Epätoivoa Lahden moottoritiellä
Nyt kun olemme viimein onnellisesti kotona, on aika aloittaa käymään läpi hääpäivämatkamme, johon mahtui niin onnea kuin epäonneakin. Ja mahtui mukaan myös epätoivoakin.
Perjantaiaamuna lähdimme jännittynein ja iloisin mielin ajamaan kohti lentokenttää. Mieheni on kaukaa viisas, ja niimpä lähdemme joka paikkaan aina hieman aikaisemmin kuin olisi tarpeen. Matkan varrella alkoi ripsimään vähän vettä. Aikamme ajettuamme sade voimistui, ja pian vettä tuli taivaan täydeltä. Mies ei kuitenkaan sateesta hätkähdä, ja niimpä ajelimme menemään, vaikka näköetäisyys oli muutaman metrin luokkaa, ja vaikka auto toisensa jälkeen ajoi tien sivuun odottelemaan sateen heltiämistä.
Jossain hieman ennen Lahtea eteen tuli yllättävä ja yllättävän syvä vesilammikko, mikä sai miehen lyömään jarrut pohjaan. Hetken mietin mielessäni, että auto suistuu betonikaiteeseen, mutta lammikosta selvittiin. Paitsi että hetken päästä syttyi yksi jos toinenkin varoitusvalo moottorivaloa myöden. Samalla hyytyi vauhti kuuteenkymppiin.
Miehen pikainen diagnoosi oli, että auto oli hörpännyt reippaasti vettä, ja ajotietokone oli vetäissyt herneen nenään (tai ehkä paremminkin vettä keuhkoihin). Alkoi kuumeinen pohdinta siitä, selviäisimmekö kentälle, vai pitäisikö yrittää selvittää ongelma heti kättelyssä. Kurvasimme sekavin ajatuksin Renkomäen ABC:lle, josta soitin tiepalveluun. Ystävällinen nainen langan toisessa päässä yritti yhdistää meitä paikalliselle päivystäjälle, mutta turhaan. Kukaan ei vastannut. Nainen ehdotti myös, että hän voisi yhdistää hinauspalveluun. Päädyimme paniikissa ja loman menettämisen pelossa siihen ratkaisuun, että vielä ei ole hinauksen aika. Kerroin naiselle soittavani takaisin, jos jäisimme välille. Uhkarohkeasti köröttelimme kuuttakymppiä rystyset valkoisina kohti kenttää. Ehditäänkö? Jäädäänkö matkalle? Räjähtääkö moottori?
Lahti-Vantaa väli ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä kuin se tuona tuskaisena perjantai-iltapäivänä tuntui autojen pyyhältäessä vaivattomasti ohitsemme. Kuten ehkä arvasitte, niin pääsimme kuin pääsimmekin perille. Ehdimme jopa lennolle. Kun huojentuineina juoksimme turvatarkastuksen läpi, niin vannotin miehelle, ettei autoa saa stressata matkan aikana. Murehditaan sitä sitten tullessa, jos on tarvetta. Yritetään nauttia tästä odotetusta matkasta. Köröttelymme aikana olin ehtinyt konsultoida parasta tietämääni autoeksperttiä, eli isääni, ja hänkin oli sitä mieltä, että vesi ei ole vaarallista, ja että ongelma varmasti poistuu, kun auto kuivuu kentän autohallissa neljä päivää.
Loma oli ihana, mutta palataan siihen myöhemmin. Jos kuvittelitte, että inhoni Lahden moottoritietä kohtaan helpottaisi tässä vaiheessa, niin olette väärässä. Tuo kohtalon tie pääsi näyttämään meille nurjan puolensa myös takaisin tullessa. Kuten ehkä arvata saattaa, ei auto-ongelmamme ratkennut itsestään kuivumalla, vaan maanantai-iltana meitä tervehti sama valojoukko kuin menomatkallakin.
Jätimme auton parkkiin, ja suunnistimme lentokentän infoon kysymään neuvoa. Puoli kymmeneltä illalla infotiskin takana ollut nuori nainen ei juurikaan osannut auttaa meitä ongelmamme kanssa. Hän antoi meille numeron, jonka ilmeisesti luuli olevan joku päivystävä autokorjaaja. Pian kuitenkin selvisi, että kyseessä on hinausfirma. Hinausta emme siihen aikaan tarvinneet, sillä autokorjaamot olivat kaikki jo kiinni. Väsyneenä ja jo melko toivottomana päätimme suunnistaa yöksi hotelliin, ja jatkaa selvittelyä aamulla.
Seisoessani hellemekossa ja varvastossuissa viileässä vesisateessa lentokentän pihalla, ja jonottaessani ikuisuudelta tuntuvan ajan Sokos hotelli Flamingon vastaanottoon, karisi viimeisetkin rentoudet kropasta ja mielestä loman jäljiltä. Tiesin, että kotona odotettiin äitiä ja isää jo kovasti, ja itsekin kaipasin jo pojan luo. Hyppäsimme taksiin, ja vietimme levottoman yön Bonus Innissä (Flamingosta ei vastattu).
Aamulla soitin enemmän tai vähemmän skarppina googlettamaani lähimpään autokorjaamoon, ja selitin tilanteen. Korjaamossa luvattiin ottaa auto vastaan, ja tarkistukseen samana päivänä. Itsehän tietenkin naiivisti ajattelin, että olemme muutaman tunnin päästä tienpäällä, ja ihan kohta kotona! Pitkällisen odotuksen, hermojen kiristelyn, ja useamman pennosen jälkeen saimme viimein varttia vaille sulkemisajan soiton, että auto on valmiina. Jes! Riensimme puolilaukkaa (varvassandaaleissa) noutamaan automme korjaamosta, ja puoli kuuden aikaan illalla starttasimme toiveikkaana kohti kotia. Tuulilasiin ripsi vähän vettä.
Helpottunutta huokailua ei kestänyt kauaa, sillä noin kahdenkymmenen minuutin päästä via dolorosalla kiroiltiin jälleen. Samat merkkivalot ilkkuivat meille taas iloisesti. Auto nikotteli, ja minua itketti. Ei voi olla totta! Mitä nyt tehdään? Ajetaanko kuuttakymppiä kotiin, ja seuraavana päivänä omalle tutulle autokorjaajalle, vai käännytäänkö takaisin?
Jyväskylästä käsin olisi hankalaa esittää kompensaatiovaatimuksia tai vaatia vantaalaista korjaamoa korjaamaan autoa. Niimpä käänsimme pitkin hampain auton nokan takaisin kohti Vantaata. Pettymys oli valtava. Oli vietettävä toinen yö Vantaalla. Tällä kertaa hoidin hotellivarauksen netin kautta, ja pääsimme yöksi Flamingoon. Tiistai-iltana luovutin, ja marssin ostamaan uusia vaatteita likaisten tilalle, hammasharjan ja -tahnaa sekä shampoota. Ja kengät! Varvastossuissa lampsiminen sai riittää. Illalla mietin, miten osaan olla tiukkana, ja vaatia korjaamoa korjaamaan virheensä ilman suuria lisäkustannuksia. Olen niin huono esittämään vaatimuksia, tai pitämään puoliani.
Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnnut osallistua asian hoitamiseen, sillä mies lähti heti aamunkoitteessa tarmokkaana hoitamaan hommaa itsekseen, englanniksi. Selvisi, että jokin auton osa piti vielä tilata ja vaihtaa. Tässä vaiheessa olo oli jo niin turta, että tieto ei aiheuttanut sen kummempaa ärtymystä. Lompakko tyhjänä, ja varovaisen optimistisena suuntasimme keskiviikon keskivaiheilla automme jälleen kohti Jyväskylää. Taivaalta ei tullut vettä eikä auto hikotellut. Kilometri kilometritä varmuus siitä, että kotiin päästäisiin kasvoi kasvamistaan. Kotipihalla uskallettiin jo huokaista helpotuksesta – tästä selvittiin.
Kylläpä tuntuu hyvältä olla kotona!