On helppo kertoa talvitakin metsästyksestä tai pieleen menneestä aamusta, jolloin suklaasta saa virtaa ja uutta intoa. On helppo kertoa lomamatkasta, ja näyttää kuvia kauniista maisemista.

Mutta, kun mietin mitä kertoisin itsestäni, tai omista ajatuksistani, ei paperille muodostukaan lauseita. En tiedä mistä aloittaa tai mitä sanoa. Kuka minä olen blogimaailmassa? Olenko se sama tyyppi kuin virtuaalimaailman ulkopuolella, vai typistetty versio itsestäni? Mitä haluan itsestäni kertoa? Minkälainen on ollut elämäni polku?

Blogin ulkopuolella olen vähän päälle kolmekymppinen nainen, joka on ollut saman miehen kanssa pitkään(piiiiitkään), jolla on pieni vahvatahtoinen puolitoistavuotias poika, ja joka tekee töitä koulutuksen parissa. Ennen lasta olin syvällisiä ajatteleva, omasta ajasta ja tilasta nauttiva taivaanrannanmaalari, joka kammosi kotitöitä ja rutiineja. Tärkein työni oli ajatustyöni. Mieheni sanoisi minua laiskaksi, itse käytän mielummin nätimpää termiä boheemi.

Vaikka olemme mieheni kanssa paljon yhdessä, olemme molemmat olleet hyvin itsenäisiä ihmisiä. Meillä on omat kaverit, harrastukset ja menot. Pitkäaikaisen suhteemme aikana yhteinen elämämme on löytänyt sujuvan rytmin, elämä on soljunut kivasti yhteen. Olemme eläneet itsellemme ja itsekkäästi. Olemme matkustelleet ja asuneet ulkomailla. Ja se elämä on sopinut meille paremmin kuin hyvin.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun pitkällisen harkinnan jälkeen päätimme antaa vauvalle mahdollisuuden. Meistä kummallakaan ei ole ollut vauvahaaveita, tai innostusta perustaa perhettä. Olenkin monta vuotta joutunut miettimään vastauksia vauvauteluihin. Aluksi kyseleminen ärsytti, ja saatoin vastata aika kärkkäästikin, ettei minulla ole aikomustakaan hankkia lapsia. Sittemmin yritin perustella vastauksiani paremmin. Silti ärsytti se oletus, että kaikkien pitäisi haluta lapsia. Niin kuitenkin kävi, että kehoni alkoi toivoa lasta. Mieleni pyristeli vastaan, mutta kehon vaatimus oli vahvempi. Mieheni sanoi, että vaikka hän voisi elää hyvää elämää ilman lastakin, hän ei halua minun joutuvaan luopumaan ideasta, jos todella lasta haluan.

Ja niin meille tuli vauva. Olin naiivisti ajatellut, että lapsi olisi samanlainen kuin minä, rauhallinen ja tyytyväinen tyyppi. Kuvittelin, että eläisimme sopuisasti. Ja että, jos hän itkisi, saisin lohdutettua hänet. Toisin kuitenkin kävi, ja vauva oli heti syntymästään lähtien vaativa, itkuinen ja vahvatahtoinen. Minun on ollut hankala ymmärtää hänen temperamenttiaan. En ymmärtänyt, miksi hän taisteli aina ja kaikessa vastaan. Miksi hän protestoi kaikkia tomienpiteitä vaipanvaihdosta pukemiseen ja nukuttamiseen. Miksei hän vain anna periksi? Miksei hän koskaan ole tyytyväinen?Olen varmaan melko tumpelo äiti. Voin rehellisesti sanoa, että lapsen saaminen on ollut elämäni suurin kriisi ja kasvunpaikka. Vauva itki paljon, ja niin itkin minäkin.

Ensimmäisen vauvavuoden jälkeen elämä tasaantui hieman. Opimme elämään toistemme kanssa, minä ja lapsi. Ymmärrys on kasvanut meillä molemmilla. Myönnän suoraa, että odotin töihin paluuta. Itsekkäästi halusin tehdä muutakin kuin olla lapsen kanssa 24/7. Äitiys oli ahmaissut minut kokonaan, ja halusin taas olla muutankin kuin äiti. Rakastan lastani, mutta olin itse ihan hukassa. Lapsi on niin reipas ja sosiaalinen, että hänkin on nauttinut päiväkotiin menosta. On tainnut tulla isäänsä, kun on aina liikkeessä. Välillä minuun iskee hetkellinen haikeus siitä, että lapseni ei enää tarvi minua koko ajan, enkä enää ole hänen koko maailmansa.  Meillä on kuitenkin hyvä näin, enkä ole katunut lapsen laittamista hoitoon näin pienenä. Olemme sanattomasti miehen kanssa sopineet, että poika jää ainoaksi lapseksi.

Mitä ajatuksia heräsi? Miten olette kokeneet vauvavuoden ja elämänmuutoksen vauvan myötä? Kaikki kommentit ja terveiset ovat tervetulleita 🙂

Energiaa päivääsi!