Miksi Vain elämää itkettää ja miksi profiilikuva vaihtuu?

Perjantaina loppui Vain elämää itkumaraton, joka viikottain on ollut monen kodin herkistäjä. Viime jaksossa tähdet ottivat Punaisen ristin haasteen vastaan ja vierailivat itselleen vieraissa paikoissa. Pidin lähes kaikista artisteista ja erityisesti pidin vierailukoheista ja superpaljon pidän itkemisestä. Sitä voisi kuvailla jopa harrastukseksi.

Usealla ohjelman odottajalla jo päivällä keho ja mieli jo valmistautuu illan itkuun. On lupa herkistyä ja päivittää se pian facebookiin, jotta muutkin näkevät, että tajusin mikä tässä ja mikä täsä kohdin oli herkistävää. Päivitys tehdään kesken ohjelman, jotta ei tipahda yhteisöllisestä itkemisestä ja kokemisesta.

Itkin siis minäkin. Ihanaa itkua. En itkenyt surusta vaan ilosta. Mitä onnellisemmalta osallistujat näyttivät, sitä vuolaammin valuivat kyyneleeni. Rakkaustarina, joka on kestänyt 55 vuotta, on toki minun itkun aiheeni kotisohvallani. Moni kadehtii tuota paria, mutta harva meistä olisi valmis siihen mitä tuo suhde onnistuakseen on vaatinut. Huokailemme ja tuumaamme, että voikun minullakin. Mutta kun se kumppani siinä vieressä vaatii sitä rakkautta, sitoutumista ja elämistä myötä- ja vastamäessä, niin moni kääntää selän. Miksi? Moniko meistä olisi valmis rakastamaan vielä siinä vaiheessa, kun joudut vaihtamaan vaippoja sille, joka ennen sinua passasi? Itkun paikka kuitenkin.

Muualta muuttaneita, turvapaikanhakijoita, muiden auttamamina, ihan jees ja valuttaa voi muutaman kyyneleen tai sitten voi käydä jääkaapilla. Tämä kohta ei ihan niin paljoa meitä liikuta, koska eihän tämä oikeastaan tänne kuulu. Itse itkin yhtä vuolaasti, kuin rakkaustarinan kohdalla. Tuli ajatus, että jos joutuisin samaan tilanteeseen, olisin kenties raukka ja jäisin ennemmin hädän keskelle, kuin keräisin rohkeutta lähteä muualla tuomittavaksi.

Suurimman itkun sai aikaan vanha mies, joka tuumaa kyyneleet silmissään -Elämä on ihanaa ja elämisen arvoista. Nenäliina ei meinaa riittää.

Miksi Vain elämä itkettää? Ehkä siksi, että saa sijaistuntea tunteita, joita pelkää itse kohtaavansa. Ajatus käy mielessä, että minulle ei ainakaan käy noin ja luullaan että oma läheinen välttää kurjan kohtalon. Toisaalta voi itkeä sen vuoksi, että kokee menettävänsä jotain. Menettää siksi, että ei uskalla tulla ulos poterostaan tehdäkseen jotain elämänsä eteen. Itkua itkun vuoksi. Patoutuneita tunteita elämänä eri vaiheista ja eri haaveista, joita ei välttämättä ole ääneen uskaltanut sanoa. Omaa elämää siis itketään lienee tavalla tai toisella sadoissa kodeissa turvallisesti omalla sohvalla. Onneksi sen voi jakaa somessa ja kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Maanantaina voimme jatkaa omaa elämää ja odottaa seuraavaa itkun ja ajatusten herättävää ohjelmaa.

Toinen tapa kokea yhteisöllisyyttä on vaihtaa profiilikuvakseen kantaa ottava teema. Meitä ei liikuta kaukana tapahtuvat itsemurhapommitukset, ei joukkosurmat ja siviilien kärsimys. Sotaa ja pommitusta saa tapahtua kaukana vain uutisvirrassa pian välähtävinä näkyinä. Lapset kuolevat ja naisia kidutetaan hengiltä. Kukaan ei vaihda profiilikuvaa eikä yksikään kaupunkin vaihda valaistusta hätää kärsivän maan vuoksi. Takapihalla tapahtuu, melkein kotimaassa. Järkyttävä ja pysäyttävä tapahtuma, joka lauantaiaamuna saa kahvin jäähtymään juomattomana. Pariisi. Melkein täällä. Melkein kuin me. Ovatko kohta täällä? Pelko on rajaton ja joku huutakin jo, että rajat kiinni. Mitä teemme oman maan rajojen sisällä olevalle väkivallalle? Ohjaammeko sitä aiheuttavat henkilöt myös rajojen ulkopuolelle? Ohjataanko sinne myös toisin ajattelijat ja kenen ajatusten pohjalta päätökset tehdään? Entä jos minä olenkin ajattelijoissa vähemmistön puolella ja ulos joutumassa, suljenko siis suuni ja keskityn taas omaan pieneen elämääni?

Itse istun hiljaa ja vaihdan taustakuvani kantaa ottavaksi. Vähän samalla hävettää, koska miksi nyt reagoin julkisesti, kun maailma on tähänkin asti ollut hätää täynnä. Inhimillistä toimintaa ja on toisaalta hieno nähdä solidaarisuutta, joka saa ihmiset edes hetkeksi näkemään jotain muuta kuin oman hyvinvointinsa. Onneksi tapahtuma on kuitenkin sen verran kaukana, ettei tarvitse konkreettisesti tehdä mitään. Kun kuluu muutama päivä, niin profiilikuvat palaavat ennalleen ja oma pieni elämä tuntuu taas turvalliselta. Ainakin siihen asti, kunnes seuraava isku tulvii ruutujen kautta rauhaisaan aamuun.

Itken siis eri syistä. Joskus helpotuksesta, että tuo kriisi ei koske minua ja saan olla sen suhteen autuaan tietämätön. Itken myös ilosta, onnesta, kun joku onnistuu ja saa hyvää aikaiseksi. Itken myös pelosta, koska haluaisin säilyttää elämäni turvallisena. Vaihdan kuvia somessa, otan kantaa ajatuksilla ja uutisten rauhoittuessa unohdan kaiken taas hetkeksi. Rajoja en kuitenkaan halua sulkea, koska silloin suljen myös itseni jonkun rajan taa.