Lapsen kaksikielisyydestä
Kyselin teiltä postaustoiveita synttäriarvontapostauksessa (johon ehtii muuten vielä tänään osallistua!). Koska useampikin toivoi postausta lapsen kaksikielisyydestä, niin ajattelin toteuttaa tämän toiveen ensimmäisenä. Aihe on arvatenkin itseänikin kiinnostava, ja innolla olen lukenut muiden blogeista kaksikielisyydestä. Ainakin ihana Nelli on kirjoittanut aiheesta.
Meidän kaksikielisessä perheessä on äiti, jonka äidinkieli on suomi, ja isä, jonka äidinkieli on englanti. Kotikielenä meillä on englanti, sillä mieheni puhuu vain vähän suomea. Oma englantini on aina ollut vahva, ja Englannissa asuminen, ja miehen kanssa puhuminen ovat vahvistaneet englantiani entisestään. Englanti kotikielenä oli luonteva valinta. Meille oli lapsen syntymästä alkaen selvää, että minä puhun hänelle suomea, ja mieheni englantia. En ole kokenut ongelmalliseksi vaihtaa kieltä lennossa suomesta englanniksi tai päinvastoin puhuessani samanaikaisesti sekä pojalle että miehelle.
Minun on myönnettävä, etten ole juurikaan lukenut kirjallisuutta kaksikielisyyteen kasvattamisesta, ja olenkin ottanut sen suhteen melko rennosti. Olen luottanut siihen, että puheen ja molempien kielten oppiminen sujuisi omalla painollaan. Nyt tosin tuntuu, että ehkä aiheeseen perehtyminen kirjallisuuden kautta ei olisi pahitteeksi (samoja mietteitä mulla on myös uhman suhteen, hehee!). Ehkä minulla on myös ollut se ajatus, että mitä enemmän luen asiasta, sitä enemmän minulle tulee paineita ”suoriutua” kielikasvatuksesta oikein. En halua stressata asiasta, tai verrata pojan osaamista muiden lasten osaamiseen. Sillä kaikkihan kehittyvät omalla tavallaan ja omalla ajallaan.
Olin varautunut siihen, että kaksikielinen lapsi oppii kielen hitaammin kuin yksikielinen kaverinsa, mutta näin ei ainakaan meidän pojan kohdalla ole käynyt. Hänellä meni aika pitkään sanojen ensimmäisiä tavuja toistellessa, ennenkuin varsinaisia sanoja alkoi putkahdella suusta ulos. Ensimmäiset sanat olivat suomeksi, ja ne lausuttiin muistaakseni vähän alle puolitoistavuotiaana. Jos muistan oikein, niin noin kahden vuoden iässä hän alkoi yhdistellä sanoja kahden sanan lauseeksi. Eikä mennyt kauaakaan, kun hän jo jutteli useamman sanan lauseita. En tiedä, onko sujuvaan kielen kehitykseen vaikuttanut se, että pojalle on aina puhuttu ja luettu paljon. Veikkaan, että myös päiväkodilla on osuutta asiaan.
Tällä hetkellä 2,5vee käyttää jo mielestäni aika abstraktejakin sanoja, kuten ”Äiti, sain ajatuksen!” tai ”minä kuvittelen”. Toinen asia sitten on, ymmärtääkö hän kaiken sanomansa 😀 Poika selvästi ymmärtää puhetta hyvin sekä suomeksi että englanniksi, mutta puhuu itse lähinnä vain suomeksi. Myös isälleen. Tässä olemme törmänneet ongelmaan, että pojan suomen kieli on ohittanut isänsä osaamisen, ja poika monesti harmistuu, kun isä ei ymmärrä häntä. Onko muilla kaksikielisten vanhemmilla ollut samaa ongelmaa? Löytyykö vinkkejä? Pitäisikö englantia lisätä?
Päiväkodissa olen jutellut toisen vanhemman kanssa, joka sanoi, että heillä on sama ongelma. Heidän tyttärensä puhuu molemmille vanhemmille lähes vain suomea, vaikka ymmärtää myös toista äidinkieltään. Ehkä kieli kehittyy ns. toinen kieli edellä. En kuitenkaan ole kovin huolissani asiasta, sillä koen, että englanti tulee varmasti perässä, viimeistään koulussa. Joskus kyselen pojalta, että muistaako hän mikä kissa/koira/auto/jne on englanniksi, ja yllättävän usein hän muistaa. Ehkä hän ei vain koe luontevaksi puhua englanniksi? Kuulisin tosi mielelläni teidän kokemuksia asiasta!
Kaksikielisyys on valtava rikkaus, ja olen hyvin onnellinen, että voin tämän lahjan antaa lapselleni. Muistan lukeneeni, että tutkimusten mukaan kaksikielisyyden on myös havaittu parantavan monia kognitiivisia taitoja, kuten esimerkiksi tarkkaavaisuutta ja epäolennaisen tiedon poissulkemista. Usein kaksikielinen lapsi oppii myös lukemaan ja kirjoittamaan aikaisemmin ja helpommin verrattuna yksikielisiin ikätovereihinsa. Kaksikielisyys voi myös viivästyttää muistisairauksien, kuten dementian oireiden puhkeamista.
Pirteää tiistaita, ystäväiset!