Ladataan...
Naislaif

Heräsin tähän itsenäisyyspäivään levänneenä. Siivosin, koska voin. En ajatellut, ettei itsenäisyyspäivän aamuna olisi suotavaa puistella petivaatteita ja imuroida sängyn alustaa. Nyt istun ja televison jaaritellessa taustalla ja pesukone pitää omaa ääntään kylpyhuoneessa. Mietin mikä on minun majakkani ja valoni itsenäisyyttä ajatellen. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. 

En ole valmistanut mitään erityistä syötävää ja kynttiläni eivät ole sinivalkoisia. Iltapäivällä menen ystävämummoni luokse kahville ja siellä nautin siitä, mitä hän minulle tarjoaa. Luulen, että puhumme jotain itsenäisyydestäkin, onhan 84- vuotiaalla siitä jotain muuta näkökulmaa kuin minulla, joka olen syntynyt keskelle hyvinvointia. Ystävämummon luona aika pysähtyy ja olemme omassa todellisuudessa, hiljaa ja rauhassa. 

Tahtoisin ajatella itsenäisyyttä myös muun kautta kuin sodan. Töissä mietimme oppilaiden kanssa itsenäisyyttä ja ensimmäinen kulma tarkastella sitä oli sota. 

Katsoimme pätkiä Tuntemattomasta sotilaasta ja kertasimme sodan ajan kohtaloita ja tapahtumia. Oppilaat olivat hiljaisia asian edessä ja me kaikki yritime hetken kuvitella, millaista sodan keskellä voisi olla. Emme kyenneet, mikä onkin onni, sillä 9-13- vuotiailla pitää olla mielikuvia mielummin rauhasta ja siitä, mitä se meille mahdollistaa. Arvostusta soimme ajatuksissamme heille, jotka meille mahdollistivat itsenäisyyden, mutta suuntasimme ajatuksia siihen, mitä me sillä tänä päivänä teemme. 

Itsenäisyys merkitsee rauhaa ja vapautta. Sanat ovat yleviä ja hyvää tarkoittavia, mutta ovat sisällöltään ja merkitykseltään jokaiselle omanlaiset. Avasimme ajatuksia. Lapset osaavat arvostaa mahdollisuuttaan käydä koulua. He ymmärtävät, että kouluruoka on etuoikeus. Koti, jossa saa elää haluamallaan tavalla, ainakin melkein, sillä aikuiset kuitenkin vielä määräävät. Kaduilla voi kulkea turvallisesti ja omaan turvallisuuteen voi osin vaikuttaa. Ilmastonmuutos on meidän vastuulla, ei onneksi ihan kokonaan. Muita voi auttaa, jos pystyy. Maailmassa on paljon heikossa asemassa olevia ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuuksia elää rauhassa. Luonto on kaunis ja eläimet ihania. Jokainen voi vaikuttaa on se, kuinka kohtaa toisen ihmisen. Jokaisella on vastuu omasta käytöksestä ja ei ole oikeutta purkaa pahaa mieltään viattomaan. On oikeus tunteisiin ja on oikeus saada tukea niiden käsittelyyn. On oikeus olla erilainen ja tulla hyväksytyksi siitä huolimatta. On oikeus ajatella omalla tavalla. Voi kirjoittaa vaikka presidentille ja voi ääneestää. Saa opiskella itselleen sopivan ammatin. Saa pelata ja syödä karkkia. Saa olla lapsi ja kasvaa hiljalleen isoksi. Saa tukea, jos horjahtaa ja ei osaa. Saa sossusta rahaa, jos ei millään muuten pärjää. Sitten pitää ottaa vastuuta, mutta ei ihan vielä. Mikään ei ole itsestään selvää. Saa olla jonkun rakastama. 

Me puhumme näistä aiheista paljon, emme vain itsenäisyyspäivän aikaan. On mahtavaa, että on juhlapäivä ja usea pysähtyy näiden asioiden äärelle, mutta itsenäisyyteen liittyvät asiat olisi hyvä olla läsnä päivittäisessä toiminnassa. Lapset puhuvat asioista mielellään ja on etuoikeus olla avamaassa heidän avartuvaa maailmankuvaansa. Lapsissa on mieletön määrä hyvää, kunhan he vain saavat tuoda sen rauhassa esiin. 

Itsenäisyys on siis muutakin, kuin sotaa ja sen muistelua. Itsenäisyys on vapautta ja vastuuta. Se on mahdollisuus hengittää, ajatella ja olla omanlaisensa. Se on mahdollisuus valita oma majakka johdattamaan elämän polulla omaan suuntaan. 

Hyvää itsenäisyyspäivää ihan jokaiselle <3

Ladataan...
Naislaif

Katselin vesipulloja, ja katselin kasvia. Tuijotin kelloa ja odotin kärsivällisesti. Kello oli hieman vaille kahdeksan ihan tavallisena keskiviikkoaamuna. Ohitse kulki ihmisiä, jotka availivat työhuoneidensa ovia ja mietin, kuka heistä olisi se, joka minut kohta tapaisi. Nainen pysähtyi kohdallani, katsoi ystävällisesti silmiin kysyen nimeäni. Vastasin, ja sain kehoituksen siirtyä yhden oven taakse istumaan nojatuoliin kertomaan, miksi haluan tavata psykiatrisen sairaanhoitajan. 

Syynä tuoliin istumiseen ovat menneisyyteeni sekä nykyisyyteni. Nuo kaksi ovat kohdanneet ja luoneet kummallisen verkoston. Tarvitsen apua selvittämään mikä on mitäkin. Tarvitsen ulkopuolista ja objektiivista ihmistä, jolta puuttuvat tunnesiteet sekä ennakkoajatukset minusta. Tarvitsen sitä, että puhun ääneen kaiken sisälläni olevan, oksennan sen vastapäätä istuvan ihmisen kuultavaksi täysin säälimättä ja varomatta sanonko jotain oikein tai miettien onko minulla lupa tuntea näin. Minulle kerrotaan, että ensimmäisellä kerralla on aikaa puolituntia ja vakuutan käyttäväni sen tehokkaasti. Ajan kuluessa vuodatin pääni sisällön tehokkaasti kuten lupasin. Sairaanhoitajan silmät kostuivat kaksi kertaa ja loppuun hän sanoi, että hyvä kun tulit. 

Olen aikoinaan sairastanut keskivaikean masennuksen. Olen istunut yhteensä kaksi vuotta jutellen ja pohtien elämääni. Olen tukeutunut ihmiseen, jonka suhde minuun on ammatillinen. Olen tukeutunut vuosien varrella myös ystäviin, mutta pääni ruuhkautessa tarpeeksi, mietin ensin itse ja sen jälkeen mietin ammattilaisen kanssa, ja vasta sitten avaudun kunnolla ystäville sekä läheisille. Näin minä toimin. Minun täytyy olla ensin itse reipas ja pohtiva. Työnnän läheiset tuolloin hieman kauemmaksi ja tarvitsen rauhaa. Tarvitsen hiljaisuutta ja yksin oloa. Puhun nykyään jo hieman avoimemmin läheisilleni, mutta olen sitä mieltä, että rankemman pohdinnan suoritan yksin ja ammattilaisen kanssa. Tämän teen näin siksi, että olen minä ja minusta on muotoutunut tälläinen menneisyyteni vuoksi. 

Olen tälläinen siksi, että elämässäni on tapahtunut useita traumatisoivia tapahtumia. Olen muotoutunut ihmisten ja elämän vaikutuksesta. Herkällä hetkellä olen tullut torjutuksi usein ja siitä syystä minun on vaikea pyytää apua. Tunnen, että minulla ei ole oikeutta tukeutua läheisiin liikaa, jotten rasita heitä ja etteivät he luulisi, etten pärjää. On helpompi olla tukena kuin heikkona. On helpompi pärjätä yksin, sillä oikeasti kenelläkään ei ole aikaa minulle. Mietin, että lopulta isojen kysymysten ääressä jokainen meistä on yksin. Yksin on lopulliset päätökset tehtävä ja yksin on vastuu niistä kannettava. Voin puhua ja jakaa ajatuksiani, mutta lopulta kukaan ei pääse mieleni sisään, eikä kukaan voi tehdä elämääni koskevia ratkaisuja. Lopulta jokainen on siis yksin. 

Minulla on mahtavia ystäviä, läheisiä ja maailman mahtavin mies. Silti he eivät ole vastuussa minusta eivätkä he voi olla joka hetki minua kannattelemassa. Tukeudun, mutta olen perisluonteeltani reipas, introvertti, itsenäisesti toimiva ja ajatteleva. Tukeudun siis ammattiapuun ja itseeni. Kun saan ajatuksiani järjestykseen, niin haen läheisiltäni empatiaa, läheisyyttä ja myötätuntoa. Tahdon saada heiltä naurua, iloa ja rakkautta. Onnekseni saan niitä kaikkia. Jaan heille myös synkät ajatukseni, mutta vasta sitten, kun ne ovat jo hieman valoisammat. 

Keväällä en vielä ajatellut, että minä, seesteinen, kaikenalaista kokenut nainen,olisin syksyn tullen istumassa vastaanotolla. Läheisilleni on tapahtunut paljon asioita, joista minulla ei ole oikeutta tässä kertoa. Tapahtuneet ovat isoja ja vakavia ja niitä on useilla läheisilläni. Tapahtuneet ovat sellaisia, että niiden selvittämiseen menee vuosia. Tapahtuneet ovat myös sellaisia vaikutukseltaan, että omat aiemmat traumani ovat kaivautuneet esiin. Ne vyöryvät ja yrittävät sekoittua nykyisyyteen ja tunnen aika ajoin hapen loppuvan. Ajattelen, että miksi juuri minulle? Eikä minulla ole oikeutta onneen ja tasapainoiseen elämään? Pilaanko läsnäolollani muiden elämän? Aiheutanko olemassa olollani pahaa? Miksi en jaksa olla kaikkien tukena? Miksi olen huono ihminen? Ja samaan aikaan näitä miettiessäni vastaan itse itselleni, että taidan olla väsynyt. Vastaan itselleni, että lepää hyvä ihminen ja otapa järki käteen. Ja niin minä teen. Otan järjen käteen ja sysään tunteeni vintille odottelemaan. 

Minulle on sanottu, että olen rohkea ja reipas. Huoh......Istun tätä kirjoittaessa oman kotini sohvalla. Mieheni istuu oman kotinsa sohvalla. Silti tunnen olevani enemmän naimisissa kuin koskaan aiemmin. Uusperheily sai pisteen, ainakin joksikin aikaa. Parasta on, että olen tajunnut tehneeni oikean miesvalinnan. Mieheni tajuaa tilanteeni ja hänen on keskityttävä omiin asioihin ja omiin läheisiin. Tällä ratkaisulla saan tilaa suunnata voimiani omien läheisteni tukemiseen. Tunnustan, että tarvitsen yksinoloa, jotta mieleni lepää. Mieleni tarvitsee kuplaa, jonka sisällä ei ole muita kuin minä. Tarvitsen tilan, jossa kukaan ei kysy minulta mitään, ei tarvitse minua, eikä tahdo minun olevan läsnä. 

Elämässä ryvettynyt ja väsynyt. Elämässä ymmärtänyt omat rajoitteeni ja omat voimavarani. Ymmärrys puhumisen merkityksestä ja siitä, että ammattilainen vastaa tällä hetkellä tarpeisiini parhaiten. Samaan aikaan uupumukseni ja väsymykseni keskellä tajuan olevani onnekas. Rakastan työtäni ja saan siitä voimaa. Rakastan miestäni ja tajuan, että olemme toisiamme varten, vaikka emme näe päivittäin. Rakastan läheisiäni, jotka ymmärtävät traumatisoituneen naisen tapaa toimia ja ajatella. Rakastan sitä, että riittävän moni hyväksyy minut tälläisena. 

Siksi menen uudellen tapamaan sairaanhoitajaa. Siksi kerron tämän sinulle, jotta en jää kuplaani lopullisesti. Siksi kerron tämän, koska elämä on mielestäni ihme, se on kaunis ja se on myös väsymystä onnen keskellä. 

Kiitos, kun kuuntelit. 

Ladataan...
Naislaif

Kaktuksen nimi on Kellervo. En keksinyt sitä itse, vaan oppilaani, joka tarkasteli pientä kasvia ja tuumasi sen olevan selvästi Kellervo. Kellervoin paikka on minun pöydällä, mutta kahdeksan muuta viihtyvät oppilaiden läheisyydessä. 

Minulla on mieleni päällä useita asioita. Ne ovat muodostaneet melkoisen kasan ja alimmaksi meinasi jäädä positiivinen mieli ja sen kanssa lähes hautautui hyviin asioihin keskittyminen. Mieleni mustissa lokeroissa viihtyvät tuntemukset ja tapahtumat saavat vielä seljetä jsekä ryhdistäytyä hieman iloisemmalle mielell,e ja vasta sitten päästän ne ulos sopivasti siistittynä versiona. Kun elämä näyttää kurjia puoliaan meinaan ensin vajota, mutta tarraan kiinni hyvän reunuksiin ja olen keskittynyt työni tuomiin hyviin asioihin. Niihin hyviin asioihin kuuluu yhdeksän kaktusta sekä kuusi uutta pöytää, jotka todellisuudessa olivat matkalla kaatikselle, mutta saivat uuden elämän meidän luokassa. 

Karvis on edelleen Ylen Puoli seitsemän-toimituksessa ja oppilaani ovat kärsivällisesti odottaneet ohjelman tuloa. Odottavan aika on tunnetusti pitkä, todella pitkä ja mietimme tiimini kanssa mitä tehdä. Meidän koulussa on eri mukava kouluisäntä, joka lähti mukaan projektiin, jossa sahattiin pöytien jalkoja lyhyemmiksi, porattiin kaappeihin kiinni hyllyjä ja varastoitiin vanhat kalusteet jonnekin koulun uumeeniin. Oppilaat saivat yksi kerrallaan pöydän eteensä ja pöydän eteen pyörillä liikkuvan tuolin. Kahden pöydän väliin vihreän sermin, joka sopivasti jakaa ja rajaa omaa tilaa. Uusia pöytiä on kuusi. Oppilaita kahdeksan. Avuksi on jakaminen ja eriaikaiset lukujärjestykset. Erityisoppilaat osaavat täysin sovussa jakaa yhteisen pöydän kaverin kanssa. Ei riitaa eikä kiroilua. Maltillista odottamista, että oma pöytä ei olekaan vain oma ja jos kaveri ei ole lähtenyt kotiin itse saapuessa kouluun, niin voi istua jonkun toisen paikalla odotellessa. Sopuisaa ja kertakaikkiaan sydäntä lämmittävää toimintaa. Nämä oppilaat, jotka ovat erityisiksi sanottuja ja jotka ovat kantaneet niskassaan muiden oletuksia ja ennakkoajatuksia, ovat levollisia ja arvostavat uutta oppimisympäristöään. 

Pöytiä on pesty ja kaapit ovat sisältä hyvässä järjestyksessä. Sermiin on kiinnitetty tarra-alustat, johon liimataan onnistumisista kannustustarra. Omia kuvia ilmestyy hiljalleen ja kaapin seinät odottavat oppilaan itsensä luomaa taidetta. Pidämme jossain vaiheessa taidenäyttelyn vanhemmille ja esittelemme luokkaamme ylpeydellä. Siitä tulee meidän näköinen. 

Entäpä nuo kaktukset. Ajattelin, että hommaamme pienet kasvit uusille pöydille. Tiimikaverini kävi ostamassa samanoloiset kaktukset jokaiselle. Oppilaiden tultua kouluun jokainen sai valita omansa. En olisi uskonut sitä iloa ja tyytyväisyyttä, joka oppilaiden olemuksesta välittyi. Oppilaat asettivat oman kasvinsa pöydän kulmalle ja katselivat sitä tyytyväisenä. Yksi oppilas henkäisee heti kouluun tultuaan hieman hiilidioksidia kasvilleen, jotta se voisi paremmin. Kaktuksia suihkutellaan ja niistä tulee kuulemma niin kauniita ja ihan kuin niiden piikeissä olisi timantteja. Kaktuksia paijataan ja onpa se otettu viereen, kun tietokoneen ääressä on katsottu luonto-ohjelmaa. 

Kuten moni muukin asia meidän luokassa kasvaa ja kehittyy, niin nyt kaktukset on istutettu uusiin ruukkuihin ja niille on annettu myös nimet. Etsin sopivia ruukkuja ja muistin, jopa mullan. Löytötavaroista lainasimme nahkahansikkaat, jotta piikikäs kaveri saatiin uuteen ruukkuun. Pekka, Patonki ja Tupsu sekä muutama muu kasvavat innokkaassa ilmapiirissä ja tuovat enemmän iloa, kuin olisin kyennyt kuvittelemaan. 

Karvis, tuo pieni ja pehmoinen, joka on yli puolen vuoden ajan tuonut monta ilon hetkeä, on saanut piikikkäitä kavereita. Kunhan Karvis tulee takaisin Yleltä, niin teemme sen omalla facesivulleen päivityksen, jossa yhdeksän kaktusta ja pieni pehmeä karvapallo ovat sulassa sovussa erilaisuudestaan huolimatta. Näin ovat oppilaani pyytäneet ja mehän niin tehdään. 

Oppilaiden kanssa on Karviksen kanssa tulossa vielä graffitiprojekti.....Siitä enemmän, kunhan se ensin toteutuu, mutta siitä tulee jättihieno juttu.

Keskityn siis hyvään ja positiiviseen. Se ei ole vaikeaa, kun istuu samalle tasolle lapsien kanssa. Ei ole vaikea nähdä hyviä puolia elämässä, kun näkee pienen lapsen paijaavan kaktusta ja toisen avaavan kaapin oven ja vielä kerran suoristavan kirjat, ihan vain varmuuden vuoksi.

Ladataan...
Naislaif

Parasta mitä suhteessani isääni on tapahtunut, on se, että hän muuttui aikoja sitten inhmilliseksi. Hän tipahti jalustalta, mutta ei romahtaen. Hän muuttui virheitä tekeväksi vanhemmaksi. Oli aika, jolloin en uskaltanut tai osannut ajatella isääni ihmisenä, virheitä tekevänä yksilönä. Lapsuuteni ei ollut tavanomainen, joten kasvatin ajatuksissani isäni hauraaksi ja ihmeelliseksi, sillä maailmani olisi romahtanut, mikäli olisin ajatellut hänen olevan ihan vain mokaava ja aika ajoin onnistuva. 

En muista istuneeni isäni sylissä kuin kerran. Muistan hänen kerran lukeneen minulle Aku Ankkaa. Isäni ei juuri puhunut, ei avannut ajatusmaailmaansa eikä johdattanut minua ohjeineen kohden omia valintojani. Taustalla hän on aina ollut ja taustalla tiedän hänen aina olevan. Pidän isäni mielummin taustalla, kuin edessäni kulkemassa. Olen itse tieni raivannut ja virheeni tehnyt tietäen, ettei isäni arvostele. Ei hän toki neuvokaan, mutta ei myöskään kerro kuinka minun tulisi elää. Apua olen saanut hetkinä, jolloin lapseni tarvitsi uudet talvikengät tai tarvitsin autoa päästäkseni lapseni kanssa lääkäriin. Järkevää apua. Niin moni isäni ikäinen osoittaa rakkauttaan ja isyyttään. 

En muista isäni koskaan sanoneen minulle, että rakastaisi minua. Jotenkin vain tiedän sen olevan totta. On ollut hetkiä, jolloin haaveilin isäni olevan toisenlainen. Sellainen, kuin elokuvissa. Sellainen, joka ryntää paikalle, kun hänen tytärtään on loukattu tai valmiina rakentamaan ja korjaamaan. Haaveilin, että isäni ottaisi minut kainaloon ja sanoisi kaiken järjestyvän. Mutta minun isäni ei ole sellainen. Minun isäni tulee kyllä paikalle maltillisesti, kuuntelee ja ehkä antaa ajatuksensa. Hän on hieman hämillään, jos häntä halataan. Liikkuttavan kömpelösti hän ottaa sen vastaan, ehkä myös pitää siitä, mutta huokaiseen hieman helpotuksesta päästessään vähän kauemmas liiasta läheisyydestä. 

Oli liikuttavaa nähdä kuinka isäni, jonka on vaikea osoittaa tunteitaan. kosketti lapseni hiuksia, silleen hellästi. Hän kosketti noita pieniä ihmisiä luontevasti, leikki ja luki. Niin, ihana ukki, isoisä.

Pidin vuosien ajan isääni etäällä elämästäni. Harmittelen sitä, sillä tiedän varmasti loukanneeni häntä. Hain omaa vanhemmuttani ja kapinoin jälkikäteen osia lapsuuteni asioita, joissa isälläni oli väistämättä roolinsa. Olin pettynyt ja virheellisesti ajattelin aiemman elämän tehdyt teot, välinpitämättömyydeksi. Olin väärässä. Isäni oli kokematon ja yritti parhaansa niillä eväillä, jotka hänellä oli. Tein sen, minkä jokainen lapsi jossain vaiheessa tekee, eli kyseenalaistaa oman vanhempansa vannoen, ettei ikinä itse olisi vanhempansa kaltainen. Osin oikein ja osin niin väärin ajateltu. Nyt itse vanhempana, aikuisten lasten äitinä, olen pahoillani ikävistä ajatuksista ja liiallisista odotuksista, joita isäni joskus olen liittänyt. Olen omassa vanhemmuudessani tehnyt niin paljon virheitä, että ymmärrän olleeni isälleni kohtuuton. Jotenkin luulen, että isäni tämän ymmärtää ja saan anteeksi. Toivon, että omat lapseni omaavat joskus saman armollisuuden omaa vanhemmuuttani kohtaan. 

Me rakennamme isäni kanssa uuudenlaista suhdetta. Emme ole koskaan riidelleet eikä välimatka koskaan ole ollut niin pitkä, etteikö ääni olisi kuulunut ja etteikö tunteet olisi tuntuneet. Silti me jotenkin lähennymme. Olen isäni lapsi, joten isäni ehdottaessa tapaamista ravintolassa, tuntuu se minusta hyvältä, vähän kuin lapsesta. Luulen, ettemme helpolla pääse irti asetelmasta, jossa vanhempi on vanhempi ja lapsi on lapsi, riipumatta kummankaan iästä. Taannun lapseksi ja vastaan isäni kysymykseen, että tietysti tulen. 

Ei ole mitään aikarajaa, eikä mitään oikeaa ikää, jolloin suhteet olisivat valmiit tai niitä ei enää voisi muuttaa. Vanhemmuus on jatkuva matka. Nyt kykenen puhumaan isäni kanssa vanhemmuudesta. Hän on seurannut sivusta matkaani ja seissyt vieressäni haudatessa lastani. Hän on se, joka tapaa yhtä lastani, kun hän ei meitä muita tällä hetkellä kykene tapaamaan. 

Isäni ei ole sankarini. Isäni ei ole ihanneisä eikä sellainen, jota kadehditaan hänen erinomaisista ja ylivoimaisista kyvyistään. Hän on isäni, hän on ihminen. Siksi rakastan isääni valtavasti ja olen onnekas, että voimme muokata suhdettamme meille sopivaksi. Pidän isäni pehmeästä äänestä ja naurahduksesta, joka on merkki meidän yhteisestä huumorintajusta. Me olemme hyvä isä ja tytär.

 

Ladataan...
Naislaif

En mene tänään haudalle, enkä mene kirkkoon kuulemaan vuoden aikana kuolleiden nimiä. Muistan, 18 vuotta sitten, miltä tuntui kirkonpenkki ja muistan, miltä näyttivät hiljaa rivissä palavat kynttilät. Istuin ja tuijotin eteen ja muistan miettineeni, että miksi olen täällä. Miksi istun kirkossa odottaen, että lapseni nimi mainittaisiin ja hänen nimensä kohdalla sytytettäisiin kynttilä kuolemansa muistoksi. Istuin ja odotin yrittäen vaimentaa pakokauhun tunteen sisälläni. Hengitin ja vastustin itkua. Lapseni kuolemasta ei ollut kulunut tuona pyhäinpäivänä vielä täyttä kuukautta. En siis ollut vielä edes ymmärtänyt miltä lapsen kuolema tuntuu enkä sen lopullisuutta. Ja siinä istuin, odottaen kuolleen lapseni nimen mainitsemista. 

En tiedä voiko kuoleman hyväksymisessä siirtyä edenneiden asteella ylemmäs. Voiko olla kuoleman asiantuntija ollen kyvykäs jakamaan tietoaan ja kokemustaan muiden käytettäväksi. Kuoleman käsittelyssä ei ole luokka-asteita, eikä siinä jaeta todistuksia, ei tehdä kvartaalitarkistuksia. Kuoleman käsittelyssä ei valmistuta, ei päästä eläkkeelle eikä olla kesälomalla. Läheisen kuollessa hänen menetyksensä muuttuu osaksi sinua ja osaksi ajattelua, pysyäkseen ikuisesti muuttuneessa tavassasi ajatella mukana. Surusta tulee ystävä ja siitä tulee neuvonanataja.  

Ajttelin hetken, että tämä pyhäinpäivä minua enää niin liikuttaisi, mutta ehkä lapseni oli toista mieltä. Ehkä se oli hän, joka saapui hetkenä, jolloin päivä voitti yön ja kosketti jotain osaa sielustani. Ehkä lapseni ajatteli, että itke äiti hetken, jotta voit taas hengittää vapaammin. Ja minä itkin aamun hiljaisuudessa. Kuuntelin vain omaa hengistytäni ja yritin erottaa sydämen sykkeen tahdin. Hengitin sisään rakkautta lastani kohtaan ja uloshengityksellä vapautin ikäväni leijailemaan hänen tavoitettavakseen. 

Kuinka hän onkaan osa minua. Vaikka elän elävien keskellä ja olen valinnut elämän, niin kuolleiden valtakunnassa on osa minua, ehkä valmistautuen liikkumaan ajattomuudessa vailla olevaa olomuotoa, kunhan on minun aikani lähteä. Niin liikkuu lapseni, aina lähelläni, mutta hienotunteisesti taustalla. Hän tuntuu ymmärtävän sanattomasti milloin minun tulee olla yksin. Yhtä hienovaraisesti hän muistuttaa surun välttämättömyydestä. Pidän hänen tavastaan olla tukenani ja kuinka kauniisti hän hyväksyy vajavaisuuteni ihmisenä. Hän iloitsee naurustani ja hän iloitsee kyvystäni elää, vaikka osa minusta kuoli hänen kuollessaan. 

Minä siis elän ja joskus minä kuolen. En pelkää kuolemaa enkä pelkää elää. Olen molemmilla puolilla ja minut on vallannut rauha, sillä nämä kaksi eivät sulje pois toisiaan. 

Sinulle, rakas lapseni, sytytän tänään kynttilän. Halaan sinua, tuntematta vartaloasi ja kuuntelen, kuulematta ääntäsi. 

Rakkaudella äiti <3

 

 

Ladataan...
Naislaif

Parisuhteeni on kestänyt yli neljä vuotta, josta reilu kaksi vuotta olemme olleet naimisissa. Repuissa kulkevat entiset avioliitot, parisuhteet, käydyt terapiat, luetut artikkelit sekä televisiosta katsotut ohjelmat, ja silti tunnen olevani noviisi parisuhdetta ajatellen. 

Pelkään riitelyä. Vältän sitä parhaani mukaan. En tahdo aiheuttaa pahaa mieltä itselleni, mutta vielä vähemmän toiselle. Eniten pelkään olevani väärässä ja tulevani jätetyksi. Entä jos mielipieteeni onkin väärä ja entisen elämän sävyttämä sekä kieroon muotoon muokaama? Entä jos kumppani näkeekin heikkouteni, kiukusta vääristyneet kasvot ja olemukseni muuttuu rumaksi ja vastenmieliseksi?

On paljon helpompaa olla reipas ja joustava. On jopa helpompaa olla heikko ja heittäytyä toisen kannateltavaksi, mutta vain hetkeksi, jottei tehdä tulkintaa heikosta turhan narisisjasta ja toisen siivellä kulkijaksi. On helpompaa olla hiljaa, ja toivoa siitä huolimatta tulevansa kuulluksi ja oikein tulkituksi. On niin paljon miellyttävämpää ilmaista ajatukset ja tahtonsa vihjaillen, odottaen, että tulee oikein nähdyksi.

Oikeata parisuhdetta ei kuulemma ole ilman riitoja. Olen vastustanut tuota ajatusta, sillä olen pelännyt riidellä. Olen vakaasti kannattanut avointa keskustelua, omien ajatusten auki avaamista sekä toisen kuuntelua ja ymmärtämistä. Olen ajatellut, että sielun paljastaminen toiselle on avain täydelliseen ja onnelliseen suhteeseen. Ei tarvita kovia sanoja, ei itkuisia tunteenpurkauksia, eikä sanoja, jotka toista taatusti loukkaavat. Ei tarvita sysimustaa mieltä, joka pikkulapsen lailla piipittää tulleensa väärin nähdyksi ja kuulluksi. 

Yksi syy aiempien parisuhteiden kariutumiseen on ollut riitelemättömyys. Olen ollut epärehellinen ja pelkuri. En ole uskaltanut haastaa itseäni ja kumppaniani menetyksen pelossa. Syitä riitelyn pelkäämiseen on varmasti monia ja osan niistä tiedosta. Pelkkä tiedostaminen ei auta, vaan on tehtävä muutoksia käyttäyttymiseen ja toimintamalleihin. On otettava homma haltuun ja otettava riski ja annettava tulla niin, että sielu lepattaa ja itkusta punaiset silmät haittavaat hetken näkökenttää. On annettava hankalien tunteiden vapautua ja oltava rehellinen ihminen, jonka sisimpään kuuluvat myös negatiiviset tunteet. Ei pidä padota kiukkua eikä harmia, sillä ne maalavaat mielen mustaksi ja kasvattavat synkkyyden piikkipensasta, jonka kitkeminen juuriltaan on haastava homma. 

Olen kyllä ensimmäisessä avioliitossani riidellyt, joten siitäkin on kokemusta. Ei siitä sen enempää, kuin se, että olin epäreilu ja huono riitelijä. En osannut olla asiallinen ja asiassa pysyvä ja lopputuloksena oli ero. Ero tosin johtui muista syistä, mutta en auttanut liittoani lainkaan syyttelyllä ja itkupotkuraivareilla. Lapsuuden kodissa ei ollut soveliasta ilmaista negtiivisia tunteita, niitä ei vain yksikertaisesti ollut. Eli, ei kannata riidellä. 

Olen kuitenkin ollut kohtuullinen kumppani miehelleni. Olen ollut avoin toiveistani, peloistani, haaveistani ja menneisyydestäni. Olen tuskallisen avoimesti avannut heikot puoleni ja röyhistellyt sopivasti hyvillä ominaisuuksiltani. Osaan sanoa kyllä, ja osaan sanoa ei. Osaan heittäytyä lakanoiden väliin, ja kykenen ilmaisemaan rakkauttani sanoin ja teoin. En hiilly helposti. Kumppanin ärsyttävät puolet voin kietoa lempeän huumorin peittoon ja ottaa myös vastaan itseeni kohdistuvaa naljailua. Osaan antaa tilaa osaten myös ottaa omani. Olen rento ja joustava. Saan olla omanlaiseni enkä pyri vaikuttamaan siihen, että kumppanini muuttuisi. 

Luulisi jo riittävän, mutta ei. Olen joutunut opettelemaan riitelemään ja se on varmaan parasta mitä parisuhteeni kohdalle on voinut tapahtua. Riitely vapauttaa. Riitelyn jälkeen on helpompi hengittää. Pystyn katsomaan itseäni ja kumppaniani silmiin, ja kykenen rakastamaan molempia aidommin. Rehellisyyden nimissä on niin, että onnellinen parisuhde tarvitsee myös negatiivisia tunteita.

Olen siis muuttanut ajatukseni riitelyn tarpeellisuudesta ja pahoittelen aiempaa jääräpäistä ajatustani siitä, ettei hyvä ihmissuhde tarvitse riitoja. 

Olen onnekas, että mieheni on harjoituskappaleeni ja tekee minusta hiljalleen parempaa kumppania. Olen onnellinen, että muutamista riidoista huolimatta rakastan häntä syvemmin ja olen hänelle ihmisempi. 

Riidelkää hyvät ihmiset, mutta riidelkää rakkaudella tavoitteena aito yhteys kahden erilaisen ihmisen välillä. 

Kiitos mieheni siitä, että olet tässäkin osa-alueessa minulle sopiva ja kiitos siitä, että näet minut <3

Pages