Kipuilua kiukun kanssa
Hieman rankemman toissaillan jälkeen ajattelin kirjoittaa itselleni hieman arasta aiheesta. Nimittäin taaperon kiukusta, tai suoranaisesta raivosta. Miedän taaperolla lähtee välillä mopo niin pahasti käsistä, ettei rauhoittumisesta tule mitään. Itse olen melko hämmentynyt näiden huutokohtausten edessä. Rauhoittelu, juttelu tai mielenkiinnon siirtäminen muualle ei auta, eikä tyyppiin saa mitään kontaktia. Tiedän, että pienten lasten tunteiden säätely on vasta kehittymässä, ja on aikuisen tehtävä auttaa lasta ymmärtämään ja säätelemään tunteitaan. Silti minua huolestuttaa, mitä jos kyse onkin jostain vahavammasta? Mielessä vilahtelee välillä sanat, kuten ADHD, erityisherkkyys tai oppimisvaikeudet.
Mitä tehdä, kun taapero raivoaa, eikä rauhoitu millään? Pitääkkö taaperoa sylissä väkisin, jotta hän rauhoittuisi? Antaako riehua rauhassa, kunnes itsekseen rauhoittuu? Mistä tietää, mikä käytös kuuluu normaaliin uhmaikään, ja mikä käytös on jo merkki jostain vakavammasta?
Kuva on miehen iltakävelyllä ottama, antoi luvan laittaa sen blogiin 😉
Meidän puolitoistavuotiaamme on aina ollut temperamenttinen ja tulinen tapaus. Jo heti ensimmäisenä elinpäivänään hän ilmoitti kuuluvasti tyytymättömyytensä. Vauvalla oli koliikki, ja hän huusi paljon! Vauva oli vaativa, ja minä suoraan sanoen pelkäsin häntä. Sydän kurkussa odotin hänen heräämistään päiväunilta. Alkaako huuto taas, ja kauanko se jatkuu. Minun oli rauhallisena, herkkänä ja hyvin konflikteja välttelevänä ihmisenä vaikea ymmärtää, miksi vauva oli niin tyytymätön elämäänsä, vaikka mitä tein. Miksei se koskaan ole tyytyväinen? Tämän asian kanssa olen kipuillut koko taaperon pienen elämän ajan. Oli meillä onneksi hetken suvantovaihekin, kun koliikki oli ohi, eikä uhmasta vielä ollut tietoa.
Melkoista opettelua ja kasvua tämä vanhemmuus! Usein tunnen olevani vähän hukassa tahtotaaperon kanssa. Mieheni on minua jämäkämpää tekoa, ja hänen ratkaisunsa on antaa taaperon raivota rauhassa, olla kiinnittämättä huomiota häneen. Mies myös vannottaa aina minua olemaan ottamatta raivoavaa taaperoa syliin. Hänen mukaansa kiukku on kiukuttelua. Näkemyksemme eivät tässä kohtaa oikein kohtaa. Minusta on aivan kamalaa kääntää selkä raivoavalle, ja syliin pyrkivälle taaperolle, vaikka tiedän, ettei hän sylissä viihdykkään, vaan syliin otettuani rimpuilee heti pois. Sanomattakin on selvää, että emme vielä ole löytäneet toimivaa tapaa kohdata taaperon kiukkukohtauksia. Onneksi kuitenkin olemme tiimi, joka haluaa löytää yhteiset pelisäännöt 🙂
Tiedän, että lapset ovat yksilöllisiä, eikä ole mitään kaikille sopivaa yleispätevää konstia rauhoittaa lapsi. Toiselle varmaankin sopii sylissä (vaikka väkisin) pitäminen, kun taas toinen tarvitsee tilaa purkaa kiukku itsekseen pois. Kaipailisinkin teidän kokemuksianne asiasta! Miten olette toimineet kiukun iskiessä? Mitä keinoja teillä käytetään lapsen rauhoittamiseksi? Olen kiitollinen kaikista kommenteista!
Ensi maanantaina kannattaa laittaa telkkari kakkoselle klo 21, kun Marja Hintikka Livessä on asiaa erityislapsista! Valtavan kiinnostava ja tärkeä aihe!
Myrskytöntä viikonloppua!