Lost in translation
Kirjoitan tämän asian nyt heti pois alta, ettei jää roikkumaan teaserina tuon lauantaisen vihjailun Välikommentti – postauksen jälkeen.
Olen usean kerran maininnut, että yleisesti ottaen meillä on mennyt todella kivasti Jenniferin kanssa ja olemme onnellisia, että juuri hän on sijaissynnyttäjämme. Olen myös muutaman kerran pohtinut tätä meidän yhteydenpitoa, joka välimatkasta johtuen on hieman haasteellista. Ja ei vain välimatkan, vaan myös sen faktan, ettemme ole koskaan tavanneet kasvotusten! Noista mietteistä esimerkiksi täällä http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/yhteydenpitoa ja täällä http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/ahdistus-miten-siella-kaliforniassa-voidaan
Myös raskauden myötäeläminen on ollut paljon mielessäni ja useaan otteeseen olen tuntenut suoranaista huonoa omaatuntoa hänen pahoinvoinnistaan ja väsymyksestään, samalla kun oma arkeni ei ole paljoakaan muuttunut. Tuosta kirjoitin erityisesti täällä: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/kohtuuton-raskaus.
Viimeinen skype-puhelumme oli viime torstaina. Edellisen kerran taisimme jutella parisen viikkoa sitten. Tällä välin ei ole tapahtunut mitään kummempaa ultrien ja muiden tutkimusten suhteen, joten ehdotin puhelua ihan vain vaikka käydäksemme hieman läpi tulevaa vierailuamme. Juttelimme niitä näitä hänen perheestä, Kalifornian reissun aikataulusta, yöpymismahdollisuuksista ja niin edelleen.
Puhelun loppupuolella Jennifer vakavoitui ja sanoi, että hän haluaisi jutella eräästä asiasta. Hän sanoi ”this can be just a crazy pregnant woman talking”, mutta häntä on vaivannut meidän kommunikointi ja sen toimimattomuus ja se ei voi johtua kielimuurista, sillä puhumme hyvää englantia. Tässä vaiheessa minä ja mieheni olimme yhtä suurta kysymysmerkkiä.
Sitten Jennifer aloitti ja kertoi, kuinka olimme raskauden alussa keskustelleet yhteydenpidostamme ja kuinka minä olin sanonut, että haluan mielelläni kuulla kaiken – hyvässä ja pahassa. Sitten Jennifer kertoi, että oli lähettänyt pari viestiä kertoen vaivoistaan ja olin niihin vastannut vasta päivän tai parin jälkeen. Hän ajatteli, etten oikeasti haluakaan kuulla ikävistä asioista, vain iloisista. Hän oli myös pariin kertaan puhunut tästä ongelmasta sijaissynnytystoimiston case manageri Heidin kanssa ja Heidi oli tarjoutunut puhua meidän kanssamme, mutta Jennifer oli vaatinut puhua itse suoraan.
Ja kuinka hänen viimeisellä lääkärikäynnillä olin kysynyt, voiko hän jälleen lähettää kuvia vauvoista ja kun olin kuullut, että se ei ollut ultraääni tällä kertaa, olin vastannut ”oh, it is just a normal doctor’s visit”. Ja kuinka tämä kaikki tuntuu hänestä, että olemme vain kiinnostuneita vauvoista, muttemme lainkaan hänestä. Ja kun vauvat syntyvät, hän ei varmaan kuule meistä enää koskaan mitään. (Tässä vaiheessa hän alkoi itkemään). Ja olemme aina kiinnostuneita, kun jotain hauskaa (ultra jne) tapahtuu, silloin haluamme puhua skypessä, mutta muuten emme.
Minä ja mieheni emme olleet varautuneet tähän mitenkään ja kasvoiltamme varmaan paistoi suoranainen järkytys. Itse sitten yritin sopertaa, että Jennifer, kunpa tietäisitkin kuinka paljon me ajattelemme häntä, hänen perhettään ja tietenkin vauvoja. Ja kuinka olen itsekin valitellut, että yhteydenpitomme ei ole ollut niin mutkatonta kuin toivoisin ja olen asiasta myös blogissani kirjoittanut (juuri tuo Ahdistus – postaus). Ja miten olen myös pelännyt olla liian tungetteleva, ja sillä aina vain laittanut yleisen ”toivottavasti kaikki on hyvin viestin” sen sijaan, että kyselen asiasta.
En tiedä ollenkaan menikö viestimme perille. Hän tuntui olevan hyvin vakuuttunut teoriastaan, että olemme vain kiinnostuneita vauvoistamme. Jotenkin keskustelu päättyi yleiseen päätelmään, että oli hyvä puhua tästä nyt ja pian tapaamme kasvokkain ja kaikki menee paremmin. En ole varma uskoiko kumpikaan puoli tähän.
Puhelun jälkeen pyörittelin päätäni. Olin välillä surullinen, tunsin epäonnistuneeni. Sitten hieman vihainen, että kaikkien tunnontuskieni jälkeen saan vielä tällaista palautetta! Ja jälleen ajattelin, että kuinka pahalta hänestä on mahtanut tuntua. Ja sitten, että vitsi mikä draamakuningatar. Ja tällaista ajatuskehää nämä mietteet pomppivat. Luonnollisesti kävin kaikki viestimme läpi ja etsin, missä on menty vikaan! Ja todellakin, löysin yhden viestin, johon olin vastannut vasta kahden päivän jälkeen. Muistan kyllä, miten en oikein tiennyt miten vastata, samalla kun tunsin huonoa omaatuntoa ja pelkäsin hänen katuvan koko projektia. Ja olen valitettavan hyvä siirtämään ikäviä tehtäviä, sillä vastasin myöhässä.
Nukkumaan mennessäni laitoin vielä viestin, kuinka olen iloinen, että hän kertoi tunteistaan. Ja kuinka haluan tehdä kaikkeni, että kommunikointimme paranee. Ja että hänen tulee vain muistaa, että ajattelemme ja keskustelemme joka ikinen päivä hänestä, hänen perheestään ja vauvoista.
Ei vastausta tähän päivään mennessä.
Eli tilanne on siis päällä… Tällä hetkellä olen ihan yössä, missä mennään. Jo perjantaina otin Heidiin yhteyttä ja kysyin, onko hänellä jotain vinkkiä, koska heillä on varmasti kokemusta tällaisista tapauksista. Tämän postauksen jälkeen kirjoitan myös Jenniferille ja kysyn muutamista asioista, jotka yhtäkkiä en ole enää varma ollenkaan. Puhummeko hänestä liian harvoin? Me aina ehdotamme puhelut, ja yleensä silloin kun on ollut ultra tai jotain muuta ”isoa”. Puolestani voisimme puhua useimminkin, mutten halua tungetella. Nyt mietin myös vierailuamme… Kokeeko hän sen loukkaavana, että ajattelimme olla pari päivää alussa ja lopussa heidän kanssaan ja välillä matkustamme itse, emmekä vietä siellä koko aikaa. Ja jälleen – mielellämme olemme koko ajan heidän kanssaan, mutta emme todellakaan halua olla rasitteeksi. Ja aivan lopuksi onhan tässä vielä nämä kulttuurierot. Minä en suomalaisena vain osaa small talkia ja mitään ylitsevuotavia lepertelyjä täältä ei tipu. Ehkä hän odottaa jotain sellaista?
Nyt tuli niin pitkä ja sekava postaus, ettei paremmasta väliä. Mutta kyllä tämä kommunikointi on hankalaa. Ja nyt vasta ymmärrän, että tässähän on heti alussa jo katastrofin ainekset koossa: kaksi toiselle tuntematonta naista, yksi raskaushormoneissa, täysin erilaiset kommunikointikulttuurit, kymmenen tuhannen välimatka. Ei ihme, jos hieman yhteys pätkii… Mutta olen päättänyt skarpata ja hoitaa osani ja tämän tilanteen kuntoon.
Huoh. Kirjoittelen miten tilanne edistyy!
