Horsmat roskisten takana
Näin yhdessä facebookin ryhmässä ihan täydellisen kuvan. Siinä nainen seisoi höttöiseksi muuttuneiden horsmien keskellä täydellisessä kalpeassa valossa kauniina ja kaihoisana. Ihastuin kuvaan niin kovin, että mietin mielessäni, että sellainen täytyy itsekin toteuttaa. Horsmakuva on saatava!
Täydellisen utuisen horsmakuvan edessä vain oli muutama este. Kuten aina tuppaa olemaan. Ensiksikin inspiraatio iskee aina silloin, kun täydellisestä valosta ei ole tietoakaan. Täydellistä valokuvaa on hankala ottaa ilman täydellistä valoa. Toisekseen se iskee silloin, kun olet juuri tullut suihkusta, ja vetänyt jo yökkärin päälle, koska et ole aikeissa enää esiintyä julkisesti. Kolmannekseen se iskee silloin, kun pihalla alkaa jo hämärtää, ja vettäkin vähän ripottelee. Mutta kun inspiraatio iskee, on sitä pakko yrittää totetuttaa tosiasioista ja miehen viisastelusta huolimatta.
Laitoin miehen crocsit jalkaan(koska ne olivat oven edessä sopivasti), ja ajattelin käydä takapihalla ihan vain pienellä tiedustelumatkalla, josko jossain suunnassa näkyisi edes vilahdus höttöisistä horsmista. Yökkäri päällä tallustelin ympäri pihapiiriä. Sitten, Bingo! Bongasin roskisten takana ihan täydelliset pitkät horsmat! Kipitin takaisin sisälle, ja nappasin kainaloon kameran sekä heitin villatakin päälle. Touhuni saivat legoilla leikkivän pojankin kiinnostuksen heräämään, ja kun lampsin kamera kädessä ja viisi kokoa liian suurissa crocseissa kohti roskiksia, kipittää kolmevuotias paljasjaloin perässäni päällään pelkät alushousut ja paita. ”Äiti, minäkin tulen!”
Patistan pojan takaisin sisälle laittamaan päälleen housut ja kengät, ja jatkan kameran kanssa pusikossa pyörimistä. Juuri, kun saan kivan kuvakulman, jossa valokin näyttää melkein kauniilta, loppuu kamerasta akku. Hyttyset inisevät korvan vieressä, ja naapuri katsoo minua epäluuloisesti roskia viedessään. Palaan lannistuneena takaisin kotiin. Mies naurahtaa, että aina teitä saa hävetä. Juoksette puolialasti takapihalla. Hän kuitenkin tarjoaa myötätuntoisesti kameraani vara-akkua, mutta inspiraatio on ehtinyt hävitä hämärään. Tänään en tulisi saamaan haluamaani kuvaa.
On suorastaan raivostuttavaa, kun mielessä on täydellinen kuva, mutta sitä ei saa toteutettua. On pakko luovuttaa, ja yrittää jonain toisena päivänä uudelleen. Jos siis sää suosii, aikaa löytyy ja tähtien asentokin on oikea. Jos siis näette blogissa tulevaisuudessa höttöisiä horsmia kuvissa, niin tiedätte sitten, että niiden eteen on vuodatettu verta ja kyyneleitä. Ainakin siis vertauskuvallisesti. Pyydänkin, että kehutte niitä vuolaasti, vaikka taiteellinen näkemykseni ei heti avautuisikaan.
P.S. Kuvan horsma ei ole se täydellinen otos, jota lähdin hakemaan.