Hullu kuin äidiksi tullut

Siinä se nyt oli, kirja, jonka vuoksi itkin silmät päästäni kahtena iltana peräkkäin. Kun painoin kirjan takakannen kiinni, oli olo ihan hengästynyt, sillä niin intensiivinen lukukokemus oli palauttaessaan minut muutaman vuoden takaisiin fiiliksiin.

Olen lukenut Irene Naakan Mutsie -blogia alusta saakka. Itse asiassa luin Irenen edellistäkin blogia jo ennen Mutsie-aikoja. Lapsemme ovat samana vuonna syntyneet, joten Mutsie-blogin aihealueet kiinnostivat, ja äitiyslomalla oli aikaa lukea ja tuntui tärkeältä saada vertaistukea tuoreena äitinä. Polkumme äidiksi eivät ole olleet ihan samanlaiset, mutta hyvin paljon yhteistä meiltä löytyy. Siksi olinkin innoissani, kun luin, että Irene kirjoitti kirjan äidiksi tulostaan. Sen nimi on hyvin kuvaavasti

Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Sain arvostelukappaleen kirjasta, ja ahmaisin sen muutaman illan aikana. Lukukokemus oli kaikessa intensiivisyydessään terapeuttinen.  Hullu kuin äidiksi tullut käsittelee Irenen omakohtaisia kokemuksia äidiksi tulosta, rankasta raskausajasta, synnytyksestä sekä vauva-ajasta, joka voi todellakin ajaa äidin hulluksi. Arvaattekin varmaan, että kirja osui ja upposi! Oma vauva-aikani oli suoraa sanoen helvetin raskas. Mieheni on monesti sanonut minulle, että ”you went grazy”, kun poikamme syntyi, mutta ajattelin aina, että raskas ja ahdistunut oloni johtui koliikista ja haastavasta vauvasta. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että vauva-ajan raskaus johtui myös minusta!

”Pelkoni tulivat lopulta ymmärrettävämmäksi pelkällä keittiöpsykologialla. Ajatus tulevasta elämänmuutoksesta oli kauhistuttava jo itsessään, ja muutokset kehossa tekivät siitä konkreettisempaa, toivat sen julki. ”

Irenen raskautta varjosti pahoinvointi, pelot ja raskausdiabetes. Omani oli yllättävän zen. Vältyin oikeastaan suurimmilta vaivoilta ja mieli oli seesteisempi kuin koskaan. Mennä liihottelin raskausajan ihanassa omassa kuplassani, jossa kaikki oli ihanaa ja valoisaa, ja jossa synnytyskään ei juuri pelottanut. Kuplassani vauva-ajan suurin huoli tulisi olemaan yövalvomiset, mutten stressannut niistäkään sen suuremmin. Syntyvä vauva oli hattaraisessa päässäni ihana pieni miniversio minusta eli itse neiti rauhallisuus. En todellakaan voinut kuvitella, mitä tulemaan piti.

Kaikki muuttui kuitenkin kuin salaman iskusta sillä hetkellä, kun poika näki päivänvalon. Oli kuin pojan lisäksi minusta olisi vedetty ulos kaikki elämänilo, varmuus ja tasapaino. Mieleni päälle lipuivat tummat pilvet, ja paniikki ja ahdistus astuivat kuvioihin. Toki tuore äiti on väsynyt ja hämmentynyt, mutta minä olin paniikissa.

Synnytyksen jälkeen mies joutui lähtemään samantien (!!!) kotiin, sillä poika syntyi keskellä yötä, eikä äitiysosastolla saanut oleilla muuta kuin vierailuaikoina. Siitä hetkestä, kun mies hävisi ovista ulos, alkoi piinani, ja laskin minuutteja siihen, että mies saisi tulla takaisin seuraavana aamuna kello 8. En osannut nukkua, en osannut imettää, enkä osannut tyynnyttää tuota huutavaa pientä vierasta ihmistä vieressäni. Kaikki oli kuin painajaista. Verenpaine huiteli tuhannessa, eivätkä kiireiset hoitajat ehtineet antamaan verenpainelääkkeitäni saatikka auttamaan vauvan kanssa. Istuin onnettomana huoneessani ja itkin.

”Koin, ettei kukaan todella ymmärtänyt, mitä kävin läpi. Eteenkään Jaakko, joka oli vauvan kanssa kuin kala vedessä. Hän pystyi elämään hetkessä, kun minun pääsi sisällä kimpoli tuhat ajatusta: onko meillä tarpeeksi vaippoja ja puhtaita harsoja, milloin rintakumit ja tuttipullot on viimeksi keitetty, mitä pakkaan huomenna mukaan neuvolaan, mitä kello on, koska vauva syö seuraavaksi, rintaa nipistää, ettei vain olisi mitään tulehdusta. Olin jatkuvassa hälytystilassa, levoton ja yksin pelkojeni kanssa.”

Vauva ei ollutkaan miniversio minusta. Hän oli pieni ja pippurinen ja koko ajan tyytymätön. Yritin kaikkeni, että vauvan olo paranisi, ja hoin mantraa ”se on vain vaihe, se menee ohi”. Olin paniikissa ja ahdistunut, ja vauvakin varmasti aisti sen. Toisin kuin Irene, joka pelkäsi, että vauvalle sattuu jotain, minä yritin epätoivoisesti saada vauvaa terveeksi. Jotta se ei huutaisi koko aikaa. Jotta tilanne rauhoittuisi. Jotta itse rauhoittuisin.

”Minut valtasi hillitön tarve kontrolloida kaikkea, mitä pystyin kontrolloimaan. Tuntui, ettei mikään ollut enää vallassani, ja siksi otin ohjat kaikesta, mistä ylipäänsä saatoin. Suoritin arkeamme minuutintarkasti, pakko-oireisen tarkasti, vaikka olen suurpiirteinen boheemi, välillä aivan huithapeli. Synnytyksen jälkeinen ahdistus ja tunne kontrollin menetyksestä saivat minut kuitenkin luomaan kaavoja, aikatauluja ja säätelyä sinnekin, missä niitä ei olisi tarvittu.”

Loin sotilaallisen tiukan aikataulun ja rutiinin, jossa oli pysyttävä, jotta itse pysyisin edes jollain lailla järjissäni, ja jotta pystyisin edes jollain tavalla ennustamaan vauvan tarpeita. Aikataulusta poikkeaminen sai minut suunniltaan. Jos en saanut vauvaa nukahtamaan aina samaan aikaan yöunille, olin varma, että kaikki menisi pieleen, ja ettei vauva enää suostuisi nukahtamaan ikinä! Yritin epätoivoisesti luoda jonkinlaista järjestystä siihen kaaokseen, jollaiseksi elämäni oli yhdessä lyhyessä hetkessä muuttunut. Samaan aikaan minusta tuntui, että kaikki muut hehkuttivat vauva-ajan ihmeellisyyttä ja ainutkertaisuutta. Ja vaikka rakastin poikaani, koin olevani huono ihminen ja epäonnistunut äiti, sillä ensimmäisten kuukausien aikana olivat onnentunteet hyvin kaukana.

”Varhaisen äitiyden haasteet kuitataan liian usein sillä, että tuo nyt on tuollaista. Että onhan se välillä vähän raskasta, mutta koeta nyt kestää, kun kerran olet siihen ryhtynyt. Tuoreelle äidille elämänmuutos voi kuitenkin olla pysäyttävän pelotava, sillä etukäteen ei oikein voi aavistaa millainen prosessi on joutua toisesta ihmisestä vastuuseen. Siihen liittyy usein häpeää omista tunteista, jotka äiti kuvittelee kielletyiksi.”

Irene kertoo kirjassaan, että hän oli onnekas, kun hänen ahdistuksensa otettiin neuvolassa vakavasti, ja hän sai apua. Liian usein äiti jää yksin masennuksensa tai ahdistuksensa kanssa. Itsekin ajattelin, etten ole tarpeeksi sairas, että kehtaisin hakea apua. Ehkä odotin, että joku muu tekisi sen puolestani. Toisaalta olin koko ajan varma, että oloni helpottuisi, kunhan vauvan olo paranisi. Ja kyllähän se olo lopulta helpottuikin. Sekä minulla että vauvalla. Hitaasti, hyvin hitaasti tummat pilvet kaikkosivat päältäni, ja elämä rauhoittui. Suurin yksittäinen tekijä oli se, kun palasin töihin. Tuntui, että pystyin taas hengittämään. Että elämässä oli taas jotain muutakin kuin vauva, neljä seinää ja ahdistus. Olin taas enemmän minä.

Kiitos Minerva Kustannukselle tämän kirjan lähettämisestä, ja suuri kiitos Irenelle tämän kirjan kirjoittamisesta! Koin niin monta ahaa-elämystä tätä kirjaa lukiessa, että sydän on pakahtua. Tuntuu niin helpottavalta, kun joku pukee omat sekavat ajatukset sanoiksi. En ollutkaan hullu, tai jos olin, niin en ollut sitä yksin! Äitiys voi todellakin tehdä hulluksi. Tuntemani tunteet eivät olleetkaan vääriä.

Lue tämä kirja! Ja jos olet siinä tilanteessa, että maailma kaatuu päälle, oli vauvaa tai ei, niin yritä etsiä edes yksi ihminen, jolle kerrot huolistasi. Tiedän kokemuksesta, että se on vaikeaa. Meillä on tapana vähätellä omia ongelmiamme. Uskon, että ensimmäinen vuoteni äitinä olisi voinut olla huomattavasti helpompi ja onnellisempi, jos olisin saanut apua. Ensi kerralla, jos tummia pilviä alkaa näkyät taivaalla, tiedän paremmin. 

Mitä ajatuksia tämä aihe herättää sinussa? Oletko sinä ollut masentunut? Oletko saanut apua? Miten sun ensimmäinen vuosi vauvan kanssa meni?

Lempeää sunnuntaita!

 

*kirjan arvostelukappale saatu Minerva Kustannukselta