Hullu kuin äidiksi tullut

Minnean muruja

Siinä se nyt oli, kirja, jonka vuoksi itkin silmät päästäni kahtena iltana peräkkäin. Kun painoin kirjan takakannen kiinni, oli olo ihan hengästynyt, sillä niin intensiivinen lukukokemus oli palauttaessaan minut muutaman vuoden takaisiin fiiliksiin.

Olen lukenut Irene Naakan Mutsie -blogia alusta saakka. Itse asiassa luin Irenen edellistäkin blogia jo ennen Mutsie-aikoja. Lapsemme ovat samana vuonna syntyneet, joten Mutsie-blogin aihealueet kiinnostivat, ja äitiyslomalla oli aikaa lukea ja tuntui tärkeältä saada vertaistukea tuoreena äitinä. Polkumme äidiksi eivät ole olleet ihan samanlaiset, mutta hyvin paljon yhteistä meiltä löytyy. Siksi olinkin innoissani, kun luin, että Irene kirjoitti kirjan äidiksi tulostaan. Sen nimi on hyvin kuvaavasti

Hullu kuin äidiksi tullut - Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Sain arvostelukappaleen kirjasta, ja ahmaisin sen muutaman illan aikana. Lukukokemus oli kaikessa intensiivisyydessään terapeuttinen.  Hullu kuin äidiksi tullut käsittelee Irenen omakohtaisia kokemuksia äidiksi tulosta, rankasta raskausajasta, synnytyksestä sekä vauva-ajasta, joka voi todellakin ajaa äidin hulluksi. Arvaattekin varmaan, että kirja osui ja upposi! Oma vauva-aikani oli suoraa sanoen helvetin raskas. Mieheni on monesti sanonut minulle, että "you went grazy", kun poikamme syntyi, mutta ajattelin aina, että raskas ja ahdistunut oloni johtui koliikista ja haastavasta vauvasta. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että vauva-ajan raskaus johtui myös minusta!

"Pelkoni tulivat lopulta ymmärrettävämmäksi pelkällä keittiöpsykologialla. Ajatus tulevasta elämänmuutoksesta oli kauhistuttava jo itsessään, ja muutokset kehossa tekivät siitä konkreettisempaa, toivat sen julki. "

Irenen raskautta varjosti pahoinvointi, pelot ja raskausdiabetes. Omani oli yllättävän zen. Vältyin oikeastaan suurimmilta vaivoilta ja mieli oli seesteisempi kuin koskaan. Mennä liihottelin raskausajan ihanassa omassa kuplassani, jossa kaikki oli ihanaa ja valoisaa, ja jossa synnytyskään ei juuri pelottanut. Kuplassani vauva-ajan suurin huoli tulisi olemaan yövalvomiset, mutten stressannut niistäkään sen suuremmin. Syntyvä vauva oli hattaraisessa päässäni ihana pieni miniversio minusta eli itse neiti rauhallisuus. En todellakaan voinut kuvitella, mitä tulemaan piti.

Kaikki muuttui kuitenkin kuin salaman iskusta sillä hetkellä, kun poika näki päivänvalon. Oli kuin pojan lisäksi minusta olisi vedetty ulos kaikki elämänilo, varmuus ja tasapaino. Mieleni päälle lipuivat tummat pilvet, ja paniikki ja ahdistus astuivat kuvioihin. Toki tuore äiti on väsynyt ja hämmentynyt, mutta minä olin paniikissa.

Synnytyksen jälkeen mies joutui lähtemään samantien (!!!) kotiin, sillä poika syntyi keskellä yötä, eikä äitiysosastolla saanut oleilla muuta kuin vierailuaikoina. Siitä hetkestä, kun mies hävisi ovista ulos, alkoi piinani, ja laskin minuutteja siihen, että mies saisi tulla takaisin seuraavana aamuna kello 8. En osannut nukkua, en osannut imettää, enkä osannut tyynnyttää tuota huutavaa pientä vierasta ihmistä vieressäni. Kaikki oli kuin painajaista. Verenpaine huiteli tuhannessa, eivätkä kiireiset hoitajat ehtineet antamaan verenpainelääkkeitäni saatikka auttamaan vauvan kanssa. Istuin onnettomana huoneessani ja itkin.

"Koin, ettei kukaan todella ymmärtänyt, mitä kävin läpi. Eteenkään Jaakko, joka oli vauvan kanssa kuin kala vedessä. Hän pystyi elämään hetkessä, kun minun pääsi sisällä kimpoli tuhat ajatusta: onko meillä tarpeeksi vaippoja ja puhtaita harsoja, milloin rintakumit ja tuttipullot on viimeksi keitetty, mitä pakkaan huomenna mukaan neuvolaan, mitä kello on, koska vauva syö seuraavaksi, rintaa nipistää, ettei vain olisi mitään tulehdusta. Olin jatkuvassa hälytystilassa, levoton ja yksin pelkojeni kanssa."

Vauva ei ollutkaan miniversio minusta. Hän oli pieni ja pippurinen ja koko ajan tyytymätön. Yritin kaikkeni, että vauvan olo paranisi, ja hoin mantraa "se on vain vaihe, se menee ohi". Olin paniikissa ja ahdistunut, ja vauvakin varmasti aisti sen. Toisin kuin Irene, joka pelkäsi, että vauvalle sattuu jotain, minä yritin epätoivoisesti saada vauvaa terveeksi. Jotta se ei huutaisi koko aikaa. Jotta tilanne rauhoittuisi. Jotta itse rauhoittuisin.

"Minut valtasi hillitön tarve kontrolloida kaikkea, mitä pystyin kontrolloimaan. Tuntui, ettei mikään ollut enää vallassani, ja siksi otin ohjat kaikesta, mistä ylipäänsä saatoin. Suoritin arkeamme minuutintarkasti, pakko-oireisen tarkasti, vaikka olen suurpiirteinen boheemi, välillä aivan huithapeli. Synnytyksen jälkeinen ahdistus ja tunne kontrollin menetyksestä saivat minut kuitenkin luomaan kaavoja, aikatauluja ja säätelyä sinnekin, missä niitä ei olisi tarvittu."

Loin sotilaallisen tiukan aikataulun ja rutiinin, jossa oli pysyttävä, jotta itse pysyisin edes jollain lailla järjissäni, ja jotta pystyisin edes jollain tavalla ennustamaan vauvan tarpeita. Aikataulusta poikkeaminen sai minut suunniltaan. Jos en saanut vauvaa nukahtamaan aina samaan aikaan yöunille, olin varma, että kaikki menisi pieleen, ja ettei vauva enää suostuisi nukahtamaan ikinä! Yritin epätoivoisesti luoda jonkinlaista järjestystä siihen kaaokseen, jollaiseksi elämäni oli yhdessä lyhyessä hetkessä muuttunut. Samaan aikaan minusta tuntui, että kaikki muut hehkuttivat vauva-ajan ihmeellisyyttä ja ainutkertaisuutta. Ja vaikka rakastin poikaani, koin olevani huono ihminen ja epäonnistunut äiti, sillä ensimmäisten kuukausien aikana olivat onnentunteet hyvin kaukana.

"Varhaisen äitiyden haasteet kuitataan liian usein sillä, että tuo nyt on tuollaista. Että onhan se välillä vähän raskasta, mutta koeta nyt kestää, kun kerran olet siihen ryhtynyt. Tuoreelle äidille elämänmuutos voi kuitenkin olla pysäyttävän pelotava, sillä etukäteen ei oikein voi aavistaa millainen prosessi on joutua toisesta ihmisestä vastuuseen. Siihen liittyy usein häpeää omista tunteista, jotka äiti kuvittelee kielletyiksi."

Irene kertoo kirjassaan, että hän oli onnekas, kun hänen ahdistuksensa otettiin neuvolassa vakavasti, ja hän sai apua. Liian usein äiti jää yksin masennuksensa tai ahdistuksensa kanssa. Itsekin ajattelin, etten ole tarpeeksi sairas, että kehtaisin hakea apua. Ehkä odotin, että joku muu tekisi sen puolestani. Toisaalta olin koko ajan varma, että oloni helpottuisi, kunhan vauvan olo paranisi. Ja kyllähän se olo lopulta helpottuikin. Sekä minulla että vauvalla. Hitaasti, hyvin hitaasti tummat pilvet kaikkosivat päältäni, ja elämä rauhoittui. Suurin yksittäinen tekijä oli se, kun palasin töihin. Tuntui, että pystyin taas hengittämään. Että elämässä oli taas jotain muutakin kuin vauva, neljä seinää ja ahdistus. Olin taas enemmän minä.

Kiitos Minerva Kustannukselle tämän kirjan lähettämisestä, ja suuri kiitos Irenelle tämän kirjan kirjoittamisesta! Koin niin monta ahaa-elämystä tätä kirjaa lukiessa, että sydän on pakahtua. Tuntuu niin helpottavalta, kun joku pukee omat sekavat ajatukset sanoiksi. En ollutkaan hullu, tai jos olin, niin en ollut sitä yksin! Äitiys voi todellakin tehdä hulluksi. Tuntemani tunteet eivät olleetkaan vääriä.

Lue tämä kirja! Ja jos olet siinä tilanteessa, että maailma kaatuu päälle, oli vauvaa tai ei, niin yritä etsiä edes yksi ihminen, jolle kerrot huolistasi. Tiedän kokemuksesta, että se on vaikeaa. Meillä on tapana vähätellä omia ongelmiamme. Uskon, että ensimmäinen vuoteni äitinä olisi voinut olla huomattavasti helpompi ja onnellisempi, jos olisin saanut apua. Ensi kerralla, jos tummia pilviä alkaa näkyät taivaalla, tiedän paremmin. 

Mitä ajatuksia tämä aihe herättää sinussa? Oletko sinä ollut masentunut? Oletko saanut apua? Miten sun ensimmäinen vuosi vauvan kanssa meni?

Lempeää sunnuntaita!

 

*kirjan arvostelukappale saatu Minerva Kustannukselta

 

Kommentit

Iina / MouMou (Ei varmistettu) http://idealista.fi/moumou

"Kaikki muuttui kuitenkin kuin salaman iskusta sillä hetkellä, kun poika näki päivänvalon. Oli kuin pojan lisäksi minusta olisi vedetty ulos kaikki elämänilo, varmuus ja tasapaino. Mieleni päälle lipuivat tummat pilvet, ja paniikki ja ahdistus astuivat kuvioihin. Toki tuore äiti on väsynyt ja hämmentynyt, mutta minä olin paniikissa."

Toi olisi voinut olla mun kirjoittama lause. En varmaan uskalla enää edes haaveilla toisesta lapsesta, kun en ole varma, selviänkö vauvavuodesta tai edes raskaudesta enää. :/

Minnea
Minnean muruja

<3 Uskon, että toisella kierroksella asiat eivät tulisi niin yllätyksenä, ja että niiden kanssa osaisi toimia paremmin. Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Meidänkin lapsiluku on nyt tässä. 

Tää on niin tärkeä aihe!

Torey
Näissä neliöissä

Meidän molemmat tytöt on syntyneet illalla. Eli mies on saanut olla kanssamme tasan sen tunnin kaksi mitä saimme rauhassa olla synnärin puolella synnytyksen jälkeen. Ja tähän pitäisi tehdä muutos! Etenkin esikoisen synnyttyä muistan olleeni ne illat mitä osastolla olin niin tosi itkunen, ja ihan vaan sen yksinäisyyden takia! Kuopuksen kanssa meni helpommin koska kaikki ei ollut uutta. Tiesin olevani illat yksin ja äitiyskään ei ollut uusi asia. Oli helpompi solahtaa kahden lapsen äidiksi kuin solahtaa nuoresta naisesta äidiksi, koska vaikka elämä muuttui, niin ei kuitenkaan enää yhtälailla kaikilta osin. Vauva oli uusi ja elämä kahden lapsen äitinä, mutta muuten ei kaikki kokenut isoa muutosta. Isän tuki olisi monelle varmasti tärkeä ensimmäisinä tunteina ja vuorokausina. Vaikka joo, perhehuoneita ei kaikille millään voida tarjota... Vai voisiko? Jos emme lopettaisi jatkuvasti sairaaloita ja keskittäisi hoitoa helkkarinmoisiin laitoksiin, niin voisiko onnistua? Jos olisi rakennuksia ihan vaan synnyttäville, niin riittäisikö huoneita? Kolme äitiä samassa huoneessa oli tuskaa! En nukku ut hyvin koska toisen vauva huusi ja yksi äiti söi hapankorppuja tai jotain keskellä yötä ja meinasin tulla hulluksi!

Asia jota päättäjätyypit voisi miettiä ihan tosissaan. Pätee toki terveydenhuollon puolella muutenkin tämä "kaikki vaan samaan sairaalaan".

Minnea
Minnean muruja

Oon ihan samaa mieltä! Isän tai tukihenkilön tuki on äärimmäisen tärkeää. Olin ihan lohduton, kun jäin heti synnytyksen jälkeen yksin. Meillä Jyväskylässä ei silloin ollut perhehuoneita ollenkaan käytössä. En tiedä, onko edelleenkään.

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Ei ole kyllä tietääkseni edelleenkään, mutta ehkä sitten joskus siinä uudessa sairaalassa...

Minnea
Minnean muruja

Toivottavasti!

anniinanir (Ei varmistettu) http://www.getthetoolboxblog.com

Hei, kyllä Jyväskylässä on perhehuoneita! Tein aiheesta jutun toimittajana joskus vuosi sitten. Niitä varmaan on vaan huonosti saatavilla, jos on täyttä. Toi on kyllä ihan kamalaa, että isän/tukihenkilön pitää lähteä yöksi pois. Törmäsin tähän postaukseen googlaillessani, koska luin itsekin tän Irene Naakan kirjan vasta ja tykkäsin siitä kovasti.

Minnea
Minnean muruja

Kiva kuulla, että perhehuoneita on saatu käyttöön! Olisin ollut tosi onnellinen, jos meillä olisi ollut sellaiseen mahdollisuus!

Katja_optimism (Ei varmistettu) http://optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi/

Sattumoisin kirjoitin vähän samasta aiheesta blogiin juuri tänään, enkä tosiaan ole kirjaa lukenutkaan, varaukseen kirjastossa laitoin. Onneksi kaikki meni niin eri tavalla toisella kertaa, siihen tosin vaikutti moni muukin asia, mutta kaikki oli jotenkin niin luonnollista. &lt;3

Katja
http://optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi/

Minnea
Minnean muruja

Helpottavaa kuulla, että toinen kerta oli helpompi! Täytyy käydä lukeen sun juttu :) Ja kirjaa suosittelen kyllä kaikille äideille, mutta varsinkin heille, joilla on ollut vaikea alku.

NelliL (Ei varmistettu) http://villananna.blogspot.fi/

Koska olen kilpirauhasvaivainen niin tähän sairauteen kuuluu myös masentuneisuus. Eli olen kokenut masennuksen kyllä. En kuitenkaan välttämättä sellaista syvää masennusta mitä jotkus. Tai en tiedä onko se ollut sitä kun en osaa arvioida sitä. Kun lääkitys on ollut kunnossa niin masennusoireet ovat samalla kadonneet. Ahdistuneisuutta on kyllä siitä huolimatta edelleen, varsinkin jos on paljon ihmisiä jossain kaupassa niin mulla menee pasmat sekaisin, enkä voi keskittyä. Tämä johtuu ns. aivosumusta. En myöskään siedä kosketusta, että tungoksessa jos joku koskee niin se aiheuttaa minussa jo paljon vääriä tunteita.

Minnea
Minnean muruja

Omaa masennusta voi tosiaan olla hankala itse arvioida. Ja meillä on niin vahvana se omillaan pärjäämisen kulttuuri, että avun hakemiseen on kova kynnys.

marja liljestrom (Ei varmistettu) http://vimma50.blogspot.com

Oma vauva-aikani oli ensimmäisen lapsen jälkeen onnellinen mutta väsynyt. Toinen lapsi syntyi syösky-synnytyksenä. Jonka jälkeen mietin olenko lapsen jo synnyttänyt. Irenen kirja on varmasti hyvää vertaistukea vasta lapsensa saaneelle. Ymmärrän kyllä että vauva-aika voi olla tosi raskas. Minä nautin siitä.

Minnea
Minnean muruja

Mukava kuulla, että vauva-aika oli nautinnollista! Ja niinhän sen pitäisikin olla! Blogiasi lukeneena tiedän, että sinullakin on taipumusta masennukseen. Hyvä, ettei synnytyksen jälkeinen masennus iskenyt sinuun!

Kan_iid (Ei varmistettu)

Tää on semmonen aihe mikä puhuttaa varmasti kaikkia äitejä. Tunnistin itseni tuosta, että yritän myös kontrolloida tätä arkea, yhä edelleen. Vähän eri syistä vaan, itselläni tämä kotona olo ahdistaa sen vuoksi ettei ole työtä minne palata. Se, ettei tiedä koska "pääsee pakoon" töihin täältä kotona on ahdistavaa ja sillä kai sitä kontrolloi kaikkea mitä vaan voi. Ja sellaisella asenteella pakka hajoaa helposti pienistä vastoinkäymisistä. Kaikista ei vaan oo kotiäideiksi, se ei todella oo helppoa.

Minnea
Minnean muruja

Minäkin kyllä vieläkin vanhasta muistista yrtiän kontrolloida liikaa, se on vähän luonteessakin. Ja varskinkin, kun poika on sellainen "anna pikkusormi, niin se vie koko käden"-tyylinen tyyppi, eli en uskalla antaa sille ollenkaan siimaa, tai muuten se vie ihan sata nolla. Hankalia nämä rajanvedot, että missä kannattaa höllätä!

Ja kotiäidiksi ei tosiaan ollut minustakaan.

Pieni Merenneito

Siis apua! Mulla ei ole jotenkaan käynyt MIELESSÄKÄÄN että mies joutuisi lähtemään synnytyksen jälkeen pois!! Mutta eihän tosiaan kaikille voi riittää perhehuoneita, ja jos huoneessa on muitakin juuri synnyttäneitä, niin eihän siellä voi kellon ympäri olla muuta porukkaa...! Mä en nyt jotenkaan pääse yli tästä oivalluksesta ollenkaan, miten muka ikinä voisin pärjätä siinä tilanteessa ilman miestäni??

Minnea
Minnean muruja

No niimpä! En minäkään sitä tajunnut! Ihan hirveää oli jäädä yksin siinä väsymyksessä, hämmenyksessä ja hormonimyrskyssä!

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Moni noista kirjan lauseista olisi tosiaan voinut olla minun kirjoittamiani esikoisen vauvavuodelta. Toisen kanssa kaikki sujuikin luontevammin ja luonnollisemmin ja uskon, että siitä vauvavuodesta olisi voinut tulla juuri sellainen vaaleanpunainen hattaravuosi, jota toivoinkin, ellei siihen samaan syssyyn olisi tungettu vauvan keskosuutta ja siitä johtuvia alun vaikeuksia ja sairasteluja, minun jalastani löydettyä kasvainta, ihan uskomatonta pelkoa ja lopulta leikkausta sekä näiden kaikkien minussa laukaisemaa ahdistuneisuushäiriötä (no ei ihmekään!), jota kipuilen vieläkin ajoittain. (Että noihin vaikeuksiin nähden kyllä selvisin vauvavuodesta nro kaksi kyllä aika superisti, sillä surujen ohella siihen kuului myös paljon puistohengailua, ystäviä, kumisaappaita, reissuja, hiekkakakkua ja ulkona syötyjä lounaita.). Kolmatta lasta en tosin kyllä taida edes uskaltaa haaveilla tämän menettämisen pelon kanssa.

Minnea
Minnean muruja

Et ole kyllä helpolla päässyt sinäkään :(  Lapsen syntymä on niin iso asia, niin henkisesti kuin fyysisesti, että ei ihmekään, jos se laukaisee erilaisia oireita! Toisaalta on helpottavaa kuulla, että toisella kierroksella olisi voinut mennä helpommin!

Piiku (Ei varmistettu) http://smoothiempaamenoa.blogspot.fi

Olen sivusta seurannut monen ikäiseni äidiksi tuloa ja miettinyt kuinka ihminen muuttuu. Nostan hattua kaikille äideille. Minusta on tärkeää että avunhuudot otetaan vakavasti. Olipa kiva käydä täällä pitkästä aikaa lueskelemassa :)

Minnea
Minnean muruja

Kiva, että kävit täällä lueskelemassa :) Uskon, että mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä helpompi on tunnistaa ongelma sekä  pyytää ja saada apua! Näin toivon!

Tiia - Littlebigthings (Ei varmistettu) http://www.littlebigthings.fi

Tää täytyy kyllä lukea!

Minnea
Minnean muruja

Suosittelen lämpimästi <3 Koskettava kirja!

tuulanneli (Ei varmistettu)

Minusta on upeaa, että näitä asioista puhutaan tänä päivänä. Olen omat lapseni saanut yli parikymmentä vuotta sitten ja nämä asiat olivat tulloin vähän tabuja!

Nosta hattua teille nuoret äidit, kun puhutte asiasta. Itselleni lapset eivät olleet itsestäänselvyys. Onneksi saimme lapset monen vuoden yrittämisen jälkeen. Mutta se elämä sen pienen lapsen kanssa ei kuitenkaan ollut ihan maailman ihaninta aikaa. Kyllä siihen liittyy paljon ylä- ja alamäkiä.

Minnea
Minnean muruja

Olen samaa mieltä, näistä on puhuttava! Jos vieläkin on korkea kyssys hakea apua, en osaa kuvitellakaan mitä se on ollut parikymmentä vuotta sitten!

Kommentoi