”Hei, mitä sulle kuuluu?”,kysyy joku tuttu tai ystävä. Jo hyvin pitän aikaa olisi tehnyt mieli vastata, että ”väsyttää ihan saatanasti, enkä jaksaisi mitään.” Kysyjä ei kuitenkaan todennäköisesti haluaisi tai jaksaisi kuulla tilitystäni siitä, miten miten uupunut olen. Tai ehkä joku jaksaisikin, mutta en perisuomalaisesti kehtaa valittaa. Niimpä vastaan puolihuolimattomasti, että ”tässä on vähän kaikenlaista, ja vähän väsyttää. Mutta kyllä tämä taas tästä”. Kun huomasin, että toimittaja ja pitkäaikainen blogi-idolini Eeva Kolu oli kirjoittanut kirjan, jonka nimi oli Korkeintaan vähän väsynyt – kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä*, olin ensimmäisenä jonossa ja lukulasit valmiina.

Mikä meitä uuvuttaa?

Sain kirjan Gummerukselta arvostelukappaleena, ja kävin siihen viime kesänä heti käsiksi. Tai siis heti, kun löysin sellaisen vapaan ja hiljaisen hetken, että pystyin keskittymään. Makasin riippukeinussa (mitä luksusta), luin, itkeä vollotin ja nyökkäilin. Sitten pyyhin kyyneleitä ja luin lisää. Ahmaisin puolet kirjasta melkein yhdeltä riippukeinussa köllöttelyltä. Vaikka en tunnista kaikkea Kolun kuvailemaa itsessäni, oli kuin hän olisi kirjoittanut omasta elämästäni. Kirjan takakannessa lukee näin:

Eeva Kolu on kamppaillut uupumuksen kanssa ison osan aikuisiästään ja riittämättömyyden tunteiden kanssa niin kauan kuin muistaa. Burnoutiin ei aja vain työ vaan ajan eetos, kaikki se, mikä vie tilaa kalenterissa, kehossa, ympärillä ja mielessä. On suoritettava elämää, löydettävä unelmien ura ja omia intohimo, oltava aina tavoitettavussa ja tiedettävä mistä puhutaan – ja tehtävä se kaikki ranskalaisen huolettomasti. Lopulta kaikkea on liikaa eikä osaa enää pysähtyä, tuntea eikä eteenkään iloita.

Minulla oli eilen vapaapäivä. Ihan keskellä viikkoa oma vapaapäivä, jolloin kukaan ei tarvinnut minua kahdeksaan tuntiin. Ensimmäinen ajatus hieman randomin vapaapäivän järjesteltyäni oli, että miten käytän tämän kallisarvoisen päivän mahdollisimman hyvin hyödyksi. Eli siis toisin sanoen, miten suoritan sen niin, että saan siitä maksimaalisen hyödyn irti. Oli se maksimaalinen hyöty sitten täydellinen rentoutuminen tai rästiasioiden hoito, ensimmäinen ajatukseni todella oli se, että tätä ei saa hukata. Ymmärrän kuitenkin, että tässä menin jo heti pieleen. Asioiden suorittaminen, multitaskaaminen ja krooninen kiire on mennyt niin luihin ja ytimiin, että en osaa enää edes viettää vapaapäivää.

Kiire ja elämän suorittaminen on hiipinyt elämääni salakavalan pikkuhiljaa. Ehkä juuri siksi muistelen opiskeluaikoja ja Lontoon vuosia niin kaiholla. Se osa elämästäni ei sisältänyt somea, ja sitä kautta paineita olla täydellinen, aina saatavilla ja somessa. Älypuhelimia ei vielä ollut. Oli vain pitkiä lukemisen täyttämiä päiviä Kortepohjalaisessa soluasunnossa. Opiskelupäivät olivat pitkiä, mutta rauhallisia. Ilman somea ja perhettä, en tiennyt mitä ”kaikki muut” juuri nyt tekevät, tai mistä puhuvat. Ei tarvinnut tehdä ruokaa kello viisi eikä järjestellä satoja pieniä legopalikoita koreihin. Ei tarvinnut öisin miettiä, miten kalenteriin asettelee kaikki seuraavien päivien työt tai miten keksii tarpeeksi mielenkiintoista kuvattavaa ja kirjoitettavaa. Opiskeluaikoina aika tuntui niin pysähtyneeltä, että siinä pystyi suorastaan kellumaan. Aurinko paistoi seitsemännen kerroksen soluasunnon ikkunasta, eikä ikinä ollut mihinkään kiire. Ympärillä eikä pään sisällä ollut hälyä.

Eeva Kolun kirja jäi minulla kesällä kesken. En vain osannut enää tarttua siihen, kun tuntui ettei aika ja keskittyminen riitä. Nykyään ajanpuutteen lisäksi keskittyminen on ihan olematonta. Halusin antaa kirjalle täydellisen kiireettömän ajan, jolloin voisin keskittyä kunnolla. Luin kirjan loppuun muutama viikko sitten. Ja vaikka loppu ei imaissut mukaansa niin täydellisesti kuin alku, oli kirja silti vaikuttava kokemus. Kolu osaa sanoittaa tätä aikaa ja sitä (itsellenikin hyvin tutun) kiltin suorittajatytön mielenmaisemaa.

Mietin ensin, etten kehtaa kirjoittaa kirjasta mitään, sillä en varmasti osaa tuoda sille sen arvoista kunniaa. En osaa (tai nykyään enää pysty keskittymiskyvyn puutteessa) asetella sanojani niin hienosti kuin haluaisin. Päätin kuitenkin, että kirjoitan ajatuksenvirran ylös. Ei se haittaa, jos tästä ei tule maailman paras kirja-arvio. Ehkä se riittää, että olen saanut sanoa, mitä ajatuksia kirja herätti. Ja vinkata, että jos teema yhtään tuntuu tutulta tai kiinnostavalta, niin lue tämä kirja. Valmiita vastauksia se ei ehkä anna, mutta ajattelemisen aihetta ja oivalluksia kyllä.

Arvaa, mitä hölmöä eilen lomapäiväni alkupuolella ajattelin? Että olisimpa vähän kipeä, sillä sairaslomalla saisi vain olla tekemättä mitään. Ei tarvitsisi miettiä, miten päivästä saa eniten irti, vaan voisi vain olla. Täysin typerä ajatus, enkä siis todellakaan halua olla kipeä. Silti ajatus varmasti kertoo paljon siitä kroonisesta hälystä pääni sisällä ja siitä päälle jäännestä suorittamisen tarpeesta.

Kirja on tarjouksessa Adlibriksessä*. Ja jos et halua ostaa kirjaa omaksi, ja kirjastossa on vielä pitkät jonot, niin Korkeintaan vähän väsynyt löytyy myös BookBeatista* sekä muista äänikirjapalveluista.

Oletko jo lukenut kirjan? Mitä ajatuksia se sinussa herätti, tai tunnistatko itsesi tekstistä?

Iloa viikonloppuusi!

Lue myös: Asioita, joita ajattelen öisin ja Someton ilta on parasta parisuhteen hoitoa