Hajattelua

Pilvet roikkuvat alhaalla ja ne ovat raskaita lumesta. Silti ne luovuttavat vain kevyesti leijuvia hiutaleita, jotka laskeutuvat alas uneliaasti. Onhan sunnuntaiaamu ja taustalla kuuluu kirkonkellojen kutsu. Istun sohvalla jalassani lahjaksi saadut villasukat, jotka ulottuvat puoleenväliin sääriä. Katseeni vierailee kotimme yksityiskohdissa. Osa on valmista ja osa ei. Pidän ikkunan edessä olevan senkin päällä kasvavista viherkasveista. Eri väriset ruukut ja eri tavoin valoa kohti kurkottavat oksat muodostavat oman pienen maalimansa. Mietin miten tuohon yhteisöön saa lisää kavereita ja miten niitä pitäisi hoitaa. Olen aloittelija ja rakastan jokaista pientä uutta alkua, joka ilokseni puskee esiin. Pysähdyn miettimään sitä, kuinka ihanaa on pohtia uuden alun kasvua eikä elävän kuolemista. Olen päässyt lomani siihen vaiheeseen, että pääni on täynnä hajatelmia, jotka kulkevat täysin omia polkujaan tullen ja mennen oman tahtonsa mukaan.

En saa kiinni mistään johtoajatuksesta. Hyvä niin, sillä pitkästä aikaa kuuntelen niitä mietteitä, jotka ovat odottaneet vuoroaan. Syvimmät ajatukset hautautuvat arjen alle. Arjen, joka on kaikessa mahtavuudessaan turvallista ja vakaata. Sekin on hyvä muistaa, että aina näin ei ole ollut. Arki on joskus ollut täynnä surua, pelkoa ja ahdistusta. Siihen ei ole mahtunut hetkiä, jolloin viherkasvit ja villasukat ovat saaneet pysähtymään onnelliseen tuokioon. Silti hyväkin arki saa aikaan sen, että ajattelu jää ikään kuin pintahengityksen kaltaiseksi. Tarvitsen useamman päivän ajattomuutta sekä venyvää joutilaisuutta. Ja kun ajatukset ja tuntee rohkenevat astua esiin liikutun helpotuksesta. Ne eivät ole jättäneet minua, ovat vain odottaneet kärsivällisesti, kuten unet. Unet, jotka valtaavat öiseen aikaan näyttämön. Unet, jotka värittävät öisen aikani ja kertovat tarinoita joilla ei ole alkua eikä loppua. Yö yön jälkeen huomaan leposykkeeni laskevan. Miete mietteeltä huomaan mikä elämässäni on hyvin ja mikä on tärkeää.

Huomaan pohtivani lävitse läheiseni. Sohvalla pitkään venyvä aamu saa aikaan sen, että menneisyyteni käy kylässä. Välillä huokaan, että taasko sekin istuu aamuiseen kahvipöytääni ja samoin kuin aina, menneisyys vastaa kohteliaasti ottavansa vielä toisenkin kupin kahvia. Myönnyn, sillä tiedän etten voi ohittaa menneisyyttäni, en voi kohauttaa olkiani tälle hetkelle ja ilman näitä hetkiä ei tulevakaan piirry toiveikkaana ja mahdollisuuksia sisältäen. Lounaaseen mennessä olen hajatellut tarpeeksi on aika siirtyä pesemään pyykkiä ja kaupassa käydessä olisi hyvä muistaa ostaa kuivattuja banaanilastuja, koska ne kuuluvat nykyään aamupuurooni. Jos oikein lasken, niin näitä aamuja ja hajattelupäiviä on ollut viimeisen reilun kahden viikon aikana ainakin kahdeksan. Kahdeksan aamua, jolloin olen kalibroinut sisästä kompassiani ja tarkastanut suuntaani. Tarvitsen ajatonta aikaa, jotta pääsen lähelle minua. Hajamielisesti tarkkailen kotini ulkopuolella olevaa maailmaa ja helpotuksekseni se jatkaa kulkuaan ja odottaa minua.

Olen onnekas, että minulla on näitä mahdollisuuksia. On tarpeen, että uskallan ja ymmärrän laskeutua hitaaseen rytmiin ja antaa asioiden tuntua niin kuin ne haluavat tulla tunnetuksi. Tunteminen on joka kerta erilainen matka ja usein tuntemukset myös yllättävät. Pidän syvältä saapuvista itkuista, joiden syytä en aina ymmärrä. Olkoon aihe itkuun mikä tahansa luotan siihen, että alitajuntani ja kehoni kyllä tietävät. En karta mitään tunnetta, vaan otan ne ystävinä vastaan. Tervehdin jokaista ja sanon hei hei, kun ne ovat valmiita jatkamaan matkaansa. Tämä kaikki tunteminen on nykyään helpompaa ja saan tehdä sen turvassa.

Viime vuosi tarjosi monenlaista. Oli hyvää ja oli suurta pelkoa ja surua Oli luopumista ja oli rakentamista. Nyt loman aikana nämä kaikki limittyvät aiempaan elämääni ja etsivät paikkaansa hajatelmien joukosta. Ja kun on aika seuraavan kerran hajatella ja tuntea, niin nämä uudemmat asiat löytävät osuutensa ja saattavat yllättää minut kaikella sillä mitä niillä joskus tulevassa on kerrottavaa.

Vaihdan vuoden maadoittuneena. Suurimmalta osin asiani ovat hyvin. Huomenna ehkä hetken vetelehdin omassa kuplassani, mutta sitten lähden uimahalliin kellumaan veden kannateltavana. Töihin paluu siintää näköpiirissä, hyvä niin. Tänään ehkä vielä sallin itseni tuntea miltä soha tuntuu kehoni alla ja onko villasukat tarpeen vai ei.

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään

Vaikeuteni puhua perhettä

Rakastan nykyään sitä, että astiastoni on sekalainen kokoelma saatuja ja muistoja täynnä olevia astioita. On ollut aikoja, jolloin ajattelin, että aikuisella on oltava vähintään kuuden hengen astiasto. Ei tarvitse eikä serviettien tarvitse olla samaa sarjaa. Moni pöytään kattamani asia on lahjaksi saatu. Useaa kahvikuppia seuraa muisto antajasta ja joskus jopa hetkestä, jolloin sen olen saanut. Viikko sitten katoimme pöytään kirjavan astiaston, ensimmäistä kertaa meidän yhteisessä kodissa.

Minun on vaikea puhua luontevasti perheestä. Omat perhekokemukseni ovat hajanaisia, onnistuneita, pettymyksiä, itkua, naurua, mutta ehkä eniten ulkopuolisuuden tunnetta. Ulkopuolisuuden tunne on kasvanut minuun kerroksittain. Tiedostan, että osa kokemuksistani pohjautuu vääristyneisiin muistoihin ja vajaavaisiin näkökulmiin. Ihmisen muisti tallentaa hetkiä ja tunnelmia. Se tallentaa myös sanoja, niitä jotka sanotaan, ja niitä jotka jäävät ilmaan roikkumaan tai löytyvät rivien väleistä. Lapsena opittu taito tulkita kehon muuttuvia asentoja, äänensävyjä sekä katseen sisältämiä viestejä, muovaavat käsityksiä, joihin ei ole valmiuksia tunnemaailman kautta eikä myöskään aivojen kehityksen myötä. Yhtä kaikki, käsitys itsestä perheenjäsenenä on ollut sen varassa mitä kuulin ja mitä ymmärsin. Kukaan ei sanoittanut ajatteluani tai kokemaani auki. Kukaan ei houkutellut minua esiin ilmaisemaan mitä ajattelen ja mitä tunnen. Lastenkotiajasta en muista mitään, mutta se on muovannut minua. Ajasta, jolloin muutin isäni luokse en muista mitään. Muistini on vaiennut. Se ei ole päästänyt lähelleen ja näin ollen en edes tiedä kaikkea, minkä varaan nykyään osan toiminnastani rakennan. Muistan tunnelmia, mutta en osaa yhdistää niitä tapahtumiin. Muistan tunteita, mutta en muista mistä kaikki syntyi.

Kasvoin pitäen kiinni oman ajatteluni totuudesta. Oma perhe, jossa lapset syntyivät, vahvistivat kokemustani pysyä reunalla. En ollut ytimessä ominen tarpeineni. Ulkokehällä oma ajatus perheestä ja oikeudesta kuulua siihen omana itsenä jäi vaisuksi. Oli muiden tarpeet. Oman perheen lisäksi oli isän perhe ja äidin perhe, johon viimein olin saanut tutustua. Kolme perhettä, joihin en tuntenut mihinkään kuuluvani. Edelleen ymmärrän, että osa tulkinnastani pohjautui vääristyneeseen identiteettiin. Kun lapsi jätetään oman itsensä varaan jo varhaislapsuudesta, niin lapsi kehittää käsitykset vain oman ajattelun varaan. Perhe, jossa kolme lastani syntyi, hajosi. Hyvä niin, koska sillä ei ollut eväitä toimia ja osa eväistä oli pilalla. Eron jälkeen aloin enemmän pohtimaan itseäni ja sitä miksi olin sellainen kuin olin. Ja tuohon oraalla olevan ajattelun käsillä olevan muutoksen keskeytti lapsen kuolema. Perheen voi siis hajottaa hylkääminen, traumat ja kriisit, ero ja kuolema.

Perhekäsitystäni on muovannut myös uusperhekokeilu. Uusperheily on jo yksinään vaikeaa, mutta kun siihen lisätään yllättävät vaikeudet, muiden osallisten omat haasteet, vajaa oman itsen puolella oleminen ja oma käsitys perheistä. Perheenlukutaitoni osoittautui heikommaksi kuin olisin luullut. Väistämätön tulos on toinen ero. Hurraa. Perhekokemukseni kasvoi jälleen epäonnistumisella. Tuntui, että ympärillä näkyi vain perheitä, joissa aina autettiin toisia, kokoonnuttiin yhteen ja somefiidini täyttyi perheillallisilla, joissa luonnollisesti oli täydelliset ja harmoniset astiastot. Muistan siskoni jankuttaneen minulle edes yhden astiaston omistamisen tärkeydestä. Muistan myös sen, että väitin vastaan samalla kokien itseni huonoksi. Miksi en ymmärtänyt astiaston merkitystä? Osin siksi, että en kuulunut mielestäni mihinkään perheeseen täysin. Olin ulkopuolinen.

Olen vuosien ajan kasannut ja purkanut perhekäsitystäni osiin. Olen valanut rikkinäistä sokkelia eheämmäksi. Olen myös tarkoituksella käyttänyt lekaa, jotta ärsyttävät ja vääristyneet rakennusosat hajoavat. En osaa puhua perhettä. Olen hämilläni ja hukassa, kun muut ympärillä olevat puhuvat luontevasti perheistään. He suhtautuvat perheisiin ja niiden tukeen itsestäänselvyyksinä. Perhe tulee paikalle aina, kun tarvitaan. Perheen sisällä saa olla tyhmä ja kiukutteleva ja silti jäsenet eivät kaikkoa pois tai paheksu. En osaa kutsua kotiini perheenjäseniä. Olen järjestänyt elämäni aikana lasten synttäreitä ja muita muutamia juttuja, joten tiedän käytännössä kuinka asiat toimivat. Olen usein tuntenut niissä itseni vieraaksi.

Minä harjoittelen! Olen aikoinaan ammattilaisten kanssa käynyt lävitse ajatukseni perheistä. Olen saanut selittäviä ymmärryksiä. Olen myös saanut empatian ja ymmärryksen tunteilleni. Tunteeni ja ajatukseni eivät ole yksin minun itseni kuvittelemia. Osa kokemuksistani ovat traumapohjaisia. Osa kokemuksistani sijoittuu suuren surun ja masennuksen keskelle. Ei ihme, että perhekäsitykseni on toisenlainen kuin useimmilla. Olen melko sinnikkäästi pyrkinyt muovaamaan ajatteluani, tunnistaen sen omaintakeisuuden. Olen antanut anteeksi monelle menneisyydestäni. Olen antanut anteeksi myös itselleni. Olen pyytänyt anteeksi omilta eläviltä lapsiltani, sillä tiedän siirtäneeni heille käsitystä perheistä. Perheet ovat ihan ok, niin ajattelen nykyään. Perheet ovat vaikeita ja monenlaisia.

Minin perheenlukutaitoni on vähän outo. Nykyään se jo vähän naurattaa ja saatan hellästi taputtaa itseäni olkapäälle ja muistuttaa, että muutos on mahdollista. Kun katoin tuon tarjoilupöydän, niin sen antimista kerääntyi nauttimaan perheenjäseniä, jotka eivät liity toisiinsa välttämättä millään biologisuuteen liittyvällä. Kaikki eivät tunteneet toisiaan, mutta se ei haitannut. Yksin minun tärkein perheenjäseneni on lapsuudenajan ystäväni. Nyt perheeseeni kuuluu uusi kumppani. Puolikkuudet ja bonusosuudet ovat myös ihan relevantteja olemaan perhettä.

Olkoon perheet millaisia ovat. Sen verran kuitenkin toivon, että olkaa läsnä, osoittakaa tunteenne, sanoittakaa lapsille heidän ymmärryksen ulkopuolella olevia asioita. Uskaltakaa puhua. Pyytäkää anteeksi ja antakaa anteeksi- Pyrkikää pois häpeästä, sillä se peittää alleen hyvät pyrkimykset. Mikään ihmissuhde tai yhteisö ei toimi itsestään, ei myöskään perhe. Sallikaa muutos ja kehittyminen. Antakaa myös sen, joka vetäytyy ulkokehälle, olla osana omalla tavallaan. Ehkä hän ei minun lailla osaa puhua perhettä.Ehkä hän kuitenkin haluaa opetella, kuten minäkin nykyään.

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään