ja Euroopan pakolaiskriisin takia lue enää uutisia. Nyt reissun päällä olen miettinyt asiaa matkailun näkökulmasta. Tarvitseeko matkailijan nähdä masentavia paikkoja? Mikä on ”surullisten” nähtävyyksien tehtävä?

teul-sleng-hallway.jpg

toul-sleng-new-generation.jpg

toul-sleng-school-2.jpg

Kambodžassa menneisyyden varjot ovat vahvasti läsnä nykypäivässä. Kambodžan kansanmurha, punakhmerit ja Pol Potin hirmuhallinto tulevat tutuksi matkatessa. Toki itse oletin, että perustiedot edellä mainituista kuuluvat yleissivistykseen tai matkailijat olisivat edes vähän tutustuneet Kambodžan historiaan ennen sinne matkustamista. Siksi olinkin järkyttynyt, kuinka välinpitämättömiä ja tietämättömiä matkailijoita kohtasin.

Muutamia lainauksia matkan varrelta:

”Me käydään yleensä talvisin Phuketissa, mutta nyt tultiin Sihanoukvilleen rantalomalle. Ei maalla niin väliä, kunhan on lämmintä ja halpaa.”

”Siis missä maassa me nyt ollaan?”

”Reissataan niin paljon, että menee Kambodžat ja Laosit sekaisin.”

”Ei me aiota mennä Phnom Penhiin, koska siellä on roskaista, ankeaa eikä meitä ne kuoleman kentät kiinnosta.”

”Me ollaan vaan kahden viikon lomalla niin ei me haluta käyttää sitä mihinkään, mistä voisi tulla paha mieli.”

Nyt siellä joku miettii, että mitä ihmettä. Oletankin blogimme lukijoiden olevan kiinnostuneita vastuullisesta matkailusta, mutta valitettavan moni turisti ei ole. Lomalla halutaan rentoutua, ei miettiä sodan kauhuja. En väitä, että itsekään olisin aina perehtynyt kohdemaan historiaan syvällisesti (esim. ennen ex tempore –reissua Macaoon, en tiennyt kohteesta juuri mitään), mutta viimeistään kohteessa haluan avoimin mielin tutustua tapoihin, kulttuuriin ja historiaan. Toki matkailu on jatkuvaa päätösten tekoa. Minne matkustetaan seuraavaksi? Missä majoitutaan ja syödään? Halutaanko me suurkaupunkiin vai pikkukylään? Omat kiinnostuksen kohteet vaikuttavat näihin valintoihin, mutta toivon, että useammalla reissaajalla olisi halu oppia ja myös kyseenalaistaa omia stereotypioitaan jostain kohteesta.

Phnom Penh Kambodza

phnom-penh-tuktuk.jpg

Kambodžassa moni nuori reppureissaaja polttelee pilveä, makaa rannalla ja nauttii alle euron oluesta. Jokainen tallaa tavallaan, mutta samaan aikaan ei saisi unohtaa matkakohdetta. Etenkin matkakohteen historian ymmärtäminen on olennaista. Kaikissa matkakohteissa ei voi käyttäytyä samalla tavalla. Kohdemaa tulisi jotenkin noteerata ja osoittaa kiinnostusta sen erityislaatuisuutta kohtaan.

Kukaan ei ole koskaan ajatustensa kanssa valmis. Nuorempana en ymmärtänyt, miksi joku haluaisi käydä keskitysleirillä. Paheksuin reilaavien kavereiden Auschwitz-vierailuja, ja pidin niitä mustavalkoisesti epäeettisinä. Kun sitten lopulta kävin Sachsenhausenin keskitysleirillä Berliinin reissun yhteydessä, nousivat kyyneleet silmiini. Me emme saa unohtaa. Näiden paikkojen tarkoitus on tehdä vaiettu näkyväksi. Me emme saa kääntää katsettamme pois. Kauheuksia tapahtuu koko ajan, ja ihmiset satuttavat toisiaan. Maailma on välillä paha, mutta maailma on myös todella kaunis.

toul-sleng-justice.jpg

killing-fields-memorial-4.jpg

Tästä kaikesta ja kuvista on pääteltävissä, että vierailimme Phnom Penhissa Tuol Sleng –vankilamuseossa. Vankila tunnettiin myös koodinimellä S-21. Punakhmerien hallinnon aikana vuosina 1975-1979 vankilassa oli n. 17 000 vankia (arviot vankien määrästä vaihtelevat). Vain seitsemän vankia selvisi hengissä. Aluksi kidutetut ja teloitetut vangit haudattiin vankilan pihamaalle, mutta tilan loputtua karmivaa toimintaa jatkettiin Choeung Ekin kuoleman kentillä (killing fields) kaupungin ulkopuolella. Kävimme myös siellä, ja molemmat kohteet olivat henkisesti todella vaativia. Itku tuli useamman kerran – niin vierailun aikana kuin sen jälkeen. Me kävimme ensin Tuol Slengissa, ja emme tehneet samana päivänä juuri muuta. Toisena päivänä kävimme kuoleman kentillä, ja loppupäivä menikin majapaikassa rauhoittuen. Suosittelen siis varaamaan aikaa, ja valitsemaan rauhallisen majoituksen.

Sairasta on, että kuoleman kenttien lähellä on ampumarata (kyllä, luit oikein), jonne turret viedään kaupunkikierroksen yhteydessä. Pelkkä ajatus kaupunkikierroksesta, jossa saman päivän aikana käydään läpi kaikki kansanmurhasta muistuttavat kohteet, tuntuu hurjalta. Onko matkailijan silloin mahdollisuus käsitellä ”nähtävyyden” herättämiä tunteita? Mielestäni ei – varsinkin, kun kuoleman kentille ja ampuradalle turisteja vievän yrityksen Tripadvisor-arvostelut ovat luokkaa ”best day ever”. Päivät Phnom Penhissa olivat meillekin reissun mieleenpainuvimmat, mutta en ihan noilla sanoilla lähtisi niitä kuvailemaan.

dont-tread-on-my-bones.jpg

killing-fields-brain-tree.jpg

killing-fields-memorial-3.jpg

Oman kansakunnan historian ymmärtäminen ja käsittäminen on äärimmäisen tärkeää. Sodan trauma jää usein käsittelemättä, kuten koen, että Suomessa on käynyt. Sodista on kirjoitettu paljon, mutta suomalaiselle kulttuurille tyypillisesti tunteista ja mielenterveydestä ei juuri puhuta. Ari Matikaisen elokuva Sota ja mielenrauha olikin mielenkiintoinen avaus laajemmalle keskustelulle siitä, miten Suomen sotien trauma on periytynyt, ja miten siitä kärsii niin sodan kokeneet kuin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa – koko Suomen kansa.

Traumanjälkeinen stressihäiriö on todella yleinen Kambodžan kansanmurhan kokeneilla, mutta mahdollisuutta viralliseen diagnoosiin ja hoitoon ei ole ollut. Trauma periytyy ja ongelmat ovat läsnä vielä tänä päivänä, kun hirmuhallinnon kokeneet kasvattavat lapsiaan.

Lapsi Kambodzassa

road-to-battambang-girls.jpg

Kuoleman kentillä meidän kanssa samaan aikaan oli amerikanenglantia puhuva perhe, jonka sukujuuret ovat Kambodžassa. Lyhyen kohtaamisen aikana en päässyt tarkkaan perille heidän taustoistaan, mutta vanhemmat puhuivat keskenään englantia, eivät khmeria, joten olivat luultavasti kasvaneet englanninkielisessä ympäristössä ulkomailla. Lapset olivat kouluikäisiä ja eivät varmasti ymmärtäneet kaikkea, mutta äiti pysähtyi välillä juttelemaan heidän kanssaan ja selittämään, mistä oli kyse. Ei varmasti ollut helppoa, mutta ymmärrän, että perheellä oli tarve käsitellä asiaa oman taustansa takia. Samaan aikaan joku turisti päivitteli, että ”this is no place for children”. Ymmärrän tuonkin pointin, mutta mielestäni lapset olivat tarpeeksi vanhoja kohtaamaan oman kansansa historian.

Choeung Ek - kuoleman kentät

killing-fields-1.jpg

Tällaisissa kohteissa vierailu on vaikeaa, mutta tärkeää. Toki se pitää tehdä kunnioittavasti. Tuol Slengissa muutama reppureissaaja oli pukeutunut paikallisen kaljamerkin tank toppiin ja minisortseihin – ei näin. Valokuvia vankilamuseossa ja kuoleman kentillä voi ottaa, mutta vain niillä alueilla, joissa siihen on lupa.

Haluan vielä korostaa, että en tällä postauksella halua syyllistää ketään. En halua myöskään korostaa niin monta kertaa kuultua narratiivia, jossa kansanmurha on ainoa asia, josta Kambodža tunnetaan. Kambodža on mieletön matkakohde suloisine pikkukaupunkeineen ja kauniine saarineen, mutta on tärkeää ymmärtää, mitä kansakunta on kokenut, ja miten siitä selviytynyt. Kun Kambodžassa kohtaa vanhan ihmisen, häntä kunnioittaa suunnattomasti, kun tietää, millaisessa yhteiskunnassa hän on varttunut, ja mitä elämänpolullaan kohdannut. Suurin osa paikallisista on todella iloisia ja positiivisia. Jälleen osoitus siitä, kuinka vahva ihmismieli on, ja mistä voimme selvitä. Kambodža on monipuolinen ja mielenkiintoinen matkakohde, jonne useamman kannattaisi matkustaa.

Bussi Phnom Penhiin

Rakas lukija, älä ole tietämätön ja välinpitämätön matkailija. Kaikki saavat matkustaa omalla tyylillään, mutta matkailun taloudellisista, ekologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista vaikutuksista tulee olla tietoinen. Sen lisäksi, että blogissamme kerrotaan matkakohteista, ja miltä ne meidän silmissä näyttävät, haluamme myös suhtautua matkailuun kriittisesti ja herättää keskustelua vastuullisesta matkailusta. Mitä pidempään matkustan, sitä enemmän koen huonoa omaatuntoa matkailun vaikutuksista. Mitä pidempään matkustan, sitä helpommin voin kuitenkin minimoida matkailun negatiiviset vaikutukset. Mitä pidempään matkustan, sitä enemmän opin nauttimaan matkanteosta. Kaikesta ”onko musta enemmän haittaa kuin hyötyä” –tuskailusta huolimatta, haluan enemmän kuin mitään muuta olla nyt tällä matkalla. Kiitos, kun olet mukana.

Nyt on teidän vuoro: Mitä ajatuksia postaus herätti? Mitä olette valmiita kohtaamaan matkalla? Kyseenalaistatteko omia asenteitanne ja tapaanne matkustaa?

Osallistu keskusteluun ja seuraa reissuamme:

FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI / BLOGIPOLKU

Kommentit (48)
  1. Mua on aina jotenkin kiinnostanut sellainen… erilainen matkustaminen? Heh, ei varmaan hirveesti avannut 😀 Tarkoitan siis että mä en jaksa löhötä aurinkorannoilla enkä tykkää heittää aivoja narikkaan (ei pahalla niille, jotka siitä nauttivat!), mä haluan että matkailu avartaa.

    Mä kävin lähemmäs vuosi sitten Tsernobylissä, ja siinä Pripyatissa kerrostalon katolla seisoessa ja katsellessa viheriöivää metsää ja tuulihaukkoja ja kuunnellessa käen kukuntaa, sitä taas jotenkin tajusi, kuinka mitättömän pieni ja hento ihminen on luonnon rinnalla, ja kuinka ihminen yrittää valjastaa käyttöönsä sellaisia voimia, joiden tuhovoima voi olla mittaamaton. Se oli samaan aikaan hieno ja surullinen hetki, sen veroista en ole saanut aurinkolomilta.

    1. Ymmarran taysin (ihana Singapore-nappis, hahaa!). Matkailualan tutkimuskirjallisuudessa kaytetaan termia ”alternative tourism” eli vaihtoehtoinen matkailu. Uskoisin, etta sun ylla kuvailema olisi aika lailla oppikirjaesimerkki siita. Eli vastakohtaista ”perinteiselle” turismille. Tykkaan myos rannoissa, mutta mieluiten autioista, karuista ja rauhallista – sellaisista, joissa ei ole palveluita 😀 Eli ei ihan rantalomaksi voi kutsua. 

      Ihminen on vain pieni osa tata kaikkea. Ymmarran tuon tunteen tosi hyvin. Itse en ole paassyt viela Tsernobylissa kaymaan, mutta ehdottomasti jonain paivana! Kiitos, kun kommentoit!

  2. Olipas hyvä kirjoitus. Meitä matkailijoita on moneen junaan. Me, vaikka lämpimän ystäviä olemmekin, emme jaksa rannoilla (juurikaan) makoilla, ja siksikin tulee otettua selvää kohteiden muista nähtävyyksistä. Jotenkin tuntuisi tuhlaukselta vain mennä jonnekin kauas, mutta jättää tutustumatta paikan historiaan ja kulttuuriin.

    Nuo puhakhmerien julmuudet saavat edelleenkin ihon kananlihalle. Jotenkin vielä erityisen hurjalta tuntuu, että tällaista on tapahtunut omana elinaikanani. Ja tokihan julmuuksia tapahtuu maailman eri kolkissa kaiken aikaa. 

    Kuolemankenttien ja Tuol Slengin kierrosten jälkeen olo oli varsin järkyttynyt. Vaikka asioista oli lukenut etukäteen, on ihan eri asia kohdata ne noin läheltä. Ja tuk-tuk-kuski kyllä aina kierrokselta palattuamme hymyili leveästi ja kysyi, olisiko seuraavaksi sen ampumaradan vuoro. Jätimme väliin.

    1. Kohteissa vierailu tuo sen nimenomaan lähelle. Toi on ihan totta, että julmuuksia tapahtuu koko ajan, ja vain osa niistä tulee kansainväliseen tietoisuuteen.

      Kiitos, kun osallistut keskusteluun!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *