Minusta kasvaa isona lohikäärme!
”Äiti, minusta kasvaa isona lohikäärme!”, poika selitti innoissaan matkalla päiväkodista kotiin. ”Minusta tulee näääin iso!”, hän selittää huitoessaan kädellä ilmaa. Hymyilen, ja kysyn, tuleeko hänestä kiltti lohikäärme. ”Eikun tosi pelottava, ja minä lennän minun siivillä!”, hän toteaa vakuuttuneena omasta erinomaisuudestaan. Kohta kolmevuotiaalla on mainiot jutut!
Ehdottomasti toivotuin postausaihe on arkinen perhe-elämä ja hassut sattumukset. Ja surkuhupaisia kommelluksia meidän arjessa todellakin riittää! Kehittelen tässä seuraavaa my day -postausta, mutta sitä ennen kerron teille eilisestä. Eilinen oli taas niitä päiviä, kun ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Eilen ei ollut iloisia lohikäärmeitä eikä hassuja tansseja smurffien tahtiin.
Heräsin aamulla samalla tavalla kuin muutamana muunakin aamuna viime aikoina, eli noin viiden aikaan kauheaan paniikkiin, ettei kello ole soinut, ja olemme kaikki myöhässä. No, ei ollut soinut, emmekä todellakaan olleet myöhässä. Pyörin sängyssä tunnin, kunnes miehen kello soi kuudelta, juuri niinkuin sen oli tarkoituskin. Ihan ihmeellisiä paniikkiheräämisiä on ollut viime aikoina! Muutenkin aamuisin olen kuin hautakammiosta heräävä kantapääkipuinen zombie. Poika sen sijaan oli nukkunut yönsä ilman vaelluksia olohuoneen sohvalle.
Aamutoimet sujuivat yllättävän kivuttomasti siihen saakka, kunnes olisi pitänyt lähteä, ja pukea ulkovaatteet. Poika sai hirveän hepulin, ja huusi, ettei halua päiväkotiin. Kun ulkovaatteet oli saatu painittua päälle, hoki hän itku silmässä, ”Päiväkodissa ei ole kivaa”, koko matkan päiväkodille saakka. Harmitti jättää itkuinen poika hoitajan syliin, mutta töihin oli mentävä, ja minulla oli jo kiire. Päivä hujahtikin töissä nopeasti, vaikka väsymys painoi silmäluomia ja ahdistus mieltä. Mietin, miksi poika on alkanut nyt muutamana päivänä protestoida päiväkotiin lähtöä. Joku uusi uhmaikä? Meillä onkin ollut yllättävän sopuisaa useamman kuukauden, ehkä on taas aika ravistella liian hyvälle tottuneita vanhempia uusilla kehitysvaiheilla.
Työpäivä pulkassa, ja saan hetken omaa aikaa, kun tallustelen lumimyräkässä kotiin. Mies on hakenut pojan päiväkodista autolla, ja hyvä niin, sillä en olisi jaksanut työntää rattaita lumimyrskyssä. Pojalla oli kuulemma ollut hyvä päivä. Joku tyttö oli käynyt antamassa pojalle pusun poskelle. Liikkistä! Mieltä lämmitti, että poika tuntuu kuitenkin viihtyvän päiväkodissa erinomaisesti aamuisista protestoinneista huolimatta.
Liikkisyys hälveni nopeasti, sillä kaikilla alkoi olla jo kova nälkä, joten ei muuta kuin jääkaapin viimeinen ruoka tulille. Paitsi että kana haisi aivan järkyttävälle, ja pakkauksen päivämäärä osoitti, että parasta ennen meni jo viisi päivää sitten. Fuck! Kanayllätystä seurasi ärtynyt keskustelu siitä, lähdetäänkö kauppaan jonottamaan nälkäisenä, syödäänkö vain leipää, vai tilataanko jotain Woltista (tuosta taivaan lahjasta huonoille päiville). Mies ei olisi halunnut tuhlata rahoja Woltiin, muttei toisaalta ollut halukas lähtemään kauppaankaan.
Lopulta mies taipui Woltiin, ja yritin saada tilauksen tehtyä samantien. Emme kuitenkaan olleet ainoita, joita takeaway kiinnosti, sillä ensimmäiset (pitkät) parikymmentä minuuttia Wolt tarjosi vain ”meillä on ruuhkaa, yritä myöhemmin uudelleen” -kehoitusta. Huh, kun viimein sain ruokatilauksen läpi, kertoi palvelu odotusajan olevan noin 55 (piiiitkäää) minuuttia. Onneksi tv:stä tuli Pikku kakkonen!
Lopulta ruoka kuitenkin tuli, ja saimme kädenlämpöiset burgerimme. En jaksanut olla asiasta edes ärsyyntynyt, vaan lappasin ruokaa suuhun. Saimme mahamme täyteen. Ja hetken kaikki olivat tyytyväisiä oloonsa.
Päivän ehdottomasti paras hetki oli, kun pääsin yksin kuumaan suihkuun. Ah, elämän pieniä nautintoja! Kuuma vesi huuhtoo pois stressin, huolet ja väsymyksen. Olisin voinut viettää koko loppuillan suihkussa. Tosin nautintoa hieman häiritsi melko tiiviit ”äiti, mitä sinä teet siellä?” -tiedustelut ja ”pimpom”-sisällepyrkimisyritykset.
Suihkunraikkaana onkin kiva törmätä tilanteeseen, jossa koko pieni mies on vyötäröstä alaspäin käsiä myöten siinä itsessään. Ja koska mies oli sopivasti luontokuvauskurssilla, jouduin siivoamaan tilanteen itsekseni. Pesulle koko poika, ja vaatteet pesukoneeseen. Hikihän siinä hommassa tuli, ja suihkun tuoma raikkaus ja raukeus oli tipo tiessään. Siinä siivoillessa mietin, että kaikenlaiseen sontaan sitä joutuukin kätensä työntämään.
Nukkumaanmenosta on nykyisin tullut melkoinen show. Poika on oppinut hokemaan nukkumaanmenoaikaan, ettei häntä väsytä. En ole keksinyt, miten tähän tulisi argumentoida. Niimpä olenkin vain vanhemman oikeudella jyrännyt sanomalla topakasti, että ”nyt on nukkumaanmenoaika” ja ”kyllä se uni sieltä kohta tulee”. En hyvä luoja sentään voi ainakaan myöntää, että olisin tuuppimassa poikaa nukkumaan liian aikaisin omien itsekkäiden syideni (oma aika) vuoksi, joten älkää edes ehdottako sitä :D Miten teillä toimitaan?
Herra ”minua ei väsytä” nukahti noin vartissa, ja rauha laskeutui maahan. Minä avasin koneen, ja aloin naputtelemaan tätä tekstiä. Luontokuvauskurssilta kello yhdeksältä palaava mies oli hyvällä tuulella, sillä hän oli saanut hyvää palautetta kuvistaan tunnilla. Kun tämä teksti oli valmis, napsautin koneen kiinni, ja kuuntelin vielä hetken JHT Musta lammas- äänikirjaa. En ole mitenkään Cheek-fani, mutta elämänkerrat kiehtovat minua aina. Oletko lukenut tai kuunnellut kyseisen kirjan?
Rentouttavaa viikonloppua! Mitä teillä on suunnitelmissa?