Valot ovat hypnotisoivat. Tuijotan niitä kuunnellen taustamusiikkia, joka ylläpitää tunnelmaa studion täyttyessä. Osaa jännittää enemmän kuin siskoani ja minua, sillä olemme vain osa taputtavaa ja myötäelävää yleisöä, ilman paineita kohta meihin sunnatuista spoteista. Studio-ohjaaja Elias esittelee itsensä, pyytää yleisöä antamaan kaikkensa sillä överit on kannustuksessa paremmat kuin vajarit. Kuten arvata saattaa yleisö taputtaa käsiään yhteen vimmatusti päästelleen samalla wuhuu-huutoja, minäkin, yhtään miettimättä miltä mahdollisesti näytän televisioruudun kautta. Mitä ilmeisemmin olemme turhan ujoja, kokemattomuuttamme, sillä meiltä vaaditaan parempaa suoritusta. Ja miksipä ei kansa taputtaisi, kun taputuksen kohteena on suomalainen rakkaus.

SuomiLOVE on valloittanut yleisönsä juhlistamalla arkista ja tavallista rakkautta. Formaatti on kotimainen, onneksi, sillä näin vältytään mahdollisesti turhalta ylitsevuotavalta siirapilta, draamalta ja ärsyttävilta kohatusten toistoilta, jotka saavat epäilemään katsojan älykkyyttä. Tätä ohjelmaa ei voi kutusua kotikutoiseksi. Ei, sillä se on toteutettu laadukkaasti ja ammattitaitoisesti. Tähän päätelmään voi tulla viihdealalla täysin amatööri käsiään yhteen taputtava katsoja, sillä seuratessa juonen kulkua, ripeästi liikkuvia kameramiehiä, bändiä, kuoroa ja niitä tyyppejä, jotka liikkuvat siellä täällä mystitsen muistikirjojen kanssa, ei voi kuin kummastelle kuinka tuosta sillisalaatista voi tulla yhtenäinen kokonaisuus. Meidän istuessa katsomossa kuvataan osuuksia enemmän kuin yhteen valmiiseen jaksoon. Taputamme aluille, lopuille ja välispiikeille autuaasti tietämättä mihin ne kuuluvat ja minkä näköiset ihmiset ovat niiden tarinoiden takana. Artistit tulevat ja menevät kohdaten kauniisti heitä kuuntelevat ihmiset, elävät tunteella mukana laulaen kuin kerta olisi heidän elämänsä viimeinen. Tunnit kuluvat, ääni käheytyy ja kädet turpoavat siten, että vihkisormukseni pohtii sopivuuttaan sormeen. Yhtä kaikki sydän on tulvillaan rakkautta puutuvasta takapuolesta huolimatta. Arki-ilta pimenee studion ulkopuolella, mutta seinien sisällä palaa rakkauden valot. 

Ihminen kaipaa rakkautta, vaikka toisin väittäisikin. Suurien tunteiden vähättely saattaa olla merkki satutetusta sydämestä, joka on rikki, säröillä ja lähellä sitä tilaa, jossa muurien rakentamien alkaa. Pieni lapsi tuntee syvästi, osaamatta ilmaista tunnetta rakkaudeksi. Pienen ihmisen lohduton itku pettymyksen ja ikävän edessä, muistuttaa sitä, mitä me isommatkin tunnemme tilanteessa, jossa rakkaus etääntyy, kenties poistuu kokonaan. Me aikuiset itkemme piilossa salaa, sillä emme kehtaa julkisesti näyttää suurta suruamme. Sen toivoisin aikuisenakin säilyvän, että pienen lapsen lailla myös näyttäisimme rakkautemme suurin märin suukoin ja kaulaan kietoutuvin tahmaisin käsin. Rakkaus ansaitsee tulla näkyväksi, kuuluvaksi ja se on tarkoitettu suuresti tunnettavaksi. 

Ajattelen niin, että yksikään, jo loppuun rakastettu rakkaus, ei ole koskaan turha, ei hukkaan heitettyä aikaa. Jokainen rakkaus on, sen osuessa kohdalle, tarpeellinen ja sen hetkisen tilanteen tarpeet täyttävä. On olemassa hetkellistä rakkautta. Sellaista, joka kestää yön ylitse, ehkä viikon tai vain päivän. Usean haaveissa on koko elämänmittainen rakkaus, joka kantaa nuoruudesta siihen, että toinen hartiat kumarassa, vanhuuttaan keppiin nojaten seisoo avoimen haudan äärellä. Niin, sitä meistä usea toivoo, vaikka sitkeästi väittää, että ilman rakkauttakin pärjää. Harva meistä saavuttaa elämänmittaisen yhden ainoan rakkauden. Onneksi on mahdollista rakastaa koko elämän ajan. Kohde voi vaihtua ja silloin kun ei ole kyse romanttisesta rakkaudesta, niin on olemassa vanhempi-lapsi-rakkautta, ystävyyttä, toveruutta, sukulaisten välistä unohtamatta isovanhempien ja lastenlasten välistä rakkautta. Matkan varrella voi rakastaa idolia, musiikkia, luontoa, urheilua, eläimiä ja mikä parasta, voit rakastaa itseään ja elämää. Rakkaus on kaikkialla. Tiedän omastakin elämästä sen, että se on joskus hukassa, eikä missään tapauksessa osu minun kohdalleni enää ikinä. Hymyilen studion hämärien valojen loisteessa ja suon hetkellisen ajatuksen miehelleni, joka on kotona. Minulla on hyväksyvä rakkaus, joten katsoessani seinään heijastuvaa rakkaustarinaa, voin huokailla ymmärryksestä. 

SuomiLOVE on arkisen ja tavallisen rakkauden juhlistava ohjelma. Pidän siitä, että julkisuuden henkilöt ovat ainoastaan toteuttamassa ja ikuistamassa tavallisten ihmisten tunteita ja rakkautta. Suomi on tulvillaan kauniita tarinoita. pyyteetöntä rakkautta ja toisen ihmisen tukemista. Tälläisia ohjelmia tulisi olla enemmän. Ohjelmia, joissa keskitytään hyvään ja kauniiseen. Me kaikki tiedämme, että tapahtuu pahoja ja kamalia asioita. Kummalle annamme suuremman painoarvon ja kumpaan keskitymme enemmän tämän lyhyen ja ainutlaatuisen elämämme aikana? Barcelonassa 10 000 tuhatta ihmistä marssi yhtenäisyyden puolesta ja samaan aikaan Suomessa osa ihmisistä on sulkemassa rajoja ja lietsomassa vihaa. Missä on Suomen rakkauden ja ihmisyyden marssi?

Toivon SuomiLOVE:n jatkavan ja levittävän hyvää sanomaansa. Toivon ihmisten rakastavan ja jos ei kaiken aikaa, niin ainakin siten, että rakkaus on vihaa voimakkaampi voima!