Nyt jo ehkä muutaman viikon ajan olen herännyt kahta tai kolmea minuuttia ennen miehen herätyskelloa. Niin myös tänä aamuna. Palelsi, vaikka olin peiton alla. Ärsyttää, kun on kipeä, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi kipeä, että voisi olla töistä pois hyvällä omalla tunnolla. Luomet tuntuvat niin raskailta, että niiden auki saamiseen vaaditaan suuria ponnisteluja. Voisinpa jäädä sänkyyn.

Sinnittelelen vartin sängyssä puolihorroksessa, mutta sitten liu’un kevyestä unesta valveille, kun mies kolistelee keittiössä. Kasvoja pestessäkin palelee. Mietin, mikä olisi lämpimin vaatetus, johon kietoutua. Lämpömittari näyttää kuutta astetta plussaa, joten sää ei varsinaisesti vaadi talvitakkia, vaikka mieleni tekisi uppoutua sellaiseen. Keittiössä kirkasvalolamppu iskee vasten kasvoja liian kirkkaalla valollaan. Kuuluuko kirkasvalolampun tuntua niin ärsyttävältä? Kuin joku heijastaisi taskulampulla pimeässä suoraa silmiin. Kirkas valo aiheuttaa jomotusta ohimoissa.

Livumme miehen kanssa toistemme ohi keittiössä kuin kaksi zombieta kohtaisivat yössä. Askel on raskas, kasvot harmaat, eikä kumpikaan koe, että tässä tilanteessa kannattaa sanoa mitään. Kun olen suoriutunut omasta aamupalasta ja pukenut lämpimän tunikan ja vuorelliset leggingsit, avaan pojan huoneen oven. Kuiskaan, että olisi aika herätä. Poika kääntää kylkeä ja mutisee että haluaa vielä nähdä unia. Puoli minuuttia myöhemmin hän kuitenkin tassuttelee olkkariin nalle kainalossa.

Ehkä kymmenen minuuttia kirkasvalolampun ankarassa paahteessa teki tehtävänsä, sillä tunnen mielialani kohoavan Vampyrinan tunnunsmusiikin tahdissa. Siinäpä muuten sellainen korvamato, joka jää koko päiväksi soimaan päähän.Kotona hoilotan sitä ääneen, mutta töissä laulelen sitä vain oman pääni sisällä.

Matkalla päiväkotiin kuuntelen, kun poika selittää lego The Avengers hahmoista, ja siitä, että eilen oli päiväkodissa ninja-jumppaa. Hän käyttää sanoja, kuten nuori mies ja luulisin kuitenkin, ja minua hymyilyttää. Kyllä tästä tulee ihan hyvä päivä.