Voiko lomalla uupua?
Lomalla otetaan rennosti ja ladataan akkuja, vai miten se meni? Mutta, mitä jos kaikki kiva tekeminen, ja hulina kääntyykin väsymykseksi, ärtymykseksi, stressiksi, unohteluksi ja huonosti nukutuksi öiksi?
En tehnyt kesälle bucket listiä. En halunnut listata asioita, edes mukavia sellaisia, jotka haluaisin kesän aikana tehdä. Toki minulla oli suunnitelmia kesälomalle, mutta en halunnut laatia listaa muistuttamaan kaikista niistä jutuista, joita en vielä ole tehnyt. Parhaimmat lomat sisältävät myös hieman tylsistymistä. Jos lomalla on päässyt jo vähän tylsistymään, tietää, että energiaa on varastossa taas tarpeeksi uutta työrupeamaa varten.
Useiden sattumien summana olen viime päivinä huomannut olevani uupunut. Nukkuvani vähän huonosti, vaikka mitään varsinaista stressin aihetta ei ole. Unohtelen asioita, ja olen aamuisin väsynyt. Tuskastun pojan loputtomaan vauhtiin ja kaaokseen, minkä hän jälkeensä jättää. Tiuskin miehelle. Loma ei tunnu kivalta. On aika tehdä jotain muutoksia.
Kaikki kesätekeminen on ollut älyttömän kivaa. Kuitenkin tänä vuonna kesäloma tuntuu erilaiselta kuin aikaisempina vuosina. Lomaa sävyttää kokoaikainen kiire, ja pitäisi -fiilis. Olen haalinut niin paljon hauskaa tekemistä ja menemistä, että se käy jo ihan työstä. Meidän oli tarkoitus mennä eilen pojan kanssa elokuviin. Leffavierailu olisi ollut pojan ensimmäinen laatuaan. Liput ostin jo aamulla netistä, ja huolehdin, että ehdimme syödä illallista (ja hinnoitella kirppiskamoja, käydä täyttämässä kirppispöytää, tehdä viikon ruokaostokset, pestä pyykkiä, siivoilla vähän olohuoneen kaaosta, käydä autokorjaamossa kysymässä hinta-arviota korjaukseen, josta en ymmärrä mitään, kirjotella blogijuttua, ottaa muutamat kuvat blogijuttuun, ja suunnitella tulevaa Muumimaailma-reissua) ennen juhlallista tapahtumaa.
Puoli viideltä kurvasimme pyörällä leffateatterin eteen, ja ostimme leffaherkut. Varttia vaille viisi seisoimme salin neljä edessä, ja mietin, miksi ovea ei tulla aukaisemaan. Katsoin lippua vielä uudelleen. Siinä luki 15.45. Leffateatterin työntekijä huomasi meidät ja kysyi, olemmeko tulossa katsomaan Maija Mehiläistä. Nolona myönsin, että näin oli ollut tarkoitus. Finnkinossa oltiin niin ihania, että antoivat pojalle tarroja, ja vaihtoivat liput seuraavan päivän näytökseen. Vaikka moka oli täysin omani. Minua harmitti ihan hirveästi. Poika ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän oli itse asiassa vain innoissaan, kun istuimme leffateatterin pihalla syömässä leffaeväitämme, ja katsomassa superhienoja Hotel Transylvania -tarroja.
Kaikkea toki voi sattua, mutta tämä tapaus ei ole ainoa, mikä minulle viime aikoina on sattnut. Pääni ei tunnu sisäistävän asioita. Mutta jätän ne muut tarinat kertomatta, ja säästän itseni enemmältä itseruoskinnalta. Keskityn sen sijaan siihen, mitä minun kannattaisi nyt tehdä, jotta loppuloma olisi parempi. Mies sanoi, että ainakin blogia ja somea kannattaisi vähentää. Samoin sanomista kyllä kaikkeen tarjottuun. Olen huono kieltäytymään mistään. Ajattelen aina, että teen vielä tämän jutun. Näitä juttuja vain on kertynyt viime aikoina aivan liikaa. Tiedostan, etten voi lomailla huolettomana, kuten nuorena, ja olla tekemättä mitään. Tai tehdä spontaanisti juuri sitä, mitä mieleen juolahtaa. En ole yksin, vaan on ajateltava myös muita perheen jäseniä. Parasta olisi kuitenkin, jos saisi olla jouten. Olla tekemättä mitään. Sulkea silmät ja lillua järvivedessä ilman aikataulua.
Loppulomallani onkin vain yksi tavoite. Hengittää syvään, ottaa aikaa itselleni, ja olla jouten.