Lentoaikamme on tänään 2 tuntia ja 35 minuuttia

Loputtoman pitkältä näyttävä ihmisjono avautuu edessämme, kun pääsemme Münchenin lentokentän turvatarkastuksesta läpi. Ensin ihmettelemme, minne ne kaikki oikein turhautuneina jonottavat, mutta totuus valkenee hyvin nopeasti infotaululta. Siinä ne ovat suorassa rivissä cancelled, cancelled, cancelled. Lento toisensa jälkeen, cancelled.

Helsingin lennon kohdalla lukee onneksi 15.30, joten kohautamme hartioitamme, ja lähdemme huolettomasti syömään pizzaa lounaaksi lentokentän kiireiseen ravintolaan. Ravintolassa puhelin piippaa, ja viesti kertoo, että lentomme portti on vaihtunut. Syömme ruokamme, ja suuntaamme uudelle lähtöportille. Boarding ei näytä alkavan sillä kellonlyömällä kuin mitä boarding pass:issa kerrotaan, mutta nehän ovat aika vähän myöhässä. 20 minuuttia myöhemmin istumme tyytyväisinä puolityhjässä koneessa valmiina lähtöön.

Istun penkissäni ja katson koneen ikkunoissa juoksevia vesipisaroita ja kevyitä loskakasoja siellä täällä asfaltilla. Helsingissä tämä ei olisi mitenkään normaalista poikkeava lentosää. Ei mitään kummallista. Hetken päästä kapteeni kuuluttaa, että lähtömme viivästyy vielä noin tunnilla. Jätämme ovet siksi aikaa auki, jos vaikka myöhässä olevilta lennoilta saapuvat matkustajat ehtisivät mukaan. Hän kertoo, että suljemme ovet heti, kun saamme lähtöluvan. Kiroan mielessäni, että suklaan kuvat silmissäni en muistanut ostaa mitään lukemista lentokentältä. Ja puhelimella nyt ei tee mitään ilman nettiä. 

Tunti muuttuu kahdeksi, ja vääntelehdin kärsimättömänä paikallani, nuhanenän ja haisulin välissä. Mokasimme check in-koneilla emmekä saaneet matkaseurueeni kanssa viereisiä istumapaikkoja, vaan jouduimme hajautumaan eri puolelle konetta. Haiseva mies vieressäni torkahtelee vähän väliä niin, että hänen olkapäänsä ja päänsä vaipuvat omilleni. Kun lähtölupa viimein heltiää, ja henkilökunta sulkee oven, vieri viereen sullotut matkustajat ottavat omavapauksia, ja siirtyvät tyhjille penkkiriveille. Tästä rohkaistuneena hivuttaudun pari penkkiriviä taaemmaksi, ja väsynyt matkaseurueemme on yhdessä jälleen.

”Lentoaikamme on tänään kaksi tuntia ja kolmekymmentäviisi minuuttia.”, kuuluttaa pirteä ääni kaiuttimista. Odottelemme vielä vuoroamme jäänestolaitteelle puolisen tuntia, mutta hidas liike eteenpäin antaa kuitenkin toivoa siitä, että olemme joskus saavuttamassa kiitoradan. Odottelu ei tunnu läheskään niin pitkältä, kun jaamme siskon kanssa korvanapit, ja kuuntelemme hänen tunnelmallista Spotify-listaansa. Punainen valo varoittaa akun hyytymisestä, mutta vanha iPhone jaksaa onneksemme sitkeästi monta tuntia.

Kiitän mielessäni iPhonea myös silloin, kun turbulenssi riepottelee konetta, ja vanha lentopelko nostaa päätään. Volyymiä vain isommalle, niin voin melkein kuvitella, että vartalo huojuu musiikin, eikä ilmakuoppien tahtiin. Jared Leton vihainen ääni huutaa korvaani. Musiikin ja jännityksen aiheuttama adrenaliinihuuma tuntuu jopa melkein helpottavalta. 

”Come, break me down

Bury me, bury me

I am finished with you
Look in my eyes
You’re killing me, killing me

All I wanted was you” , The Kill

Huomaan puristavani käsiäni tiukasti yhteen samalla, kun sisko tarttuu kunnon keikahduksen johdosta käsinojasta. Mietin kapteenin aikaisempia sanoja, ”Lentoja on tänään jouduttu perumaan paljon. Olemme onnekkaita, että pääsimme lähtemään.”. Onnekkaita, vai täysin hulluja? On sulaa hulluutta istua pienessä peltipurkissa taivallaa tuulten riepoteltavana. Pelkurina ajattelen, että jos tämä kone nyt putoaa, niin olisipa loppu edes nopea ja kivuton. Epäilen, ettei se olisi. Mielessä pyörii kaikki ne kaoottiset elokuvakohtaukset, joissa kone putoaa, ja matkustajilla on aikaa panikoida useita minuutteja.Miltä sellainen tuntuisi?

Matkan keskivaiheilla meno tasaantuu. Kun pahimman olettaa olevan ohi, voi jo hermostuneesti vitsailla. Tämä ei ollut niin paha kuin silloin kerran Norwegianin lennolla. Silloin vieruskaverin panikointi pahensi omaakin oloa. Ja sitten oli se yksi mummo vuosia sitten, jolle tuli niin kiire vessaan, ettei meinannut saada turvavyötä auki. Tragedian ja komedian raja on hiuksenhieno. Nauraminen helpottaa.

Ja viimein koneen laskuteline koskettaa maanpintaa. ”Tervetuloa Helsinkiin. Ilman lämpötila on kuusi astetta pakkasen puolella.” Sydämessä läikähtää.