Jos olisin 3-vuotias!
Kolmevuotiaan elämä on yhtä seikkailua, naurua ja mielensäpahoittamista. Ja tahtomista, paljon tahtomista! Eilen pientä sankaria ulkovaatteisiin pukiessa tuli mieleen, että mitä jos itsekin käyttäytyisi samalla tavalla. Tekisi mieli itsekin heittäytyä x-asentoon lattialle, kun joku asia ei huvita. Niimpä kävin mielessäni hauskan ajatusleikin siitä, millainen aamuni olisi, jos olisin samanlainen kuin kolmevuotiaani.
Aamulla, kun kello soi, piiloudun peiton alle ja huudan miehelle, että ”en herää, mene pois!” Kun viimein tulen pois peiton alta, kiskon housut pois, ja ilmoitan, että ”en mene pissalle, en halua”. Sen sijaan juoksen ympäri kämppää viileä tuuli paljasta takapuoltani hellien. En myöskään suostu laittamaan päivävaatteita päälle, vaan vetkuilen olohuoneessa leikkimässä pikkuautoilla niin kauan, että miehellä menee hermo. Jos hän yrittää väkisin laittaa housut jalkaani, juoksen karkuun, ja piiloudun pyykkitelineen alle.
No okei okei, voin laittaa housut jalkaan. Mutta vain, koska nyt haluan. Alan vaivalloisesti pukemaan housuja, mutta yhtäkkiä saankin hauskan idean, ja vedän molemmat jalat samaan lahkeeseen ja nauran omalle keksinnölleni. ”Kattokaa, oon merenneito!”, huudan ja heiluttelen jalkoja lahkeen sisällä kuin ihanainen merenneito. Kun housut on saatu tavalla tai toisella jalkaan, ilmoitan etten ainakaan laita sukkia. Jotain sananvaltaa täytyy sentään olla kolmevuotiaallakin! Ja minähän haluan aina viimeisen sanan. Yleensä se viimeinen sanani on kakka.
En haluaisi millään jättää kaikkia kivoja leikkejä, ja lähteä töihin. Vastustelen ulkovaatteiden pukemista viimeiseen asti. Ja jos ulkohaalari on pakko pukea, niin en ainakaan anna miehen auttaa. ”Minä itte!” ”Minäääää!!!”. Yritän taas käyttää omaa päätösvaltaani, kun mies on saanut riuhdottua lähes kaikki ulkovaatteeni päälleni, ja ilmoitan, että ”hanskoja en muuten laita!”. Vaikka ulkona on 20 astetta pakkasta, yritän väittää miehelle, ettei paljaita käsiäni palele.
Joudun kuitenkin luovuttamaan noin minutin jälkeen, ja totetamaan kainosti, että nyt voisin laittaa hanskat käteen. Siis voin laittaa, koska itse näin haluan. On kiva testata omaa tahtoa, ja tempaisenkin hanskat puolivälissä matkaa pois ja heitän tielle. Minua naurattaa, mutta miestä ei. Matkalla töihin on ihan parasta bongailla postiautoja, traktoreita ja aura-autoja. Mieleeni tulee eilinen, ja kerron miehelle, että eilen töissä kaikki tapittivat nenät kiinni ikkunassa, kun aura-auto ajoi lunta työpaikan pihasta! Niin jännittävää! Kerron myös innoissani, että työpaikan talkkari Timppa* laittaa myös hiekkaa työpaikan pihalle. Ja se antaa minun auttaa, ja sanoo, että olen hyvä apulainen. Omasta mielestäni olen ihan paras apulainen ja melkoinen työmies!
Kun rattaat kaartavat tutulle aidatulle pihalle muistan taas, etten halunnutkaan mennä työpaikalle, ja ulvon kovaäänisesti työpaikan aulassa julmaa kohtaloani. ”Haluan Hoploppiin!”, vaadin vielä viimeisenä yrityksenä, vaikka tiedän, että peli on menetetty. Unohdan kuitenkin nopeasti murheeni, kun näen työkavereiden työntävän pikkuautoja alas parkkitalon ramppeja. Minäkin haluan! Kirmaan esimiehen huoneeseen ja huudan innoissani: ”Voidaanko tänään kuunnella Hevisaurusta?”! Tästä tulee hyvä päivä!
Mites teillä? Kuulostaako tutulta? Heittääkö mies hanskat mäkeen kesken työmatkan, tai piiloudutko pyykkitelineen alle, jos et halua syödä kinkkukiustausta?
Hauskaa tiistaita, tyypit!
*Timpan nimi muutettu :D