Ruuhkavuosien aiheuttama kaipuu downshiftaukseen

Minnean muruja

Mitä, jos ei olisikaan aina kiire ja stressi? Mitä, jos aamulla saisi nousta leppoisasti ja hyvillä mielin? Mitä, jos elämästä ehtisi nauttia ja olla läsnä?

Viime aikoina olen alkanut kaipaamaan tämän kaiken kaaoksen keskellä seesteisyyttä ja hitaampaa elämäntyyliä. Sellaista, jossa elämä ei ole minuuttiaikataulutettua hampaiden kiristelyä. Onko sellaista olemassa? Ovatko ruuhkavuodet ja downshiftaus toisensa poissulkevia asioita? Olen viime aikoina miettinyt muutenkin elämän mielekkyyttä, kun päällimmäisenä mielessä on ollut ajatus siitä, että ruuhkavuosissa vain kuuluu paahtaa sata lasissa vaikka väsyttää.  Ja että vasta sitten eläkkeellä pääsee pysähtymään ja nauttimaan joutilaisuudesta.

Olen kärsimätön ja itsekäs tyyppi, enkä jaksa odottaa lapsen täysi-ikäisyyteen tai eläkkeelle saakka. Haluisin nauttia elämästä nyt, sillä niitä eläkepäiviä ei välttämättä koskaan tule. Ei elämäni toki pelkkää kärsimysnäytelmää nytkään ole, mutta olen havainnut kaipaavani elämää, jossa suorittaminen, kunnianhimo ja tehokkuus eivät olisi mittari hyvälle elämälle. En tarkoita, että haluaisin ottaa lopputilin, myydä omaisuuteni ja muuttaa intiaan ikuiseen joogaretriittiin (vaikka ei sekään huono ajatus olisi), vaan haluaisin keventää nykyistä kuormittavaa elämääni.

Miten sellainen elämän yksinkertaistaminen sitten oikein onnistuu, kun on kiireinen kahdeksasta neljään päivätyö, levoton lapsi, asuntolaina ja rahasta kroonisesti stressaava puoliso? Kun rentouttavan joogan sijasta harrastuksena on aikasyöppö bloggaus, ja kun mistään ei osaa luopua? Kun on niin syvään iskostettu, että aina pitää pyrkiä eteenpäin eikä taaksepäin? Yhteiskunta ei arvosta laiskottelua. Siinäpä haastetta ja pohdittavaa. Tiedän, että elämän konmarittaminen tulisi aloittaa blogista, somesta ja omasta pääkopasta. Miten hyvältä tuntuisikaan ajatus pitkistä yöunista, somettomista päivistä, nelipäiväisestä työviikosta tai henkisen hyvinvoinnin lisäämisestä itseensä ja perheeseensä panostamalla.

Downshiftaamisen voi aloittaa pienillä muutoksilla. Liikkeelle voi lähteä tarkastelemalla omaa ajankäyttöään. Mihin se kaikki aika oikein valuu? Mitkä tavat kuormittavat eniten? Mistä voi ja kannattaa karsia? Riittääkö taukojen lisääminen työpäivään, iltojen rauhoittaminen, tai muutaman kuukauden ostoslakko irrottautumaan kulutushysteriasta? Vai tarvitaanko suurempia muutoksia? Voisko vaihtaa työtä mielekkäämpään ja vähemmän kiireiseen?

Ajattelin aloittaa sillä, että tartun illalla kirjaan Netflixin ja somen sijaan. Tai ihan vain istun ja nautin hiljaisuudesta. Tekemättä mitään. Ja kuuntelen omia ajatuksiani. 

Kaipaatko sinä elämän yksinkertaistamista ja vauhdin hiljentämistä, vai nautitko elämän kiihkeästä sykkeestä? Koetko eläväsi mielekästä elämää?

Leppoisaa lauantaita!

Kommentit

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Ainakin itse koen, että kun on lapsia, ei täysin rento ja seesteinen elämä ede ole mahdollista; vaikka vietämme päivän "tekemättä yhtään mitään", on koti koko ajan täynnä ääntä ja elämää ja sitäsuntätä tulee kuitenkin puuhattua. Me tosin pyrimme edes jonkinlaiseen rauhallisuuteen sillä, ettemme ole haalineet useampaa tiettyyn aikaan ja paikkaan sovittua menoa ja harrastusta ja harvemmin meillä on viikonlopuiksikaan mitään kovin kauan etukäteen sovittuja menoja. On välillä vähän surku, kun yritämme sopia tapaamista kaveriporukalla ja joku sanoo jo syyskuussa, että jokainen viikonloppu jouluun asti on buukattu - tai että seitsemänvuotias käy useampana peräkkäisenä iltana soittamassa saman kaverinsa ovikelloa, mutta kukaan ei ole koskaan kotona, kun matkataan harrastuksesta ja menosta toiseen. Vaikka kiire tuntuu olevan ihan liian usein, on silti kiva, että meillä on aikaa lueskella iltaisin kirjoja sohvalla, käydä puistossa tai lähteä naapuriin kylään ihan ex tempore.

Minnea
Minnean muruja

Tuo on ihan totta, että lasten myötä mahdollisuus täydellisen seesteiseen elämään ja joutilaisuuteen katoaa. Olen huomannut, että toisille kokoaikainen tekeminen ja hälinä on omiaan, ja sitten on ihmisiä, kuten minä, joille ruuhkavuodet eivät sovi. Yritän parhaani mukaan pärjätä kaiken hässäkän keskellä, mutta väsyn nopeammin kuin joku toinen.

Olen samaa mieltä myös noista harrastuksista. Meilläkään ei ole aikuisilla eikä pojalla mitään harrastuksia, jotka veisivät iltaisin aikaamme. Mies kävi viime lukuvuoden kerran viikossa valokuvauskurssilla, ja minä yhtenä iltana uimassa. Se oli meistä sopiva määrä. Poika ei vielä osaa omaa viikottaista harrastusta kaivata, ja tuntuu että "hiljaisempi" aika kotona päiväkodin jälkeen tulee pojalle tarpeeseen.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.