Pöytäliinan punnukset. Niiden on tarkoitus pitää tuulen vietäväksi joutuvaa kangasta paikallaan. Jos ihminen olisi pöytä ja liina suojaviitta päällä, niin sateelta kuin paskalta, täytyisi punnusten olla tasaisesti paikallaan.

Oikeastihan kaikki tahtoisivat antaa viitan lepattaa vapaana, punnukset ovat niin rumiakin. Appelsiineja, mansikoita tai meriaiheisia simpukoita ja purjeveneitä. Mutta punnusten tarkoitus on pitää suoja tasaisesti yllä. Punnukset ovat kiinnekohtia elämässä, jotka luovat tasaisuutta, tylsääkin, turvaa ja kiintopisteitä. Työlle, harrasteille ja suhteille on omat kuvionsa, positiivisia riippakiviä.

Tuulisella säällä punnusten epätasaisuus huomataan. Jos niitä on kasautunut hieman liikaa yhdelle laidalle, tai se jäätelönmuotoinen on irronnut toiselta, on kovin raskasta pidellä karkaavasta reunasta kynsin ja hampain kiinni. Työ on yksi niistä painoista viittamme yllä. Joskus sen on valinnut liian suureksi tai toisinaan vain muita painoja on kasaantunut niin lähelle, että se työhön liittyvä tuntuu olevan se viimeinen niitti. Tai viimeinen mansikka.

On ollut hämmentävää lukea Lilyn #onkopakkojaksaa -kampanjan tekstejä ja laskea riittävätkö sormet niihin lähipiirissä tapahtuneisiin väsymisiin. Hulluinta on, että kaiken sen ympärillä nähdyn uupumuksen ja luettujen kokemusten keskellä nousee ajatus, ”olenko minä ollut niin laiska, etten voi sanoa kokeneeni samaa?” Että en ole taistellut tietä intohimoammattiin, painanut töitä palavasta halusta niin että polttaa energiansa loppuun. Näin tuo Minjan esillenostama loppuunpalamisen sukupolvikokemuksen luonto näyttäytyy. Pöydän ympärillä on tulenpalava piirileikki meneillään.

Allalla jolla päivittäin puurran on sanattoman sopimuksen mukaisesti ainakin pitkään ollut tyypillistä mennä työmäärä edellä osoituksena ahkeruudesta, päättäväisyydestä ja ansioista. Onhan se sitäkin toki. Mutta en paljoa kumarrellut tarinalle siitä, kun kaveri kertoi painaneensa kuusi päivää viikossa kellon ympäri, juoneensa työkavereiden kanssa pään täyteen lauantaina ja palautuneensa viikosta ja krapulasta sunnuntaina. On eri asia olla ahkera ja joustava kuin oletusarvoisesti täysin päätön vailla mitään muuta elämässä. Niin että tarvitsee pullonhenkiä päästäkseen irti viikon töistä jaksaakseen hypätä taas samaan rundiin maanantaina. Eikä tämä ollut ainoa esimerkki.

Puolustukseksi työlle on kerrottava, että joskus se on auttanut jaksamaan. Sen tasaisuus ja ennalta-arvaamattomuus on auttanut. On voinut mennä töihin niin että piippaava kahvikone, täsmällinen puoli kymmenen teeasiakas tai kuorman purkaminen ovat antaneet elämässä yhden osa-alueen pysyä kasassa, kun muussa elämässä kaikki on niin sekaisin. On ollut helpottavaa pysyä töissä samana ihmisenä. Aina uupumus ei tule itse työstä, mutta se voi vaikuttaa koko maailman sotkeutumiseen.

Siksi tärkeintä on muistaa tasapaino. Mikä kenellekin työn vastapaino on. Onko se läsnäolo itselle, käsillä puuhastelu ajattelutyön sijaan, fyysinen aktiviteetti kuten liikunta tai lupa tehdä asioita joilla ei varsinaisesti saa mitään aikaseksi. ”Sijoita mieleesi koska se on arvokkain pääomasi”.

Ja tärkeä neuvo on tullut yhdeltä esimieheltäni. Kukaan ei ole korvaamaton.

Työlle. Sen saa kyllä hoidettua. Ei kukaan voi eikä saa olla niin ehdoton, ettei voi pysähtyä kun on tarve. Miettiä onko liukumassa toiselta laidalta vaarallisesti yli.

Mutta itselleen jokainen on.