Onhan se niin, että muutoksen aikaan saaminen on hidasta ja osin  vaivalloista. Minä olen tarvinnut tueksi ravitsemusterapeutin, älykellon, uuden ihmisen, aikaa ja paljon aktiivista ajattelua. Ajattelu on ehkä ollut vaikeaa ja tuskallisinta, koska pohdinnan myötä totuus astuu esiin.

Olen onnekas, että sain työterveyden puolelta mahdollisuuden viiteen käyntiin ravitsemusterapeutilla. Viisi kertaa ja yhtä monta tuntia istumista nojatuolissa ruotien suhdettani ruokaan ja syömiseen. Tuntui kummalliselta istua ihmistä vastapäätä ja puhua, ehkä ensimmäistä kertaa, rehellisesti siitä mitä syön ja miksi. Istuin otti vastaan painoni ja terapeutti sanani. Ammattilaisen ottein hän kuunteli ja kuuli senkin minkä jätin sanomatta. Avoin sieluni oli turvassa. Ymmärsin käyntien aikana, että juuri turvallisuus oli se mitä olen tarvinnut. Minua ei tuomittu vaan nähtiin positiivisen kautta. Oikeastaan siitä ei juurikaan puhuttu mitä olen tähän asti syönyt. Ei, puhuttiin syistä ja tavoista. Käytiin lävitse historiaa ja tunteita. Tunnustukseni aikomuksestani lähteä pitsalle tapaamisen jälkeen sain luvan sekä hymyn. Viimeisen käyntikerran jälkeen jätin tuolin ja sen tukevat nojat ottaen mukaan kannustuksen sanat ja rehelliset arviot tavoistani toimia.

Tarvitsen kuulemma tavoitteita ja faktatietoa, jotka osoittavat olenko lainkaan oikeassa suunnassa. En olisi halunnut havaita, että olen mukavuuden haluinen kameleontti sekä ameeban kaltainen tilanteista pois liukuva. Mikä siis avuksi? Ihminen, jolle kerroin koko höskän. Ihmisen, joka ei arvostele, ei liialti kerro miten hän on suoritunut tai alleviivaa kaikkia epäonnistumisen kohtiani. On valtavan kannustavaa tuntea hyväksyvät kädet ja olla kauniin katseen alla. Minä tarvitsen sitä, että teen näkyväksi sen mitä kohden haluan kulkea. On helpompaa kulkea hyvään suuntaan, kun vieressä kävelee joku, joka kaikessa omassa inhimillisyydessään pitää kädestä kiinni. Jouduin sen eteen, että en tästäkään selviä ilman ihmisiä enkä ilman totuutta, jota mielellään pakenen. Uskalsin myös luottaa ja osoittaa haavoittuvuuteni. Olen kiitollinen, että sain osakseni lempeyttä.

Todistaen, että kuuntelin ravitsemusterapeutin sanoja on ranteessani nyt älykello. Myönnän, että fiilistelin terapeutin sanoja ja kehoitusta faktuaalisesta seurannasta melko pitkään. Vastustelin, koska pidin mielelläni kiinni ajatuksesta, että kyllä minä vanhoilla keinoilla pärjään. Höpö höpö! Pelkkä asian tiedostaminen ei kohdallani johda fyysiseen muutoksen. No, tämä ihana ihminen, joka hyväksyy minut tällaisena ja tukee kauniisti, kuiski riittävän monta kertaa korvaani älykellosta. Tunne, että kädessäni kulkee äänetön laite, joka kuitenkin kertoo totuuksia, oli hankala. Laite mittaisi ja paljastaisi sen minkä tiedän kyllä, mutta joka ei ole totta majaillessaan vain minun tietoisuudessa. Annoin periksi. Älykello onkin osoittautunut lempeäksi kumppaniksi. Se ei moiti vaan kehuu ja jakaa mitaleita. Seuraan askeleita, sykettä ja aktiivisuutta. Voin sanoa, että on ärsyttävää havaita oman mielen huijaamisen voima. On myös avartavaa tajuta, että tottumus on ollut voimakasta, ja muutosta saavuttaakseni tarvitsen apua sekä havahduttamista.

Omaan tätäkin muutosvaihetta kohtaan uteliaisuutta. Oma mieli ja totutut tavat eivät aina ole ystäviä ja oikeassa. Kuten aiemmassa elämässäni olen muovannut tapojani ja katsellut totuuksia silmiin, niin samoin on tehtävä nyt tavoitellessani terveempää elämää. Kaikki tämä sai alkunsa rohkeudesta tavata työterveyshoitaja, verikokeiden tulokset sekä muuttunut peilikuva. Kaiken kaikkiaan vielä ei onneksi ole suurikaan hätä eikä mikään totuus ollut karu eikä lohduton. Nyt on kyseessä itsensä arvostaminen sekä itsestä välittäminen. Vihdoin annan muiden auttaa ja tukea vaikessa asiassa. On onnekasta sekin, että olen turvassa ja omaan mahdollisuudet keskittyä tähän tärkeään osaan omaa hyvinvointia.

Mutta muutos on hidasta. Oman ajattelun muovaaminen uuteen suuntaan on hidasta. Ja nimenomaan ajattelun muuotoksesta on suurelta osin kyse.

Kiitos ihmiset, älykello, ammattilaiset, hyväksyntä ja lempeys.