Tyttö nimeltä Varpu -elokuva-arvostelu

Olen Paula Vesala fani. Olen kuunnellut PMMP:tä pitkään, ja tykkään Paulan persoonasta. Myös suomalaisten leffojen laatu on ilahduttanut viime aikoina. Niimpä odotukset Tyttö nimeltä Varpu -leffan suhteen olivat korkealla. Olin jo oikeastaan päättänyt tykätä leffasta jo ennen sen näkemistä 🙂Linnea Skog näyttelee pääroolia elokuvassa Tyttö nimeltä Varpu.

Elokuva kertoo Varpusta(Linnea Skog) ja hänen kaipuusta löytää isänsä. Varpu asuu kaksin äitinsä Sirun(Vesala) kanssa, eikä hän ole tavannut isäänsä. Äidin ja tyttären suhde on nurinkurinen, ja Varpu joutuukin toimimaan aikuisen roolissa lohdutellessaan epävarmaa äitiään. Varpulla on ystäviä, ja hän harrastaa hevosia. Rakkaan harrastuksen parissa hän kokee kuitenkin ulkopuolisuutta, ja jopa suoranaista kiusaamista ydinperheen ja isän puuttuessa. Elokuva käsittelee koskettavasti nuoren tytön kasvukipuja ja perheen merkitystä. Kuvaus on kaunista, ja vähäeleinen musiikki luo utuista tunnelmaa. 

Varpu päättää löytää isänsä, ja lähtee hetken mielijohteesta etsimään häntä. Kuten oikeassakin elämässä, odotukset eivät aina vastaa todellisuutta. Katsojallekin paljastuu elokuvan edetessä, miksi Varpun isä ei ole mukana hänen elämässään. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Selma Vilhunen haastaa hienosti perinteistä perhekäsitystä. Vilhunen piirtää kuvan perheestä, joka ei ehkä ole se kaikista tavallisin, tai edes toimivin, mutta jossa välitetään. Tai ainakin yritetetään! Nyt, kun itsellä on lapsi, koskettaa perhe aiheena jotenkin syvemmin. Leffaa katsoessa toivoo, että oma lapsi saisi kasvaa mahdollisimman turvallisessa ja tasapainoisessa perheessä ja ympäristössä.

Elokuvan jälkeen en oikein tiennyt, mitä mieltä leffasta olin. Ainakaan se ei ollut sellainen mitä olin odottanut. Leffa maalaa aika karun kuvan siitä, mitä elämä voi olla, jos kaksi epävakaata ihmistä saa lapsen. Koin ehkä vähän epäuskottavana Varpun vanhempien hahmot. Lieneekö syy itsessäni ja siinä että olen kasvanut melko tavallisessa ydinperheessä.

Kuvahaun tulos haulle tyttö nimeltä varpu arvostelu

Linnea Skog on loistava Varpuna! Hänellä on ilmeikkäät kasvot, ja hänessä on karismaa. Tulevaisuuden lupaus! Paula Vesala on luonteva Siruna. Rooli jää kuitenkin vajaaksi. Ehkä siksi, että Sirun hahmo on harmittavan yksipuolinen. Leffa myös mielestäni alleviivaa liikaa Sirun avuttomuutta ja epävarmuutta. Myös leffan tarina jää hieman vajaaksi. Olisin kaivannut loppuun enemmän yhteenvetoa.

Suosittelenko leffaa? Kyllä! Tyttö nimeltä Varpu -leffa on arkisuudessaan ihastuttava ja koskettava! 

 

Oletko jo nähnyt leffan? Mitä tykkäsit?

Kivaa viikonloppua! 

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Mitä sulle kertoisin

On helppo kertoa talvitakin metsästyksestä tai pieleen menneestä aamusta, jolloin suklaasta saa virtaa ja uutta intoa. On helppo kertoa lomamatkasta, ja näyttää kuvia kauniista maisemista.

Mutta, kun mietin mitä kertoisin itsestäni, tai omista ajatuksistani, ei paperille muodostukaan lauseita. En tiedä mistä aloittaa tai mitä sanoa. Kuka minä olen blogimaailmassa? Olenko se sama tyyppi kuin virtuaalimaailman ulkopuolella, vai typistetty versio itsestäni? Mitä haluan itsestäni kertoa? Minkälainen on ollut elämäni polku?PA120291.JPG

PA120294.JPG

PA120295.JPG

Blogin ulkopuolella olen vähän päälle kolmekymppinen nainen, joka on ollut saman miehen kanssa pitkään(piiiiitkään), jolla on pieni vahvatahtoinen puolitoistavuotias poika, ja joka tekee töitä koulutuksen parissa. Ennen lasta olin syvällisiä ajatteleva, omasta ajasta ja tilasta nauttiva taivaanrannanmaalari, joka kammosi kotitöitä ja rutiineja. Tärkein työni oli ajatustyöni. Mieheni sanoisi minua laiskaksi, itse käytän mielummin nätimpää termiä boheemi.

Vaikka olemme mieheni kanssa paljon yhdessä, olemme molemmat olleet hyvin itsenäisiä ihmisiä. Meillä on omat kaverit, harrastukset ja menot. Pitkäaikaisen suhteemme aikana yhteinen elämämme on löytänyt sujuvan rytmin, elämä on soljunut kivasti yhteen. Olemme eläneet itsellemme ja itsekkäästi. Olemme matkustelleet ja asuneet ulkomailla. Ja se elämä on sopinut meille paremmin kuin hyvin.

PA120297.JPG

PA120298.JPG

PA120289.JPG

Kaikki kuitenkin muuttui, kun pitkällisen harkinnan jälkeen päätimme antaa vauvalle mahdollisuuden. Meistä kummallakaan ei ole ollut vauvahaaveita, tai innostusta perustaa perhettä. Olenkin monta vuotta joutunut miettimään vastauksia vauvauteluihin. Aluksi kyseleminen ärsytti, ja saatoin vastata aika kärkkäästikin, ettei minulla ole aikomustakaan hankkia lapsia. Sittemmin yritin perustella vastauksiani paremmin. Silti ärsytti se oletus, että kaikkien pitäisi haluta lapsia. Niin kuitenkin kävi, että kehoni alkoi toivoa lasta. Mieleni pyristeli vastaan, mutta kehon vaatimus oli vahvempi. Mieheni sanoi, että vaikka hän voisi elää hyvää elämää ilman lastakin, hän ei halua minun joutuvaan luopumaan ideasta, jos todella lasta haluan.

Ja niin meille tuli vauva. Olin naiivisti ajatellut, että lapsi olisi samanlainen kuin minä, rauhallinen ja tyytyväinen tyyppi. Kuvittelin, että eläisimme sopuisasti. Ja että, jos hän itkisi, saisin lohdutettua hänet. Toisin kuitenkin kävi, ja vauva oli heti syntymästään lähtien vaativa, itkuinen ja vahvatahtoinen. Minun on ollut hankala ymmärtää hänen temperamenttiaan. En ymmärtänyt, miksi hän taisteli aina ja kaikessa vastaan. Miksi hän protestoi kaikkia tomienpiteitä vaipanvaihdosta pukemiseen ja nukuttamiseen. Miksei hän vain anna periksi? Miksei hän koskaan ole tyytyväinen?Olen varmaan melko tumpelo äiti. Voin rehellisesti sanoa, että lapsen saaminen on ollut elämäni suurin kriisi ja kasvunpaikka. Vauva itki paljon, ja niin itkin minäkin.PA120290.JPG

Ensimmäisen vauvavuoden jälkeen elämä tasaantui hieman. Opimme elämään toistemme kanssa, minä ja lapsi. Ymmärrys on kasvanut meillä molemmilla. Myönnän suoraa, että odotin töihin paluuta. Itsekkäästi halusin tehdä muutakin kuin olla lapsen kanssa 24/7. Äitiys oli ahmaissut minut kokonaan, ja halusin taas olla muutankin kuin äiti. Rakastan lastani, mutta olin itse ihan hukassa. Lapsi on niin reipas ja sosiaalinen, että hänkin on nauttinut päiväkotiin menosta. On tainnut tulla isäänsä, kun on aina liikkeessä. Välillä minuun iskee hetkellinen haikeus siitä, että lapseni ei enää tarvi minua koko ajan, enkä enää ole hänen koko maailmansa.  Meillä on kuitenkin hyvä näin, enkä ole katunut lapsen laittamista hoitoon näin pienenä. Olemme sanattomasti miehen kanssa sopineet, että poika jää ainoaksi lapseksi.

 

Mitä ajatuksia heräsi? Miten olette kokeneet vauvavuoden ja elämänmuutoksen vauvan myötä? Kaikki kommentit ja terveiset ovat tervetulleita 🙂

Energiaa päivääsi!

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään