Tämä kevät on ollut poikkeuksellisen raskas. Vasta nyt aion siitä ylipäätään kirjoittaa. Pahoittelen, jos tämä teksti on hieman rönsyilevää; en kuitenkaan liiemmin oikolue tätä (kuin muutaman kerran), jotta tekstistä tulisi mahdollisimman aito, eikä tietokoneen takana menisi niin pahasti vetistelyksi.

Ihmiset, joilla ei ole ollut koiraa tai muuta lemmikkiä, eivät ehkä täysin ymmärrä tätä tekstiä tai surua. Olen blogissa maininnut koirastani Napista. Nappi kuoli toukokuun alussa, 17-vuotiaana. Olin aivan murheen murtama, kuten koko perheeni, koska koira oli todellinen perheenjäsen ja meille kaikille niin tärkeä. Oikeastaan sanoinkin vanhemmilleni, että tämä on suurin suru, jonka tähän mennessä olen kohdannut. Tiedän tiedän, kuulostaa pahalta kun kyseessä on koira, mutta antakaa minun hieman selittää!

Olin siis 10-vuotias lapsi, kun sain kyseisen koiran. Nappi oli aina todella helppo ja kiltti, vaikka sillä oli myös pieneksi koiraksi oma ja päättäväinen luonne. Kasvoin sen koiran kanssa aikuiseksi. Muutin opintojen perässä ensin Seinäjoelle, sitten Vaasaan. Nappi kulki uskollisesti mukanani. Seitsemässätoista vuodessa koira oppii tuntemaan omistajansa ja omistaja koiransa aika hyvin.

Uskon, että me kumpikin tiesimme ja tunsimme, kun toinen oli iloinen tai surullinen. Ja teki aina parhaansa toisen hyväksi. Olen vanhempieni ainoa lapsi, joten Nappi oli varmaan myös siksi hyvin erityisen tärkeä minulle. Olen introvertti luonne, ja vaikka minulla tottakai on ystäviä, ei minulla ole mitenkään erityisen suurta ystäväpiiriä. Olen varma, että Nappi osittain, etenkin lapsena/nuorena oli minulle kuin hyvä ystävä ja esimerkiksi koulusta tullessani aidosti tunsin, että minua odotetaan (vaikka vanhempani kyllä tulivat melko ajoissa kotiin myös, enkä sinänsä edes ollut paljoa yksin).

Luin jostain (olipas tarkka lähde), että koiran kuolema voi olla jopa suurempi menetys kuin ihmisen. Uskon tähän kevään jälkeen täysin. Koira on kanssasi joka päivä; hoidat sitä, se sinua (tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, kun olet surullinen, koira tulee viereesi tai fiiliksestä riippumatta vie sinut ulos piristymään – sohvalle ei jäädä makoilemaan koko päiväksi), lenkkeilette yhdessä jne. Kaikkia ihmisiä, vaikka sukulaistakaan ei näe niin usein kun näet koiraa. Koira on myös aina lojaali ja uskollinen. Se rakastaa täysin laumaansa, ja muut eivät ole ollenkaan sama asia.

Uskon, että näistä syistä koiran menetys tuntuu erityisen raskaalta. Ja siltä se todella tuntui, itkusta ei meinannut tulla loppua. Ja edelleen, vaikka Napsua pystyy jo ajattelemaan ilman itkua, tulee edelleen usein kyynel silmään.

Kuten kirjoitin, kyseessä oli siis vanha koira. Realistisesti ajateltuna: se sai elää pitkän ja rikkaan elämän. Se oli pääasiassa minun koirani, mutta vietti (etenkin loppuajasta, kun muutin Helsinkiin ja olin paljon töissä) paljon aikaa myös vanhemmillani. Toki se oli tuttu paikka, otimmehan Napin lapsuudenkotiini. Sillä oli vähän kuin kaksi kotia, vaikka toki meillä kahdella oli ihan omat juttumme ja erityinen side. Lellin sitä aika paljon 🙂  Ja opiskellessani Vaasassa ja Seinäjoella, kerroin sille aika paljon asioita. Uskon, että oli paljon asioita, joita se ymmärsi. Jotenkin koiralle puhuminen aina selkeytti omiakin ajatuksiani tuolloin.

Voi kuulostaa hassulta, mutta oikeasti kerroin koiralle esimerkiksi, minne lähden ja milloin suurin piirtein olen tulossa takaisin 😀 Nappi sai olla myös paljon mökillä (meillä on vanhempien kanssa mökit vierekkäin), jossa se usein silminnähden nautti olostaan. Lisäksi Nappi oli kova kulkemaan junissa; vanhemmiltani Pohjanmaalle kanssani jne. Kaikki sen koiran kanssa aina onnistui hyvin, koska se oli hyvin sopeutuva – kunhan vain oli ”oman lauman” jäsenensä kanssa. Pienestä koostaan huolimatta se veti myös pitkiä lenkkejä. En muista yhtä ainutta kertaa (vanhuutta lukuunottamatta) että se olisi lenkiltä halunnut jo kotiin. Se aina kipsutti reippaasti edessä ja kyllä itse alkoi suunnittelemaan lenkiltä kotiinpaluuta ennen kuin Napista huomasi väsymystä 🙂

Realiteetti kuitenkin on, että mikään täällä ei ole ikuista ja me kaikki lähdemme täältä joskus.  Toki se oli tiedossa jo pitkään, että Nappi oli vanha koira. Ja olihan vanhuuden merkkejä ollut jo muutaman vuoden ilmassa; esim. sydänvika (johon oli syönyt lääkkeitä jo muutaman vuoden; ne toimivat hyvin ja Nappi sai niiden ansiosta muutaman vuoden lisäaikaa ja pysyi virkeänä). Silti kun yhtäkkiä koira menee huonoon kuntoon, se tulee yllätyksenä.

Nappi siis meni puhtaasti vanhuuteen; oli väsynyt eikä liikkuminen oikein enää onnistunut. Perheeni kanssa olimme jo paljon aikaisemmin päättäneet, että vaikka päätös on hirveä ja tuskainen, niin kun se päivä tulee, rakas koira päästetään pois. Ettei ainakaan kidu. Ja kun se kamala aamu sitten tuli, että näki liikkumisen olevan vaikeaa – kaatuilevaakin (ihan yhtäkkiä), ei siinä ollut vaihtoehtoja kuin viedä eläinlääkärille.

Vaikka sen on tiedostanut tavallaan jo joitain vuosia, että pieni koira voi mennä hyvinkin nopeasti, sitten kun se menee. Mutta ei kai sellaiseen voi tai pidäkään mitenkään 100 % valmistautua. Ne tunteet ja se suru -jopa tuska- siitä seuraa, on vain käsiteltävä. Pikkuhiljaa sen hyväksyy ja jotenkin ajattelee, että Nappi kulkee tavallaan edelleen tuossa vieressä, esimerkiksi, kun nyt yksin lenkkeilee. Sen on nyt hyvä olla ja se katsoo älykkäällä katseellaan ”mitä sinä vollotat”, kun sitä tulee niin kova ikävä. Tai niin minä sen haluan uskoa ja ajatella. Se on jotenkin lohdullisempi ajatus, kuin että kaikki olisi kokonaan loppunut. Vaikka en siis mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen olekaan.

Nappi on haudattu oman mökkini pihalle, joka tekstin alussa näkyikin. Olen iloinen, että Nappi pääsi kauniin järvimaiseman äärelle. Nappi rakasti olla mökillä, joten viimeinen lepopaikka tuntuu oikealta. Tämä julkaisu oli tällä kertaa hieman surullisempi, mutta ajattelin siitä kirjoittaa kuitenkin lyhyen pätkän. Kommentoikaa ihmeessä alas, jos teillä on lemmikin menetyskokemuksia. Luin netistä, että jossainpäin Suomea on eri tahot järjestäneet ihan sururyhmiä koiran menetyksen jälkeen. Minusta tällaiset ovat hieno keksintö. En löytänyt, että Helsingissä sellaista olisi, vaikka varmaan onkin. Tähän kuitenkin perään tuli muutto uuteen kotiin, joten se tarjosi jonkin verran muuta ajateltavaa itselleni.

Surullisesta aiheesta huolimatta, hyvää loppuviikkoa jokaiselle 🙂

Osa saattaa muistaa, kuinka viime kesän lopuksi muutin Helsinkiin. Nyt muuttomatka oli lyhyempi, koska muutin Helsingin sisällä. Uusi kotini on todella valoisa, ihanan (lue: vaalea) värinen ja muutenkin sijainti miellyttää paljon. Pääsen uudesta kodista keskustaan ihan muutamassa minuutissa. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, mutta tällä kertaa se oli sen arvoista, kun on saanut oman mielentilan todella onnelliseksi. Ilman apua en kyllä olisi selvinnyt. Apua sain pyytettömästi niin lähipiiristä, kuin ihan ostamalla muuttofirma -palvelua kaikkein painavimpien tavaroiden osalta. Molemmista oli suuri apu.

Ajattelin näyttää muutamalla kuvalla nykyistä kotiani. Tottakai tavarat vielä hakevat osittain paikkoja, koska en ole asunut uudessa kodissa vielä viikkoakaan. Lähdetään liikkeelle ruokailupöydästäni. Laitoin sen noin päin, koska pääasiassa olen kotona itsekseni. Sitten kun tulee vieraita, voi pöydän kääntää niin, että vieraat mahtuvat paremmin. Mutta itsekseni ollessa, se tuo mukavaa avaruutta tilaan.

Sohvani on aika pieni, koska se tuli suoraan vanhasta kodistani, joka oli pienempi ja myös pohjaratkaisultaan vähän typerämpi. Sinne ei isompaa sohvaa olisi mennyt. En nyt ainakaan heti ole sohvaostoksille rynnännyt, mutta asia on harkinnassa. Siihen saakka tämä vanha pikkusohvani palvelee enemmän kuin hyvin 🙂 Kaikki kodissani tässä postauksessa näkyvät julisteet on muuten saatu aikoinaan tehdyn yhteistyön kautta (PosterStoren kanssa). Linkki kyseiseen julkaisuun: Julisteiden suuri vaikutus kodin viihtyvyyteen + alennuskoodi.

Keittiöni on pienehkö, mutta oikein sopiva yhdelle kokille 🙂

Rakastan tässä kodissa valoisuutta ja ikkunalautoja <3

Makuuhuoneessa on myös työpisteeni. Teen ilman korona-aikaakin etätöitä jonkun verran kotona, mutta koronan vuoksi olen ollut koko kevään kotona töissä ja vielä ainakin kesän yli jatkuu. Saa nähdä, koska pääsee takaisin toimistolle. Makuuhuoneeni on kuitenkin tällä hetkellä myös työpisteeni ja viikonloppuisin tarvittaessa oman koneeni tietokonenurkkaus.

Ostin uudet pöllötöppöset (ei pöllömmät, heh heh). Näin kesällä niille ei vielä ole käyttöä, mutta syksy on tuloillaan, eikö vaan 😉

Minulla on kaksi tuolia; tuollainen ”perinteisempi työtuoli” sekä satulatuolinen. Haaveilen aidosta Salli Satulatuolista vielä jonain päivänä. Tuo työpöytä ja tuoli on aikoinaan ostettu ”meikkauspöydäkseni”, mutta sellaiseta en enää tarvitse. Tämä ajaa työpöytänä tällä hetkellä paremmin asiansa. Tarkoitus on ostaa vielä jossain kohtaa hieman paremmat vehkeet tähänkin, mutta näin juuri muuttaneena, nämä ovat oikein passelit!

Viimeisenä vielä wc/kylpyhuone:

Itselleni koti on tärkeä paikka, koska vietän kotona paljon aikaa. Näin korona-aikana tämä on tottakai korostunut vielä entisestään, mutta olen noin muutenkin melkoinen kotihiiri (heh). Mutta se on jännä, että kun muuttaa, tuntee sen jotenkin olevan myös ”uuden aikakauden alku”, vaikkei mitään muuta sen kummallisempaa tapahdukaan. Tuleeko teille sellainen fiilis muutettuanne? Minusta tuntuu, että olen muuton myötä vanhentunutkin muutaman vuoden ja samalla sellainen olo, että tästä seuraa jotain hyvää ja onnellista. Jää nähtäväksi, kuinka uudessa kodissani tulen viihtymään.

Toivotan mitä parhainta keskiviikkoa juuri Sinulle! 🙂