Olen avannut blogin viime päivinä varmaan kymmenisen kertaa vain sulkeakseni läppärin hetkeä myöhemmin. Mitään en ole saanut kirjoitettua. Postausideoita on monta, ja kuviakin löytyy. Ei vain ole tuntunut siltä, että haluaisin niistä juuri nyt kirjoittaa. Ei ole tuntunut siltä, että haluan kirjoittaa mitään.

Viimeisimmän postauksen jälkeen on muuttunut niin paljon. Ei vain maailmassa vaan myös pään sisällä. Aikaisempi huolettomuus ja luotto asioiden järjestymiseen on kaikonnut, ja tilalle on tullut määrittelemätön raskas ahdistusmöykky. Kaikki on muuttunut, enkä tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Yleensä rakastan olla kotona, mutta nyt seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Koska tuleen ei kannata jäädä makaamaan, eikä ahdistukseen vellomaan (olen mestari vellomisessa), kerron nyt perjantaistani. Tai meidän perheen perjantaista. Koska tämä tilanne sulkee monia ovia, olimme mekin pojan kanssa tänään kotona. Energiaa puhkuva 4-vuotias ja omat etätyöt eivät ole helpoin yhdistelmä.

Toisaalta töitä olisi tehtävä, mutta toisaalta poikaa ei voi istuttaa kahdeksaksi tunniksi tv:n tai pelikonsolin eteen. Tunnen huonoa omaatuntoa pojan ekspotentiaalisesti lisääntyneestä ruutuajasta, mutta myös siitä, jos pidän yhtään pidemmän paussin töistä lukeakseni pojalle kirjaa tai leikkiäkseni legoilla. Kahta työpäivää ei vain saa mahdutettua yhteen päivään. Jos panostaa omaan työhön, jää yhtä tärkeä varhaiskasvatuksen työ tekemättä. No win situation, sanoisin.

Tänään meillä on siis katsottu paljon lastenohjelmia, ja pelattu aika paljon Nintendoa. On kuitenkin myös etsitty Herra Hakkaraista kirjan sivuilta, pelattu Aliasta, ja harjoiteltu kirjoittamaan omaa ja kaverin nimeä. Äiti on puhunut työpuheluja ja pitänyt etäkokouksia. Poika on hyökännyt vihollisia vastaan Batman-legoarmeijalla ja ottanut videopuhelun bestikselle. Ja voin kertoa, että kahden 4-vuotiaan  videopuhelussa riittää virtaa vaikka muille jakaa. Pitäisi ehkä itsekin yrittää ottaa seuraavaan työpalaveriin muutama haarahyppy, kuperkeikka ja yllättävä korkea kiekaisu. Pysyisi ainakin porukka hereillä.

Se muuten hämmentää aika tehokkaasti puhelimen molemmissa päissä olevat työasioista keskustelevat henkilöt, kun toisen (eli minun) päästäni kuuluu veret seisauttava sotahuuto: ”Kaikki miehet hyökkäykseen!”. Siinä ei auta muu kuin yrittää äkkiä piiloutua puhelun loppuajaksi vaatekomeroon, ja vetää ovi tiukasti kiinni. Onni kai kuitenkin oli, ettei huuto ollut esimerkiksi monesti meidän taloudessa kuultu ”Äiti on kakkapää!”.

Kun läppärin sai päivän päätteeksi laittaa kiinni, teki mieli lähteä pitkälle kävelylle. Aurinko paistoi ja ilma oli muutaman asteen pakkasella. Koska nälkä alkoi kuitenkin jo kurnia itse kunkin mahassa, tyydyin käymään pihalla happihyppelyllä vain sen verran, että vein roskat ja katsoin postin. Poika oli toivonut pizzaperjantaita, joten laitoin pizzataikinan kohoamaan ja ihastelin omaksi iloksi ostamaani kukkakimppua. Ahdistuksesta huolimatta olo oli ainakin hetken aurinkoisen toiveikas.

Mitkä fiilikset sulla on viime päivinä ollut?