Ladataan...
Naislaif

Ollessani pieni tyttö, minun oletettiin leikkivän nukeilla ja leikkivän tietenkin myös kotia. Nuorena naisena kysyttiin ajatusta lasten määrästä ja avioliiton mahdollisesta ajankohdasta. Tulin äidiksi ja aviovaimoksi nuorena, vähän niin kuin vahingossa. En kummankaan kohdalla toteuttanut haavettani tai sisäsyntyistä halua olla äiti tai vaimo. Äitiyden tunteet virisivät, kasvoivat ja syvenivät, mutta sisälläni asui aina myös nainen ja ihminen. Vaimon aseman ajattelin olevan oikein ja sitä roolia myös ulkopuolelta ihailtiin sekä pidettiin itsestään selvänä. Eron jälkeen olin yh-äiti ja eronnut nainen. Lapseni kuoleman jälkeen olin yh-äiti, eronnut nainen ja kuolleen lapsen äiti. Lasten kasvettua aikuisiksi oletettiin, että olen edelleen pääsääntöisesti äiti. Menin uudelleen naimisiin ja sain kuulla ihailua uudesta onnesta, mutta paheksuntaa siitä, että pidin tyttönimeni. Astuin uusperheeseen, jossa ulkopuolelta hartioilleni väkisin yritetään asettaa äitipuolen viittaa. Olen siis äiti, yh-äiti tai äitipuoli ja toisaalta olen rouva, eronnut nainen ja nyt vihdoinkin taas rouva, mutta väärällä sukunimellä. 

Olen ikäni kipuillut näiden kahden roolin välillä. Suurin osa odotuksista ja oletuksista tulee ulkopuolelta. Ei voi sanoa, että vain miehet ajattelisivat yksiulotteisesti, kuten usein helposti ajatellaan. Usein oletukset tulevat naisilta, mitä kummeksun. Ajattelen naisena, että me naiset voisimme olla toistemme tukena laajentamassa mielikuvia nykynaisesta. Poikkeuksena on ilahduttavasti pakko mainita, että haastatteluni ja blogikirjoitukseni naisen asemasta uusperheessä, sain naisilta kannustavaa ja pelkästään positiivista palautetta. Olen ilahtunut jokaisesta kommentista ja siitä, että en ole omine ajatuksineni yksin. En jaksa edes avata kuinka paljon yhteiskunta, hallitus omine päätöksineen, naisten palkkauksen alhaisempi taso, kirkko ja monet muut instanssit ajavat edelleen rajallista kuvaa naisen asemasta. Toisaalta kuulutetaan, että naisten tulisi rohkeammin tulla esiin mm. johtaviin työtehtäviin, mutta jos olet nainen, jonka lapset asuvat pääsääntöisesti isällään, niin et välttämättä saa paikkaa, koska naisena olet epäonnistunut ja jotenkin viallinen. 

Olen työssääni kuullut usein, että haastellisesti käyttäytyvät oppilaat kyllä tokenisivat, jos heillä vain olisi miesopettaja. Nämä kommentit ovat ajan kanssa muuttuneet, mutta ensimmäinan ajatus usealla on, ettei nainen pärjää erityisluokanopettajana. Pidän urheilusta ja kun huomautan tilanteen olvan paitsio, saan kummastuneita katseita. Aikoinaan treffivaiheessani, sain usein kuulla, että olen liian kummallinen enkä lienee edes aito ja oikea. Kysyin syitä ja sain vastaukseksi olevani osin usean miehen unelma, mutta koska en halunnut leipoa vain pullaa ja haaveilla uudesta kynsilakasta, olin jotenkin valheellinen. Moni oletti, että ajan kanssa paljastaisin todellisen minäni ja alkaen vaatia uusia tapetteja ja seksikin menettäisi päänsärkyjen myötä mielenkiintonsa. Sanottakoon, että lakkaan kynteni kyllä, enkä tahdo vaihtaa autoon renkaita, mutta pakon edessä olen valmis vaihtamaan mielipieteeni ja toimintani molmpien asioiden suhteen. Elän siis elämäntilanteen mukaan, sekä sen mukaan, mitä tilanne kulloinkin vaatii. Nainen kyllä kykenee muotoutumaan myös äidiksi ja vaimoksi, mutta ennen kaikkea toivoisin, että nainen olisi ihminen. Tätä samaa oikeutta tivaan myös miehille, oikeutta olla mies ja ihminen, ilman määritelmiä elämäntilanteen mukaan.  

Olen hakenut oikeuttani olla haluamani kaltainen nainen. Omaan vahvat mielipiteet ja nykyään sanon mitä haluan ja myös toimin sen mukaisesti, joten kohtaan vastustusta. Olisinko hyväksyttävämpi nainen, josa muistaisin säännöllisesti vakuutella olevani onnellinen, kun saan olla äiti ja vaimo? Rakastan lapsiani, ja paljon rakastankin. Rakastan myös miestäni, jolle olen nainen ja ihminen, ilman muita määritelmiä. 

Keski-ikäisenä naisena, joka ei suostu asettumaan yleisiin odotuksiin uusperheessä, avioliitossa ja yleisissä keskusteluissa, tunnen välillä olevani liian erilainen ja koen jopa fyysistä pahoinvointia, koska en tunne kuuluvani hyväksyttyyn massaan. Aion silti pitää itsestäni kiinni. En tahdo olla niitä ihmisiä, jotka hokevat aforismeja ja ajatuksia, mutta eivät todellisuudessa uskalla elää kuten haluaisivat. Tämä saattaa kuulosta uhittelulta ja uhmakkuudelta, mutta tunnen aidosti näin ja puolustan, jälleen kerran, oikeuttani ajatella ja tuntea kuten haluan. 

Kiitos kun kuuntelit ja nyt aion keittää kahvit, katsoa Master Chefiä ja myöhemmin nauttia mieheni läheisyydestä. 

 

Ladataan...
Naislaif

Annettuani haastattelun Iltalehteen, arvasin, että sisältö, jutun lyhyys, sekä siitä johtuva niukkuus, johtavat kommentointiin. Jutussa oli linkki blogiini ja kommentoinnista päätelleen, ainakaan osa ei ole sinne vilkaissut. Juttu on lyhyt ja ytimekäs ja siitä puuttuu äänesävyt sekä vivahteet. Siitä puuttuu myös taustat ja kokonaistilanteen puuttuminen. Jutun tarkoituksena onkin olla keskustelun avaus ja yksi näkökulma uuspeheeseen. Jutun luki ennen julkaisua mieheni sekä yksi ystäväni. Totesimme, että asiallinen ja tanakkasisältöinen, mutta myös mieheni kykeni sen allekirjoittamaan. Hänen hyväksyntänsä oli minulle tärkeä, joten annoin luvan julkaisuun. Toimittaja Emma Oksanen oli lämminhenkinen ja asiallinen. Kävimme hänen kanssaan lävitse sitä, että on hyvä esiintyä vain etunimellä, sillä kommentointia todennäköisesti ilmenee. Näin kävikin.

Osa kommentoinnista vaikutti, minun mielestäni siltä, että juttu on luettu ajatuksella ja haluttu löytää siitä sen tarkoittama sisältö. Osa kommentojista teki päätelmän minun olevan ajattelemaan kykenemätön, omaa etua tavoitteleva, kylmä, laskelmoiva ja jopa narsisti. Nettilehden linkin kautta näkyy osa kommenteista ja Iltalehden apin kautta osa. Osa kommenteista oli samankaltaisesti asiaa katsovien ja ymmärtäviä. Kuten arvelinkin, aihealue aiheutti risteäviä ajatuksia ja suuria tunteita. Itse kiinnitin huomiota varsinkin kahteen asiaan. 

Kun nainen ilmaisee, ettei halua vanhemman asemaa uusperheessä, on se osan mielestä väärin. Jos lukee haastattelun ja siihen lisäksi muutaman aiheesta tekemäni blogipäivityksen, niin mielestäni niistä välittyy järkevä aikuisen vastuu ja ymmärrys siitä, että miehelläni on lapset ja he ovat hänelle prioriteetti numero yksi. Muistan, kun olimme menossa naimisiin, niin mieheni nuorempi lapsi kysyi, etten minä vain ole naimisiin mentyä äitipuoli. Vastasin, että en ole ja sain palkkioksi hymyn ja tokaisun, että asia on sitten ihan okei. Noudatan asemassani siis myös lapsen tahtoa. Tuntuu siltä, että nainen ei saa ilmaista haluaan pysyä sivussa. Nainen ei saa vaatia omaa tilaa ja omaa aikaa, vaikka niiden kautta hän samalla tarjoaa miehelle ja hänen lapsilleen mahdollisuutta olla niin kuin ennekin, ilman vierasta naista. Naisen tulee olla äidin kaltainen ja vanhemman tapainen, muuten hän itsekäs ja kylmä. Tässä kohdassa toivoisin, että kunkin uusperheen tilannetta katsottaisiin yksilöllisesti ottaen huomioon taustat sekä ex-kummppaneiden ja lasten toiveet. Tuntuu, että naiselta edelleen odotetaan tietynlaista käyttäytymistä uusperheessä. Olisi mielenkiintoista saada enemmän tietää, että oletetaanko uusperheeseen astuvalta mieheltä isän kaltaista asettumista.

Toinen mitä pohdin on, että kirjoitetussa tekstissä, ilman laajempaa kontekstia ja taustojen avaamista, on se puoli, että jokainen lukee sitä omalla ymmärryksellä ja omilla taustoilla. En silti lakkaa ihmettelemästä sitä, että nimimerkin takaa on luvallista tehdä analyysiä ihmisen älykkyydestä ja persoonallisuudesta. Myönnän, että itsekin luen joskus väsynein ajatuksin ja teen päätelmiä. Luettuani jutun uudelleen saatan muuttaa ajatuksiani. Minulle ominaista on aloittaa pohdinta siitä, että mitähän haastateltavan elämässä on aiemmin tapahtunut ja mikä on rakentanut hänen elämänsä. Mikäli minua harmittaa, tai en jaa samaa näkemystä kuin haastateltava, niin pidän tiedon itselläni. En kirjoita sitä julkiseksi, sillä haastateltava on ihminen ja häneltä on saattanut vaatia paljon rohkeutta avata ajatuksiaan. Kummallisesti osa meistä pitää edelleen oikeutenaan ilmaista kaikki ajatuksensa julki ilman suodattamista. Haastattelun takana on aina ihminen, jolla on tunteet. Haastattelut on tehty ajatuksia avamaan ja luomaan monimuotoista kuvaa ihmisten elämästä. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä ymmärtää, mutta muutaman kirjoitetun rivin pohjalta ei voi tehdä kovin syviä päätelmiä, varsinkaan koskien ihmisen kykyä ajatella, tai analysoida hänen persoonallisuuttaan. Kommentointi on hyväksi, mutta sen soisi olevan asiassa pysyvää ja ajatuksena se, että sen saattaa lukea haastateltava. Olisiko keskustelu ja kommentointi toisenlaista kasvokkain? Luulen, että olisi. 

No, en tämän jutun ja sen kommentoinnin vuoksi menettänyt yöuniani. Myönnän, että luettuani ne ensimmäisen kerran, niin sydänalassani jysähti. Koin hetken tunnetta, että minun täytyisi todistaa kommentoijalle, että olen ihan hyvä ihminen. Koska olen minä, niin tunne meni hetken päästä ohitse ja mietin, että millä lähtökohdilla kommentoija ajatuksiaan kirjoitti. Onko hänet hylätty omien lasten vuoksi tai onko hänen lapsiaan kohdeltu huonosti uuden kumppanin taholta? Pohdin, että usea ihminen omaa vahvoja kokemuksia uusperheestä ja näkivät nyt mahdollisuuden ilmaista omia ajatuksiaan ja Maarit, joka ilmaisee haluavansa pysyä kaukana vanhemman vastuusta, avasi kaiken kokemusten arkun jälleen auki. Olen iloinen, että osa ymmärsi näkökulmani tarkoittamallani tavalla ja tärkeintä on, että mieheni, läheiseni, ystäväni ja tuttavani, jotka tuntevat minut, tajuavat jutun oikein. Ajatelen myös niin, että uusperheellisyydestä tulee pystyä puhumaan eri näkökulmista. Naisen asemasta uuseperheessä on avattava myös eri ajatuksia. 

Näin loppuun ihan pienesti taustastani. Olen synnyttänyt kolme lasta, joista yhden olen haudannut. Olin usean vuoden ajan myös yksinhuoltaja ja tein lopulta päätöksen, etten lähde uusperheilyyn heidän kanssaan. Omien lasteni pikkusisko on bonustyttäreni ja tapaamme edelleen säännöllisesti, vaikka biologisuus puuttuu. Omat lapseni ovat jo aikuisia ja ehdin elää yksin muutaman vuoden ajan. Tapasin nykyisen mieheni ja tiesin hänellä olevan lapsia. Kävimme keskusteluita ja sovimme, että olen ikään kuin assari, tämä on myös lasten toive. Mieheni lapsilla on mahtava äiti, joka hoitaa äitiyttään täysillä ja yhdenvertaisesti mieheni kanssa. Työskentelen erityisluokanopettajana. Olen Spr:n kautta ystävä ihanalle mummolle. Kuljetan mieheni lapsia, siskoni lapsia ja hänen miehensä lapsia erilaisiin kokemuksiin mm. museoihin ja elämyksiin. Yhteenkään heistä minulla ei ole biologista suhdetta. Näin lyhyesti.

Kun itse summaan tätä juttua, niin olen ihan mukiin menevä tavallinen nainen, joka yrittää elää omalla tavallaan uudenlaista elämäänsä. Tämä tavallinen nainen pyrkii ottamaan huomioon muidenkin ajatuksia ja tunteita, mutta haluaa samaan aikaan oikeuden omaan aikaan ja mahdollisuuden myös omaan tilaan. Tämä on onneksi ok miehelleni ja läheisilleni, joten toisaalta on ihan sama, mitä joku random kommentoija ajattelee. 

 

Ladataan...
Naislaif

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä.

Tästä päivästä kaksi päivää taaksepäin vuonna 2000, otettiin tyttärestäni viimeinen valokuva. Kuvasta välittyy lapsen tyytyväisyys juuri leikkattuihin hiuksiin ja kaulassa roikkuvaan avaimenperään. Syksyn värit välittyvät kuvasta kauniisti, ja melkein voi aistia pienen kirpeyden, joka leijuu ilmassa. Reilu kaksi viikkoa myöhemmin lapseni kuoli. Olen onnellinen viimeisestä kuvasta, sillä kuoleman jälkeen otetuissa kuvissa ei ole hän, on vain hänen hautansa.

Tajusin, että tyttäreni kuolemasta tulee 18 vuottaa. Täysi-ikäinen suru. Usein täysi-ikäisyyttä juhlitaan ja edessä avautuu uudenlainen ja odotuksia tarjoava tulevaisuus. Kuoleman täysi-ikäisyys pysäyttää ajattelemaan myös tulevaisuutta, mutta hetken viivyn enemmän menneisyydessä. Varovasti annan itseni muistella kipeimpiä hetkiä. Huokaan helpotuksesta, että en pääse kipeimpiin tuntoihin enää niin syvälle. Saan kuitenkin kiinni loputtomalta tuntuvasta tuskasta ja pimeydestä. Muistan, kuinka polveni pettivät nähdessäni muutaman vaalean hiuksen kiinnittyneenä betonirenkaan reunaan. Huokaan ja hengitän syvään. Onneksi pystyn hengittämään ja suuntaan katseeni ulos ikkunasta.

Rakastan syksyn värejä ja muuttuvaa ilmaa. Potkin puusta pudonneita lehtiä ja tunnen lapsellista iloa. Pellot hohtavat kullanpunaisina aamuauringossa ja muuttolinnut kerääntyvät parviksi ojennellen siipiään. Syksyn eteneminen muistuttaa lapseni viimeisitä hetkistä. Onneksi olen aina pitänyt syksystä muutenkin, mutta lapseni kuoleman jälkeen tämä aika on muodostunut erityisen tärkeäksi. Otan kaiken irti etenevästä ruskasta ja putoavista lehdistä. Odotan ensimmäistä pakkasaamua. Muistan miltä yksi punainen ruusu näytti arkun päällä, ja miltä minua ympäröivä pientä pakkasta täynnään oleva ilma tuntui hänen hautajaispäivänään. Rakastan syksyä osin lapseni vuoksi, sillä hän on saanut minut näkemään sen kauneden. Syksyyn liittyy myös haikeus, luopuminen ja kuolema, mutta luopumisessa piilee myös uuden odotus. Lastani en saa takaisin, vaikka kevään tullen luonto jälleen herää.

Suru muuttuu 18 vuodessa. Onneksi, sillä muutoin meitä lapsensa menettäneitä kulkisi muiden joukossa päätään riiputtaen, ja menetettyä elämää murehtien. Suru muuttuu, mutta ei poistu kokonaan ja sekin on hyväksyttävä. Suru on ystäväni ja linkki lapseeni.

Onneksi surun voi kääntää myös voimavaraksi ja siitä voi syntyä jotain kaunista hyvää. Jotta suru pääsee muuntumaan hyväksi ja kauniiksi, niin sen on ensin annettava tuntua. Kun surevalle itselleen sopii, niin kokemukset on hyvä laittaa jakoon, jakaa lohduksi  muille, jotka kamppailevat vielä alkutaipaleellaan surutyössään. Surun ja menetyksen kautta voi tuntea empatiaa kaikkia maailman vanehmpia kohtaan. Empatia voi kasvaa teoiksi lasten hyväksi. Surevan syliin ja sydämeen mahtuu ihmisiä, joiden menetyksellä, taustalla tai kansalaisuudella ei ole väliä. Surua saattaa lannistaa ja toivottavaa olisi, että siinä vaiheessa polulle osuu joku, joka ymmärtää jotain siitä mitä sureva käy lävitse.

Surun voi siis kääntää hyväksi ja kauniiksi.

Tänään suren lastani ja katselen syksyistä luontoa. Lähetän hänelle ajatuksia ja tunnen sysvästi.

Ajatus jokaiselle lapsensa menettäneelle, ette ole yksin.

Ladataan...
Naislaif

Elämääni on sulostuttanut seitsemän kuukauden ajan Karvis Pallonen.

Karvis on pehmeä karvainen pallo, Tanhupallon karvamadon jälkeläinen, jonka sain adoptoitua nettiarvonnassa. Lupasin oppilailleni, että jos voitamme, niin perustamme adoptio-lapselle oman facebook-sivun. Näin teimme ja kukaan meistä ei olisi uskonut, mihin se johtaisi. Matkalle on mahtunut videoiden tekoa, Karvamato-räppi, yhteistyötä eri luokkien välillä ja tietysti hienot nimijäisjuhlat, jossa kummin tehtäviä suoritti Keravan kaupunginjohtaja sekä kaupunginhallittuksen puheenjohtaja. Wau, sanoisi Tanhupallo sekä Karvis! Oppilaat ilahtuivat päästessään Keski-Uusimaan sivuille esittelemään pientä karvaista ystäväänsä ja omia ajatuksiaan. Olemme myös kirjoittaneet presidentille sähköpostia ja jännityksellä odotamme saammeko vastausta. Viimeisin eri hieno juttu on pääsy Puoli seitsemän-ohjelmaan!

Työskentelen erityisluokanopettajana ja oppilainani on lapsia, joiden koulun alkutaival ei ole sujunut kuten yleisesti ajatellaan. Syitä on monia ja osa syistä saa useat pyörittämään päätään ja pohtimaan ettei näin pitäisi olla. Ei pitäisikään, mutta koska elämä ei aina suju kuten pitäisi, niin luokassamme on monenlaisia kokemuksia omaavia eri tavoin toimivia ja ajattelevia lapsia. Ajatukseni adoptoidessani Karvista, oli saada jotain yhteistä ja yhdistävää, iloa ja mielikuvitusta ruokkivaa toimintaa. Sain kaikkea ja sain sitä monin verroin, kuin ikinä olisin voinut kuvitella!

Ajattelen, ettei kaiken aina pidä olla niin vakavaa, ei edes koulussa. Olen suunnattoman onnekas, että koulumme aikuiset ovat jutussa mukana kannustavalla ilmapiirillä ja hymyillä. Koulumme rehtorit ottivat reksikummin aseman mielellään ja ylpeänä kannettavakseen. Oppilaiden vanhemmat ovat täpöllä mukana ja he leipoivat tarjottavia nimijäisjuhliin ja osallistuivat niihin tärkeinä vieraina. Kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja saapuivat juhliin mukanaan lämmintä mieltä ja kummilahjoja oppilaille. He kommentoivat ja tykkäävät face-päivityksiä ja osoittavat lapsille, että vaikka on johtaja, niin silti on lähestyttävä sekä mielikuvitusta ja hassuttelua rakastava.

Parasta on kuitenkin lapset! Meidät aikuiset voi helposti sivuttaa, kun lapset astuvat esiin aidon ilon ja heittäytymisen kanssa. Eri luokat ovat ihastelleet Karviksen kasvua ja ovat vakuuttuneita siitä, että kasvua on varmasti tapahtunut ja Karvis on ehkä oppinut jo jotakin. Eri luokat ovat tehneet yhdessä eri asioita, joita ilman karvaista palleroa olisi ikuna tullut tehtyä. Olemme maanneet lattialla ja kuvanneet. Olemme pohtineet auttamista, kiusaamista ja onnistumista. Olemme tehneet kortteja kaupungin yksinäisille vanhuksille. Karvis on ollut niin monessa eri kädessä, että sen vastustuskyky eri bakteereille on lyömättömän hyvässä kunnossa. Olen viettänyt mieheni kanssa hyvää parisuhdeaikaa kuvatessamme erilaisia videoita.

Väitän, että ilon ja hyvän kautta yhdessä tekemällä saa enemmän aikaan, kuin sillä että seisoisin luokan edessä vain puhumassa näistä asioista. Kun aikuinen heittäytyy hassuksi, niin lapsen on helpompi antautua juttuun mukaan. Iso kiitos Kiti Kokkoselle valloittavasta hahmosta, joka sulatti, toivottavasti, kaikkien sydämet. Vaikka osa Tanhupallon kertomasta olikin hieman surullista, niin lopulta kaikki kääntyi hyväksi. Kitin heittäytyminen rooliinsa oli juuri sitä, mitä aikuiset voisivat enemmänkin tehdä.

Iloa, mielikuvitusta ja heittäytymistä. Lapsien ajatusmaailmaa voi ohjata aikuisten haluamaan suuntaan käyttämällä välineenä muutakin kuin kirjoja ja puhetta. Aihealueet, jotka meidän juttuihin ovat valikoituneet, ovat yhdessä pohdittuja ja lasten muokkamia, mutta taustalla aikuisen lempeä johdatus haluttuun suuntaan.

Tämä projekti on antanut paljon ja kukaan ei tiedä mihin se vielä johtaa vai päättyykö se. Oli miten oli, niin jotain vastaavaa olisi hyvä keksiä ja uskaltaa ajatella sekä toimia pois totutusta päin. Odotan Puoli seitsemän ohjelmaa ja toivon, että lasten ajatukset ja lämpö välittyvät myös kotikatsomoihin!

Sitä minä toivoisin, että aikuiset näkisivät lapsissa olevan voiman ja eivät unohtaisi omaa sisäistä lastaan ja uskoisivat edelleen mielikuvituksen ja hymyn voimaan!

Ladataan...
Naislaif

Astuin uusperheen ovesta sisään jonkinlaisella ymmärryksellä perhe-elämästä, lapsista ja parisuhteesta. Neljän vuoden aikana ymmärrykseni on laajentunut kokemuksen myötä. 

Yhdistimme mieheni, hänen poikansa ja minut. Samalla yhdistimme kaksi avioeroperhettä, useamman koetun parisuhteen sekä osin eroavat kasvatusnäkemykset. Pojat eivät pyytäneet uutta naista isänsä, eivätkä myöskään omiin elämiinsä. Muutoksia, sopeutumista, luopumista ja oppimista. Kavahdan keskusteluita, joissa hehkutetaan uusperheilyn johtavan automaattisesti ja vääjäämättömästi kohden uutta ihanaa ja rakastavaa perhekokonaisuutta. En ymmärrä, että heti alkuun rakennettaisiin ajatus ehdottomasta rakkaudesta sekä varauksettomasta hyväksynnästä. Ydinperheissäkin ajadutuaan riitoihin ja väärinymmärryksiin. En pidä siitä, että uusperheeseen asettuva aikuinen nimetään isä-tai äitipuoleksi. Usein, ei tietenkään aina, lapsilla on toinen vanhempi, joka on aktiivinen osa lapsensa. elämää, joten miksi uudesta aikuisesta rakennettaisiin vanehmpaa ja vieläpä puolikasta. Jos ajattelet, että en usko uusperheiden mahdollisuuteen tulla yhdeksi toimivaksi ja rakastavaksi kokonaisuudeksi, niin olet väärässä. Niinkin voi käydä ja usein ajan kanssa käykin, mutta uusperheily vaatii enemmän aikaa, enemmän tahtotilaa ja enemmän joustavuutta.  

Henkilökohtaisesti astuessani uusperheilyyn, en lähtenyt hakemaan perhejuttuja. Halusin parisuhteen ja halusin asua mieheni kanssaan saman katon alla. Tiesin, että osa ajasta on väistämättä perhe-elämän kaltaista ja se oli minulle itsestään selvää ja on edelleenkin. Pääpainoni on kuitenkin parisuhteeni ja oma aikuinen elämäni. Näiden yhteensovittaminen on vaatinut paljon puhetta, avointa puhetta. Se on vaatinut rajojen asettamista ja niistä kiinni pitämistä. Se on aiheuttanut pahaa mieltä, jokaisessa osapuolessa. Se on vaatinut perhekäsityksen ja odotusten lävitse käymistä, sillä jokaisella uusperheellisellä on eri ajatukset sekä toiveet. Minä en saa erityisiä fiiliksiä pihapeleistä ja perheenä vietetyistä peli-illoista. Olen omieni kanssa ne jo lävitse käynyt, joten en ole siinä vaiheessa, että kokisin jatkuvasti jotain uusia elämyksiä lasten kasvaessa uuteen kehitysvaiheeseen. Silmilläni ei myöskään ole vanhemmuuden silmälaseja, jotka tekevät kuperkeikasta erityisen hienon. Minä näen kuperkeikan, joka on taitavasti tehty ikätasoon nähden. Ymmärrän, että vanhemmuuden silmälasien kautta nähtyinä, kuperkeikka on jotain uskomatonta, ja niin sen tuleekin olla. Ihailen kohteliaasti, mutta en innostu liialti. 

Näen kiukuttelevan ja uhmaavan lapsen toisin kuin oma vanhempi. Olen helpommin johdonmukainen, päättäväinen ja rajaava. Minulta puuttuu rakkauden, pelon ja syyllisyyden silmälasit, joita vanhemmat silmillään pitävät johtuen erosta ja pettymyksen tuottamisesta lapselleen. Koen myötätuntoa ja ymmärrystä lapsen pahasta olosta, mutta kykenen asettumaan omien tunteideni yläpuolelle ja toimin ehkä rauhallisemmin ja jämäkämmin. Muistan ajan omieni kanssa, jolloin vanhemmuuden järkiratkaisuja häiristi väsymys, rakkaus ja varmuus, että jos olen liian tiukka, niin lapseni taatusti menee pilalle.

Minä tiskaan, pesen pyykkiä ja teen ruokaa. Kuskaan harrastuksiin, mikäli kukaan muu ei ehdi. Kuuntelen koulupäivän kuulumiset ja olen kiinnostunut lasten kertomasta. Nauran ja höpötän. Olen bonusaikuinen ja isän assari tarpeen vaatiessa. Minä myös joustan aikatauluissa, juhannuksen sisällöstä, omasta tilasta, olohuoneesta ja television ohjelmasisällöstä. Minä myös kuuntelen kasvun tuottamat kivut ja tiuskahdukset. Minulla ei kuitenkaan ole vanhemman oikeuksia, mutta ei toisaalta myös vanhemman vastuutakaan. Mikäli puutun enemmän, niin jossain vaiheessa olen paska. Olen paska sekä lasten, että toisen vanehmman ja jopa kumppanini silmissä. Minä olen kuitenkin ulkopuolinen ja kaikki mahdollisesti tekemäni hyvä katoaa, kun vanhemmuden silmälasit putsataan ja katsotaan oikein tarkasti. Minä jään myös sivuun vanhempainvartissa sekä rippijuhlissa, vaikka olisin leiponut hyvän kakun ja auttanut läksyissä.

Näin se vain on. Varsinkin kun uusperheily on alkanut lasten ollessa jo kohtalaisen isoja. Mikäli lapset olisivat ihan pieniä alussa ja he eivät muistaisi aikaa ilman uutta aikuista, olisi tilanne varmasti toinen. Mikäli toinen vanhemmista ei olisi lainkaan kuvioissa olisi tilanne toisenlainen. Mikäli minulla olisi myös omat lapset mukana ja ehkä vielä syntyisi yhteinen ipana, niin tilanne olisi taas kerran hyvin toisenlainen. Minä katselen uusperheilyä tilanteesta, jossa minulla on jo aikuiset lapset. Meillä on viikko viikko-systeemi, ja sen myötä meillä on myös aikuisviikko. Meidän tilanteessa molemmat vanhemmat hoitavat vanhemmuuttaan tasavertaisesti ja hyvin jakaen, joten asemani määrittyy sivulliseksi myös en myötä. Meidän uusperheily sujuu varmasti niin hyvin, kuin se ikinä voi sujua. Tiedostan sen ja olen siitä hyvin onnellinen.  

Sen minä silti huomaan, että joudun asettamaan rajani aika ajoin uudelleen. En suostu ottamaan liian suurta vanhemmuuteen viittaavaa vastuuta, sillä se kääntyisi jossain vaiheessa minua itseä vastaan. Tarvitsen tilaa olla vain aikuinen. Tämän myöntäminen itselle on ollut vaikeaa. Koen syyllisyyttä ja mietin, olenko liian itsekäs. Samaan aikaan huokaan helpotuksesta tajutessani, että näiden lasten kasvatus ei ole minun vastuullani. Olen kiintynyt tähän uusperheeseen, mutta en yritä tehdä siitä ydinperheen kaltaista yksikköä. En pyri rakastamaan lapsia kuin omiani, vaan annan ajan tehdä sen, jos se on sen tehdäkseen. Muistutan itseäni, läheisiäni ja miestäni siitä, että alunperin olen halunnut parisuhteen ja se on tärkein fokukseni tässä jutussa. Pysyttelen siis joustavasti sivussa ja järkkään itselleni sopivia menoja. Teen vierailuja ja reissuja, jotka kuuluvat vain minulle itselle. Palaan niiltä hyväntuulisena ja rentoutuneena. Mieheni saa olla poissaollessani vapautuneesti isä ja pojat vapautuneesti sitä mitä ovat. Minun poissaoloni antaa siis kaikille tilaa. 

Ei ole helppoa myöntää, että oma tilantarpeeni onkin näin iso. Silti se on totta, joten en ryhdy teeskentelemään enempää vanhemman kaltaista, sillä en sitä jaksa ylläpitää. Olen riittävästä läsnäoleva aikuinen. Olen täysillä sen hetken, kun olen paikalla, mutta vetäydyn illalla makkariin ja annan muun kodin siirtyä mieheni ja lsten valtakunnaksi. Olenhan kuitenkin jossain määrin tunkeilija, joka muutti sisään heidän kotiinsa kysymättä lupaa. 

Olen siis tilantarpeinen uusperheellinen. Arvostan miestäni, joka tämän ymmärtää ja antaa minun olla tällainen. Arvostan myös poikia, jotka ajan kanssa hyväksyvät tilannetta ja antavat minun olla juuri tällainen. Meillä on omanlainen uusperhe ja meille sopivat tavat toimia ja olla. 

Ladataan...
Naislaif

Kuvassa olevat rakkautta sisältävät viestit kirjoitin miehelleni. Istuin olohuoneen pöydän ääressä käyttäen varovasti kuulakärkikynää, joka ei liiku kitkattomasti paperin huokoisella pinnalla. Kirjoittamisen jälkeen vein rullaan roikkumaan oikealla paikalleen, pukeuduin ja lähdin treffeille mieheni kanssa. Tiesin hänen käyvän kotona ennen terffejä ja löytävän viestit, niin mikäli kävisi vessassa. Hyvinvointiani on hyvä parisuhde, mutta se ei määrittele kuin osasen siitä kuinka voin. 

Joogaan. Olen löytänyt joogan kautta minulle sopivan liikuntamuodon, joka vahvista, parantaa liikkuvuutta sekä rentouttaa. Olen kuunnellut tarkkaan joogaohjaajia, jotka puhuvat kauniisti kehon kunnioittamisesta ja siitä, että tee se, mitä kehosi sinulta pyytää. Kuinka moni pysähtyy kuuntelemaan mitä keho pyytää ja kuinka moni kuulee sen antamat viestit oikein? Oma kehoni on huudellut vuosien aikana monta kertaa, mutta mieleni on joko vaientanut viestit tai muuntanut ne mieleisempään muotoon. Olen hyvä kuulemaan kehotuksen syödän vähemmän, mutta mieleni kuiskaa, että tämä kerta kestä vain hetken, joten syö vain ja nauti tunteesta kuinka suklaa sulaa nautinnollisesti suussasi. Kumpaa siis kuuntelen? Erään joogatunnin lopussa muistan itkeneeni. Ohjaaja kehotti kiittämään kehoani siitä, että se on kaikki nämä vuodet kannatellut ja kuljettanut minua. Huomasin pitäneeni kehoani liialti itsestään selvyytenä. Huomasin, että olin elänyt paljolti valheessa ja kuunnellut liikaa mieleni ajatuksia, jotka on annettu toki hyvässä tarkoituksessa. Minun kehoni, joka on kantanut kaikkien näiden vuosien lävitse, narisematta ja etsien uusia tapoja liikkua, kun jokin lihasrymä tai suolenmutka on ollut jumissa toimintani takia. Jooga on myös osa hyvinvointiani, mutta taaskin vain osanen. 

Viime viikolla kävin Kennethin luona. Kenneth on fysioterapeutti ja kalevalainen jäsenkorjaaja, joka on opiskellut myös kiinalaista lääketiedettä sekä akupunktiota. Minä menein jäsenkorjattavaksi. Seisoin, noin itseni ikäisen mieheni katseen alla, ylläni ainostaaan rintaliivit sekä alushousut. Minä, tämän keski-ikäisen vartaloni kanssa. Tiesin, että kokenut silmä näkee jokaisen virheasennon, jokaiseen kuhmuran sekä näppylän. Asettuessani käsien hoidettaviksi tunsin kuinka reisieni rasvaa vatkaantui eri suuntiin. Äänet päässäni kehottivat vetämään vatsaa sisään ja oikaisemaan ryhtiä. Vaiensin ne, sillä tarvitsin apua, oikeaa apua. Onneksi tein sen, sillä pitkään aikaan mikään ei ole saanut vastaava helpotuksen tunnetta aikaan, kuin kahden tunnin hoito. Sain synninnpäästön. On olemassa paikkoja, joita itsehoidolla on vaikea, jopa mahdotonta hoitaa. On olemassa tapoja, joita ilman tietoa, ei voi hoitaa. On olemassa ammattilaisia, jotka ovat nämä asiat opiskelleet, jotta itse ei tarvitsisi tietää kaikkea. Osa hyvinvoinnistani asuu kehossani niin syvällä, että en olisi koskaan kyennyt vastaamaan näihin tarpeisiin ilman Kennethiä. Lisään jäsenkorajuksen ja sieltä saadut ohjeet osaksi hyvinvointiani sekä menen ensi kuussa uudestaan.

Kehopositiivisuus on sana, joka lienee tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Pelkään riskinä olevan sen, että vain hyväksyy iän myötä tulevat muutokset, mutta ei olisi valmis tekemään mitään. Olen mielestäni melko kehopositiivinen, mutta käsitän sen myös niin, että sen eteen on tehtävä jotain. On hoidettava sekä mieltä että kehoa. On hyväksyttävä osa muutoksista eikä kannattane haikailla entiseen. On hyväksyttävä harmaantuminen ja ihon muutokset, mutta ylläpidettävä terveyttä ja otettava uusia tapoja käytettäviksi. Kehopositiivisuuteen liittyy kohdallani mummoalkkarit sekä matalakantaiset kengät. Hyväksyminen on osa hyvinvointiani. 

Ruoka.....Pitkä ja tuskainen taival, jonka varrella kamppailee järki ja tunteet. Pitäisi ja pitäisi ja onneksi jo osin onnistuukin, siis järkevämpi syöminen. Pitäisi vielä ajatella ilmastoa, kierrätystä ja nälkäisiä maailman lapsia. Tunteet ja järki ovat kovin eri mieltä. Hyvinvointia voi parantaa sopivalla ruokavaliolla.

Olen käynyt terapiassa aikoinani. Tuo matka kesti yhteensä noin kolme vuotta ja totta tosiaan sillä on vaikutuksensa hyvinvointiinin. Ensimmäisten käyntikertojen aikana kummastelin terapeuttini näkemyksiä minusta ja kehotuksesta kyetä sanomaan ei. Kummallinen nainen. Hän kertoi minun myös ehkä joskus inhoavani häntä ja tuntevani jopa vihantunteita häntä kohtaan. Hän oli oikeassa, mutta vihaan asti en päässyt. Kuinka epämiellyttävää oli olla katseen ja korvien kohteena, jotka eivät taipuneet tahtooni, vaan väittivät lempeästi vastaan, kun katsoivat sen tarpeelliseksi. Jossain terapiavaiheessa ajauduin rehellisyyden äärelle ja itkin. Totisesti tarvitsin peiliä, joka puhui totuuksia ja otti samaan aikaan lempeään syleilyyn. Mieleni ja ajatusteni avaaminen sekä parempiin asetelemiin asettaminen, ovat taatusti iso osa hyvinvointiani. 

Työni antaa minun käyttää aivojani monin tavoin. Ratkon haasteita, etsin uusia keinoja ja opin jatkuvasti uutta. Saan tehdä työtäni melko lailla kuten haluan ja minuun luotetaan. Olen valmis oppimaan ja erehtymään. Olen pääsääntöisesti innoissani ja hyvin motivoitunut. Osa hyvinvointiani on tyydyttävä työelämä. 

Ystävät ja läheiset. Heidän tärkeytensä hyvinvointiini on niin ilmeistä, että melkein unohtaa mainita heidät. Onneksi he ovat osa hyvinvointiani. 

Hyvinvointini koostuu siis useasta osasta, kuten varmasti myös kaikkien muiden. En siis ole erilainen tai mitenkään erikoinen. Hyvinvointilistaan voisi lisätä vielä monta asiaa, mutta yllämainitut pitävät sisällään ydinasiat ja muut hyvinvointia tuovat jutut ovat lisäarvoa tuottavia. 

Olen tätäkin kovasti pohtinut. Hyvinvointini ole aiemmin enemmän ulkoapäin tulevien odotusten tavoittelua ja hyväksynnän hakemista. Hyvinvointini rakentui siis ulkoa ei sisältä päin. Muutos on tapahtunut ajan saatossa. Onneksi muutos on tapahtunut ja se ei ole ollut helppoa. On helppo sanoa ihmiselle, että kuuntele itseäsi ja ole juuri sellainen kuin haluat. Silti ohjeet ja opastukset ova hyvin yleistasolla annettavia ja kaikkien pitäisi syödä samoin ja kaikkien pitäsi liikkua aerobisesti unohtamatta voimharjoittelua. Muistettava olisi myös harrastaa seksiä sopivissa määrin unohtamatta puhua siitä avoimesti. Pukeutuminen on henkilökohtainen asia, mutta mielellään sen tulisi sopia meneillään olevaan muotiin, edes jollain tavoin. On uskallettava olla julkisesti  kehopositiivinen ja oman tien kulkija. Olet itse itsesi paras asiantuntija ja  jokaisella on oikeus, suorastaaan velvollisuus, kulkea epäröimättä omaa polkuaan.

Minä sanoisin, että me tarvitsemme apuun muita ihmisiä. Minä en aina ole itseni paras asiantuntija. Minulla ei ole koulutusta joogaan, fysioterapiaan, terapeutin ammattiin, enkä omaa lääkärin taitoja, enkä välttämättä näe mikä on hyväksi iholleni ja hiuksilleni. Hyvinvointini koostuu usean eri ihmisen ammattitaidosta ja halusta katsoa minua minun tarpeineni. Kun saan apua, niin kykenen kuulemaan ja näkemään sekä mieleni että kehoni realistisemmin, ja yllättävää kyllä, myös lempeämmin ja armollisemmin. Jos kuuntelisin vain itseäni, niin en uskalla edes ajatella missä nyt olisin. Itse olen ainakin melko taitava puhumaan ja vakuuttelemaan asioiden olevan hieman toisin, kuin ne näyttäisivät olevan. Tästä ajatuskulusta on lyhyt matka itsehuijaukseen ja totuuden välttelyyn. 

Hyvinvointi on tavoiteltava juttu ja se vaihtelee, kuten elämässä asiat yleensäkin tekevät. Hyvä juttu kuitenkin kaikin puolin tuo hyvinvointi.

 

 

Pages