Kuulumisia ristiin rastiin

Tämän postauksen tehtävä on ilmoittaa, että kyllä me täällä ollaan elossa! Niin kuin edellisissä kirjoituksissa olen sivumennen maininnut, ei aikaa bloggailuun ole viime aikoina löytynyt. Rakas siskoni palasi eilen Koti-Suomeen ja haikeana nyt on jälleen hieman aikaa laittaa kuulumiset.

Viime sunnuntaina meillä oli vauvojen rennot, mutta herkät kummijuhlat. Tästä tapahtumasta kirjoitan oman postauksen piakkoin, joten ei tämän enempää tässä postauksessa.

Muuten päivät ovat menneet siivillä siskon, äidin ja vauvojen kanssa temmeltäessä. Olemme viettäneet viime päivät paikallisessa lomakylässä – pienenä irtiottona kotona olemiseen ja myös siskolle minilomamatkana. Mieheni on tällä hetkellä kertausharjoituksissa, joten senkin suhteen oli hyvä aika tulla tänne juuri nyt. Siskon lähdön jälkeen jatkamme äidin ja vauvojen kanssa vielä muutaman päivän ja tämän postauksen jälkeen laitammekin vauvat rattaisiin ja lähdemme ulkoilemaan aurinkoiseen päivään (viime päivät kun ovat myös menneet kummijuhlien rippeitä lue: kakkuja! syödessä ja ilman enempää liikuntaa).

Lomatunnelmista pieni valokuva tuohon alle. Viltti on lahja Jenniferin hawajilaiselta perheeltä ja aurinkolasit miehen Jenkkityömatkan tuliaisia. 😀

lomakuva.jpg

Siskon kanssa oli taas todella kivaa ja juna-asemalla sai nieleskellä palaa kurkussa ihan toden teolla. Juttelimme siskon kanssa hänen tuntemuksistaan vauvoja kohtaan, onhan hänellä melko erityinen side heihin. Siskoni oli etukäteen miettinyt, että millaisia fiiliksiä vauvat hänessä herättävät ja antanut itselleen luvan tuntea mitä tahansa. Hauskaa sinänsä, että tämä oli myös oma asennoituminen synnytykseen… Hänelle vauvat ovat yhtä rakkaita kuin isosiskoni tytär. Hän ei kokenut näkevänsä vauvoissa itseään tai kokevansa olevansa millään lailla heidän äitinsä. Hän myös ihmetteli, miten jollekulle se voi olla niin iso juttu (tai ongelma, vrt. edellinen postaukseni). Ihanan terve ajattelutapa, kiitos rakas siskoni.

Vauvat ovat kasvaneet ja kehittyneet jälleen vauhdilla. Sitten äitini tulon toukokuun puolessa välissä, vauvat ovat kehittyneet pikkuisiksi lapsiksi. He ottavat tosissaan kontaktia ja esimerkiksi typsykän kanssa voi jo ”jutella” pitkiä pätkiä vuoropuheluna. Uskomatonta. Täällä loma-asunnossa ollessa olemme myös jättäytyneet pullojen joka käytön jälkeisestä steriloinnista – tosin eilen piti minun saada keittää pullot. Ai niin, tuon Pullorumba – postaukseni kommentoijan innoittaman otin molemmille vain kolme pulloa mukaan. Miten hankalaa!!! Koko ajan saa miettiä, että montako pulloa jäljellä ja milloin ne pitää pestä, että riittävät esim. muutaman tunnin reissulle. Liikaa minun suunnitelmallisuudelle (tai siis sen puuttumiselle).. 🙂

Ihan loppuun vielä pieni tunnelmakuvaus eiliseltä. Veimme siskon eilen lomakylästä läheiseen kaupunkiin, josta hän sitten otti junan lentoasemalle. Ennen lähtöä palloilimme pari tuntia kaupungilla ja siskoni ja äitini katsastaessa muutaman vaatekaupan, odottelin minä vauvojen kanssa ulkona. Ilma varjoisella puistonpenkillä oli täydellisen vilpoisen lämmin vauvoille ja tytön nukkuessa tyytyväisenä vaunuissa, pitelin herännyttä poikaani ”mummotuolissa”, eli sylissäni kasvot minusta pois päin. Kuiskuttelin pojulle niitä näitä ja heiluttelin hänen pieniä jalkoja ja käsiä. Poika kiljahteli iloisesti vastaukseksi.

Ehkä tämä on vain kuvitelmaa omassa päässäni, mutta ohitsemme käveli hitaasti pariskunta käsikkäin ja huomasin kuinka nainen katsoi meitä. Hän ei katsonut sillä tavoin iloisesti tai ihastellen kuten useimmat ohikulkijat, vaan surumielinen, kaipaava hymy kasvoillaan. Silmissään. Hymyilin hänelle takaisin, kuin ymmärtäisin mitä hän saattoi tuolla hetkellä tuntea. Mietin miltä minä ja poikani näytämme: idyllinen äidin ja pojan välinen onnellinen hetki. Äiti ja poika. Juuri sellainen hetki, jota itse toivoin ja kaipasin niin kauan.

Pitelin poikaani, hymyilin onnellisena, kiitollisena. Ja otin alla olevan kuvan muistoksi.

lomakuva2.jpg

 

Perhe Lapset Vanhemmuus

Blogi puhuttaa jälleen Vauva.fi:ssä

Edellisen postaukseni kommenteissa eräs lukija vinkkasi keskusteluketjusta, jossa jälleen ruodittiin Matkalla perheeksi – blogia. Blogista on keskusteltu jo parikin kertaa aiemmin ja yhden keskustelun kommentteihin vastailinkin aivan muutamia viikkoja sitten täällä: blogit/matkalla-perheeksi/blogi-vauvafi-keskustelun-kynsissa.

Toisaalta eräs lukija kommentoi jo tuolloin miten Outoa itseensä käpertymistä on vielä vauva-arjen keskelläkin murehtia sitä, ”mitä minusta ajatellaan!?””.  Toden totta, nämä keskusteluketjut ja (enimmäkseen) ikävät kommentit ovat tuntuneet melko toissijaisilta sitten maaliskuun kolmannen päivän. Mutta edellisen postaukseni kommentoija heitti linkin hieman siihen tyyliin, että vastinetta odotettaisiin…

Toisaalta yksi lempibloggareistani Naiseudesta-blogin Rosanna muistutti, kuinka keskustelupalstalle päätymisen pääsemisen voi ottaa meriittinä, joten vau! Prosessi on jo aivan loppumetreillä ja Hesarin jutunkin tuoma vartin julkisuus jo aikaa sitten kadonnut – ja edelleen tästä jauhetaan. No, aihe on mielenkiintoinen, monisyinen ja ajatuksia herättävä, joten kyllähän siitä piisaa keskusteltavaa.

Vastailen nyt osaan noista kommenteista. Jo vastattuihin juttuihin (esim. miksi kaksoset, XY-alkio jne) en ala enää kommentoimaan, niistä löytyy aiemmista kirjoituksista.

”Siis tämä ”äiti” oli itse kysynyt jos sisko alkaisi lahjoittajaksi. Päivän mietittyään lähti rumbaan. Ja useammassa postauksessa on puhuttu masennuksesta, ja myös siitä että mm. psykologi on pohtinut onko prosessi liian kuormittava tälle sisko luovuttajalle.”

Kyllä vain, tämä äiti (ei tässä mitään heittomerkkejä tarvita, huom.) kysyi omaa rakasta siskoaan munasolun luovuttajaksi. Sisko oli periaatteessa heti messissä, mutta toki mietti asiaa paljon mm. henkiseltä kantilta. Se lienee ymmärrettävää, onhan tämä aika iso juttu! En kyllä ymmärrä, miten siskon lievä (tämä oli kommenteissa vääntynyt vakavaksi…) masennus liittyy mihinkään? Lievää tai keskivaikeaa masennusta on todella usealla, eikä se tee ihmisestä yhtään sen tyhmempää tai alisteisempaa. Tästä on kirjoitettu paljon esim. perheblogeissa Minä ja mun pää + nää sekä Ei beigeäPsykologi ei myöskään koskaan sanonut, että prosessi olisi liian kuormittava, hän vain haastoi siskoani miettimään tarkkaan. Siskoni siis keskusteli asiasta oman psykologinsa sekä myös Jenkkipsykologin kanssa, mikä on siis todella hyvä! Hän ainakin oli pohtinut asiaa usealta kannalta ja itse en tietenkään ollut noissa keskusteluissa missään vaiheessa mukana. Siskoni on muuten tällä hetkellä kyläilemässä täällä tulevia kummijuhlia varten! 🙂

”Eettisempää olisi ollut ottaa synnyttäjä Intiasta. Silloin olisi voinut taata esim koulutuksen, terveydenhuollon tms muutamalle perheelle. Miten tekee eettisemmän, että joku mällää saamansa rahat disneylandiin kuten tässä??”

Sijaissynnyttäjäksi ei lähde kukaan vain Disneylandin kiilto silmissä, mutta köyhä intialainen voi joutua lähtemään siihen asunnon saadakseen. Ja juuri tämän halusimme välttää, että sijaissynnyttäjä olisi lähtenyt prosessiin pakon edessä – silloinhan me käyttäisimme tämän henkilön ahdinkoa hyväksemme! Meille eettisempi vaihtoehto oli saada sijaissynnyttäjä, joka lähtee prosessiin halusta auttaa.

”Mietin, että eikö tämä bloggaaja ole aika helposti tunnistettavissa. Postannut kuvia häistään, kertonut urheilutuloksistaan jne”

Olen heti blogin alkumetreillä sanonut, että kun prosessi on ohi tulen ilomielin omalla naamallani esiin, toivon sitten samaa myös kritiikin esittäjiltä. Useat tuttavat ovatkin jo Hesarin jutun perusteella meidät tunnistaneet.

”Ihmettelen kyllä miestä joka tuollaiseen lähtee.” / Voin kyllä kuvitella. Joku hiukan hiljainen tossukka, jonka ensimmäinen naiskontakti tapahtui vasta vanhemmalla iällä tuon kyseisen naisen kanssa.” /”Miksi mies ei vain etsinyt hedelmällistä naista jos kerran itsekin halusi lapsen?”/ ”No tämän takia juuri halusinkin tietää, että millainen mies moiseen suostuu. Kyllähän naisen hedelmällisyyden voi päätellä ulkonäöstä. Joku kuiva ryppyinen korppu ei ole ykkösvalinta millekään testosteronisonnille.”

No nythän tämä muuttuikin syvälliseksi, mutta kyllä nämä vauva.fi keskustelijat ovat taitavia luonteenkartoittajia – hiljainen tossukka ja kuiva korppu – se ollaan me! :))))) Joku saattaa olla toisen ihmisen kanssa rakkaudesta, eikä fysiikasta. Se näköjään ei ole niin itsestäänselvää kuin voisi olettaa…

”Ja tuo, että prosessissa on myös mutkia matkassa on ihan hyvä. Ettei lasta automaattisesti merkata heille, jotka sen rajan yli kantavat. Muutenkin hämärää väittää naista synnyttäneeksi, joka ei sitä ole tehnyt. Äiti voi olla kuka vain, mutta jos lähdetään valehtelemaan papereissa biologiseksi äidiksi…”

Tähän vain pieni huomautus, että mehän emme ole missään vaiheessa valehdelleet mitään. Toimitimme vaaditut dokumentit juuri sellaisenaan, kuin ne pyydettiin. Tämän lisäksi meiltä pyydettiin erikseen jälkikäteen todistusta minun raskaudesta, jota meillä ei luonnollisesti ole.

Loppuun vielä pari kommenttia, jotka vastaavat enemmän omaa ajatusmaailmaani ja ansaitsevat palstatilaa myös täällä:

”Se on hyvä huudella sellaisen, joka ei ole kohdannut lapsettomuutta saati sitä, että kohtu puuttuu täysin, ei ole muuta kuin se adoptio tai jos rahaa on niin sijaissynnytys. Monesti täällä nämä huutelijat on niitä, joilla on biologisia lapsia/pystyvät lisääntymään normaalisti, omalla kohdalla koetaan oikeudeksi lapsen saaminen, mutta isoa meteliä pidetään siitä, että lapsettomille pitää kelvata toisten lapset, omia ei saa väkisin alkaa tekemään kun ei luonto tarkoittanut jne, mikään argumentti ei siinä auta, kun lapsettomat on vaan kerrassaan niin helvetin itsekkäitä paskoja. Eihän se nyt riitä, että on kokenut lapsettomuuden tuskan, pitää nyt ihmisen kestää pilkkaamista ja arviointeja olisiko edes kykenevä vanhemmaksi kun on tuollainen maho, ja päälle vielä kantaa maailman synnit harteillaan kun ei halua pelastaa kotiinsa kaikkia kodittomia lapsia, kissoja, undulaatteja ja puliukkoja, vaan haluaa nyt hemmetin ahnehtija ihan oman lapsen! :O Ja joo, mulla on lapsia, mutta olen seurannut näitä keskusteluja aina aika-ajoin.

Sekö on ihan ok, että vanhemmaksi henkisesti ja psyykkisesti täysin kykenemättömät saavat lisääntyä kuin rikkaruohot, sitten itketään huostaanottoja ja sossun rahoilla eletään. Samaan aikaan jyrkästi evätään joltakin fyysisen esteen vuoksi mahdollisuus tulla vanhemmaksi, vaikka tämä kykenisi sekä henkisesti että taloudellisesti riippumattomaan elämään perheineen? Just.”

 

”Vanhemmuus kun on paljon muutakin kuin se, että olet biologisesti kykenevä saamaan jälkeläisiä. Suurin osa meistä taitaa olla biologisesti kykeneviä lisääntymään, mutta kaikki meistä eivät silti ole kykeneviä vanhemmiksi.

On henkisesti/neurologisesti sairaita vanhempia, jotka laiminlyövät lapsen hoidon ja/tai eivät pysty turvaamaan hyvää ja tasapainoista kasvuympäristöä, on alkoholisti- ja narkkarivanhempia, jotka aiheuttavat vain pahaa lähipiirilleen ja saavat silti lapsia, joiden kasvatuksesta yhteiskuntamme huolehtii tavalla tai toisella. Lastensuojelussa töitä tehneenä olen nähnyt näitä tapauksia ihan riittävästi.”

 

”No kyllähän se v. 2016 on turhaa lätinää vetää jotain evuluutio/luonnonvalinta-kortteja pöytään! Pitäisikö ihmisten edelleen kuolla helpostihoidettaviin tauteihinkin, vaikka niihin on hoito, koska luonnonvalinta? Pitäisikö sikiöseulonnat kieltää, koska luonnonvalinta? Pitäisikö lopettaa ylipäätään kaikki sairaanhoito, luonto korjaisi heikot paskat jotka sairastuu, tai tyhmät jotka loukkaa itsensä..

Niin. Miksipä ei 2000-luvulla voisi käyttää apuna hedelmöityshoitoja tai kohdunvuokrausta, kun se on mahdollista.

En vertaisi tätä tapausta siihen, että rikas mies ostaa vaimon köyhästä maasta, tai no kyllä siinä tapauksessa, että sijaissynnyttäjä olisi ollut pakotettu köyhyyden vuoksi vuokraamaan kohtunsa, mutta sitähän tämä pari ei halunnut, vaan valitsi naisen, jolla oli vapaus valita ja auttoi vapaasta tahdostaan.”

 

Aivan loppuun pyyntö tuolle lukijalle, joka linkin edelliseen postaukseen laittoi. Voisitko laittaa linkin tähän postaukseen tuonne vauva.fi – ketjuun. (Minulla on tainnut olla joskus tunnukset, mutten muista niitä enää).

Kiitos! 🙂

Perhe Vanhemmuus