Oppimisvaikeudet eivät ole este millekkään
Päätin kirjoittaa hieman erilaisesta aiheesta tänään. Nimittäin oppisvaikeuksista ja siitä, että ne eivät ole este tehdä mitään, mistä itse unelmoi. Uskon myös tietyllä tavalla vetovoiman lakiin (josta olen täällä aiemminkin maininnut), eli vetovoiman laki vetää meitä sen puoleen, mitä haluamme todella (koska olemme myös valmiita näkemään sen eteen vaivaa). Oma historiani koulumenestyksen suhteen: yläaste päin prinkkalaa ja kymppiluokan kautta lopulta ponnistus yliopistoon, maisteritutkintoon saakka.
Mulla todettiin yläasteella hahmotushäiriö, joka vaikeutti mm. matemaattista kykyä hahmottaa. Matematiikka tuotti varmasti eniten vaikeuksia itselleni, ja olinkin yläasteen viimeisen vuoden kokonaan erilaisessa opetuksessa kuin suurin osa oppilaista. Eniten vaikeus kuitenkin korostui matematiikassa, sekä hieman kielissä. Myös käsityötunnit olivat yhtä hampaidenkiristelyä tuolloin. Minulta testattiin myös lukihäiriö, johon oli viitteitä, mutta testituloksilla ei voitu todeta että mulla kuitenkaan olisi lukihäiriötä.
Mitä itse olen ajatellut asiasta on se, etten voisi kuvitella itseäni ilman, että omaisin hahmotushäiriön. Se on tavallaan osa minua ja tavallaan ehkä juuri sen takia olen saanut muutaman ominaisuuteni: sinnikkyyteni ja yrittelijäisyyden. Enhän toki tiedä, millaista olisi oppia ilman sitä, joten eipä se suuresti elämääni sureta 🙂 Toiseksi koen, että mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän itse huomaan että minulla olisi hahmotushäiriötä. Olenkin jostain lukenut, että tuo vaikeus voi iän myötä hälvetä.
Oppimisvaikeus.fi kirjoittaa, että hahmotusvaikeuksissa kyse voi olla juurikin avaruudellisten suhteiden tai suuntien arvioinnin hankaluudesta tai vaikeudesta hahmottaa osista kokonaisuutta. Käytännössä esimerkiksi karttojen lukeminen, reittien löytäminen ja oppiminen tai laitteiden toimintamekanismien ymmärtäminen voi olla hankalaa. Myös rakennuspiirustusten, kaavojen tai geometrian hahmottaminen voi olla vaikeaa. Samoin esimerkiksi ajan hahmottamisessa saattaa ilmetä ongelmia.
Hahmottamishäiriö voi ilmetä monella tavalla, ja itselläni eniten matematiikassa. Aika hassua, että aikuisena sitten opiskelin itseni ekonomiksi :D Pitkään ajattelinkin, ettei minusta olisi opiskelemaan ja tästä syystä en koskaan käynyt lukiota. Mikä sitten muutti ajatukset? Varmaankin se, kun opiskelin itseni merkonomiksi ja menin työelämään kaupan alalle. Työni oli ihan mukavaa, mutta tuli tunne, ettei työ ollut ”oma juttuni”, jota haluaisin tehdä seuraavat vuosikymmenet. Toisaalta jo merkonomi-opintojen ajan kunnianhimoni oli noussut ja menestyin koulussa tässä kohtaa siis hyvin.
Hain sitten ammattikorkeaan, jonne pääsinkin. Pelkäsin pääsykokeita, koska niissä oli monivalintaisia kysymyksiä, sekä sanallinen/matemaattinen osuus. Läpäisin kuitenkin testit ja opiskelin itseni tradenomiksi. Oli kuitenkin melko heti selvää tradenomi-opintojen alussa, että teen tutkinnon ja haen sillä yliopistoon.
Lopulta päädyin yliopistoon. Yliopisto vaati itseltäni aika tavoin ponnisteluja, mutta toisaalta ei liioin; elossa ollaan ja voin hyvin :) Pystyin myös käymään opintojen ohella töissä 20-25 h viikko tuntityömäärällä. Tietyllä tavalla tämä kuormitti, mutta minusta viimeistään tässä elämänvaiheessa kasvoi sinnikäs.
Luulen, että oppiminen ja asioiden käsittäminen vie minulta enemmän aikaa kuin muilta. Käytin kurssikirjojen ja matemaattisten kaavojen parissa tunteja ja juurikaan kokonaan vapaita viikonloppuja ei tuolloin ollut. Mutta oppimistekniikatkin ovat kehittyviä ja luulen, että peruskoulun jälkeisinä vuosina pystyin rakentamaan itselleni sopivan tavan oppia. Itselleni toimii lukeminen ja kirjoittaminen. Minulla on näkömuisti, joten muistiinpanoni olivat täynnä tekstiä + kuvia.
Mitä tulee peruskouluun; olen henkilökohtaisesti aika pettynyt kyseiseen järjestelmään, kun mietin noita vuosia aikuisiällä. Olin hiljainen oppilas, jonka ongelmat huomattiin vasta yläasteen 8. luokalla. Silloiselta luokanvalvojalta kohtasin enemmän kiusaamista, kuin tukea. Onneksi minulla on aina ollut perhe, johon olen voinut tukeutua ja he välittivät minusta myös silloin, kun menestyin koulussa surkeasti :) Olen ollut heille aina yhtä hyvä.
Peruskoulu tuntui pakkopullalta, koska siellä piti paljon esimerkiksi esiintyä, pitää esitelmiä. Ja tämä korreloi omalla kohdallani suoraan heikkoon koulumenestykseen. Olen aina ollut parempi kirjoittamaan ja ilmaisemaan itseäni paremmin siten, mutta tähän oli ainakin omana yläkoulu-aikanani hyvin vähän mahdollisuuksia. Niinpä oman oppimisen kehittäminen ei ollut niin mahdollista teinivuosina, kuin myöhemmissä opinnoissa, joissa mm. kirjoittamista, introverttiutta, rauhallisuutta, tutkivaa otetta arvostettiin.
Mitä itse muuttaisin peruskoulurakenteessa olisi se, että nuorten annettaisiin oppia heille sopivalla tavalla. Toisille se voi olla esitelmän pito luokan edessä, mutta toisia se vain lyttää. Omaa motivaatiotani se latisti pahasti, ja sai kierteeseen ettei mikään kiinnostanut. Tietysti omia rajoja pitää pystyä venyttämään ja tekemään epämukaviakin asioita, mutta omalla kokemuksella sanon, että ainakin oman aikainen peruskoulu oli ekstroverttien yläaste. Introverteille jäi vähäisesti ”jalan sijaa”. Yliopisto oli itselleni ihan ”unelmaa”, koska siellä kurssit läpäistiin itsenäisellä työllä tenteillä ja/tai essee-vastauksilla.
Oppimisvaikeudet ei kuitenkaan estä mitään. Se on totta, että vaivannäköä ja sinnikkyyttä näiden kanssa vaaditaan ehkä enemmän, kuin sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole oppimisvaikeuksia. Toisaalta täytyy muistaa, että osalla ihmisistä todennäköisesti on oppimisvaikeuksia, joita ei ole ikinä todettu. Olen omalla tavalla kuitenkin kiitollinen omasta hahmotushäiriöstäni, koska se ei ensinäkään ole pilannut mitään ja toiseksi, olen kasvanut todella päättäväiseksi naiseksi. Ja lopulta olen kasvattanut suuren tiedonjanon.
Maisteritutkinnon jälkeen olen opiskellut avoimessa yliopistossa psykologian perusopinnot sekä aikuiskasvatustieteen perusopinnot. Psykologiaa opiskelin omaksi ilokseni ja aikuiskasvatusta siksi, että minua saattaa kiinnostaa jossain kohtaa lähteä opettajaksi esimerkiksi ammattikouluun/ammattikorkeakouluun. Mutta tämä ajatus on vielä muhimassa, ja en tiedä, toteutanko sitä ikinä. Aikuiskasvatustiede kuitenkin hyödyttää muullakin tapaa, vaikkei sen pohjalta ikinä opiskelemaan hakisikaan.
Kuulisin mielelläni, onko teillä todettu jotain oppimisvaikeuksia, tai muuta vastaavaa, ja miten olette oppineet elämään niiden kanssa? :)