Minä ja pojat

20171028_152351.jpg

Aikoinaan kysyttäessä, että mitä tahtoisin tehdä työkseni, vastasin, että ei ainakaan mitään lapsiin liittyvää. Viimeiset 17 vuotta aikani on kulunut erityislasten ja -nuorten kanssa. 

En koskaan ehtinyt miettiä haluanko lapsia ennen kuin niitä oli kolme. Huomasin haluavani, mutta en ehkä siten, että vain äitiys olisi täyttänyt maailmani. En ollut askarteleva ja puuhaileva vaan enemmänkin keskusteleva ja ajatuksia jakava. Lapset kasvoivat ja yksi kuoli ja mietin, että olkoon lapsiasiat siinä, niin paitsi työn kautta. 

Tulin tädiksi ja hiukan erilaiseksi, niin luulen. En ole tahtonut kastoa Barbie-videoita vaikka lapsi sitä toivoi. Kummipoikani otin yökylään sohvalle syömään itsensä kipeäksi ja samalla juttelimme kuolemasta.

Menin uudelleen naimisiin ja miehellä on kaksi poikaa. Huoh…lisää lapsijuttuja, mutta onneksi oman elämän kautta jo tuttuja. En ole äitipuoli enkä tahdokaan vaan olen lisäaikuinen. En koe äidillisiä tunteita vaan riittävää kiintymystä ja kiinostusta. 

On minulla myös bonustytär, joka ei ole biologisesti minun, mutta on silti tavallaan minun, edes vähän.

En tahdo mummoksi ja rakastan aikuisen aikaa.

Mitä siis teen lauantaina? Menen Heurekaan bonuspoikien ja kummipoikani kanssa. Tutkimme eläinten anatomiaa ja kurkimme mahan alle sekä ihailemme kirahvin korkeaa kaulaa. Tutkimme mikä kumma tuo punainen möykky lasivitriinissä on. Katsomme tarkemmin ja totta tosiaan, se on sonnin kives. Peruutan ja huokaisen. Näen sanan erektio viereissä kyltissä ja suuntaan huomion norsun suuriin varapaisiin. En sillä ettenkö kykenisi puhumaan seksuaalisuudesta ja lisääntymisestä, mutta ajattelin, että tämän nakin saavat lasten omat vanhemmat hoitaa. Menimme kahvilaan söimme, puhuimme pieruista ja muista ruokapöytäjutuista. Viimeisiä ranskalaisia nieltäessä saamme suunniteltua kevään reteken ja kaikki ovat kohteesta innoissaan. 

Miksi teen näitä retkiä vieläpä vapaaehtoisesti ja omasta ehdotuksesta? Siksi, että näiden lasten arki ei ole omalla vastuullani. Saan olla oma outo itseni ja lapsia se taitaa naurattaa. Siksi, että tahdon luoda suhteen, omanlaiseni, näihin lapsiin ja olla osa heidän maailmaansa. Pidän tunteesta, että saan jakaa omaa ajatusmaailmaani ja se joko tarttuu heihin tai sitten ei. Luon suhteita, joita en olisi aikoinaan ajatellut eteen tulevan ja huomaan pitäväni siitä valtavasti. Vain minä ja lapset ilman heidän vanhempiaan, jotka läsnäolollaan rajoittaisivat meidän välistä ilmaisua ja ajatuksia. 

Tehdessäni näitä retkiä tunnen osin haikeutta ja kaipaan omia lapsiani. Tiedoksi, että kyllä minä heidänkin kanssa tein vastaavia juttuja, mutta olin väsynyt, arjen alistama ja yksin. Usein olin mukana, mutten ehkä kaikin ajatuksin aina läsnä. Korvaanko siis näihin lapsiin sitä, mitä olisin halunnut enemmän olla omilleni? Ehkä tai sitten en. Muistelen omia lapsia ja olen surullinen siitä, että vaikeudet, avioero ja siskon kuolema värittivät mustalla ja harmaalla tärkeitä aikoja. 

Kuitenkin minä huomaan nauttivani vain näistä lapsista ja kaipuu sekä mahdolliset syyt antautuvat ja väistyvät. Meillä on yksinkertaisesti vain hauskaa. Tämä on minun tapani olla aikuinen heille ja leipokoon joku muu ja potkikoon palloa joku muu. Minä vien nämä pojat keväällä lentämään, laitan tuulitunneliin ja seison ihailemassa ja nauttimassa heidän riemustaan. 

Voi kuinka paljon minä rakastan lapsiani…..

 

Suhteet Oma elämä Mieli

Rivien välistä…tai sitten kuvasta

20171024_154807.jpg

Puolihuolimattomasti opepöydälle heitetty maalaus. – Siinä, tuumaa oppilas, pakkaa reppunsa ja lähtee. – Kiitos, ehdin sanoa, ennen kuin ovi sulkeutuu. Kirjaan Wilma-merkintöjä ja käsi hakee päiväkirjaa osuen maalaukseen. Otan sen käteeni ja tarkastelen tarkemmin. Sehän olen minä!

20171024_174734.jpg

Kuvaa katsoessa havaitsen auringon ja se saa hymyilemään. Tämän, ehkä hieman persoonallisen, jurottavan ja omassa maailmassaan viihtyvä, erityisoppilas on kuvannut olkapääni taakse auringon. Huokaan tyytyväisenä, sillä yhteys on saavutettu ja siihen ei ole tarvittu sanoja, vain ymmärrys katsoa kuvaa ja ehkä tehdä jonkinlainen tulkinta hyväksynnästä. 

Muistan erään pojan seisoneen pitkään vieressäni rullaten paidanhelmaa ylös ja takaisin alas.Katse oli tiukasti alasluotu ja poskilla vieno puna. Arvelin hänellä olevan asiaa ja odotin. – Mulla on uusi lippis, kuuluu kuiskaus lipan alta. Nämä sanat olivat ensimmäiset sanat kuukausien hiljaisuuden jälkeen, jotka minulle oli minulle suoraan suunattu, mutta ne eivät jääneet viimeisiksi. Luottamus oli saavutettu.

– Miksi vitussa sä laitat mut ajattelemaan? Kiukkuinen murrosikäinen puhisee nurkassa. – Voitsä edes sitten auttaa? – Voin, vastaan ja piilotan hymyni. Samalla kiukkuisuudella siirtyy jalat pulpetin alle, jotta minulle tulee enemmän tilaa tulla viereen istumaan ja auttamaan. Usean kuukauden sitkeä työ tavoitteena saada sisäinen ajatustyö jylläämään, pihahtaa esiin ja loppu lukuvuosi sujuu silmiin katsoen, sillä olemme samalla puolella. 

– Sä voisit tulla katsomaan mun sählypelin. – Niin voisin, vastaan bonuspojalleni ja tajuan, että olen hyväksytty ja siilipuolustus on laskeutunut. 

Esimerkkejä on lukemattattomia. Työssäni on tarpeen osata lukea rivien välistä, kuvista sekä elekielestä sanottamattomia tunteita ja ajatuksia. Erityiset lapset tuottavat tunteitaan esiin erityisillä tavoilla. Joskus tuolin siirtäminen tai silmiin asti ulottuva katse antavat onnistumisen tunteen ja ovat merkitysellisempiä kuin sanat. Sanat ovat vaikeita ja usein myös turhia ellei niitä osata lukea ja tulkita. Rivien välit ovat enemmän informaatiota antavat kuin esimerkillisesti tuotetut lauseet. Vaarana voi olla väärä tulkinta, mutta aikaa ja tuntemusta käytettyä väitän, että tulkinta osuu usein oikeaan. 

Jos kukaan ei pysähdy ja huomaa vaihvihkaisia merkkejä, niin niiden antaja jää jälleen kerran huomaamatta. Merkin antaja voi olla oma lapsi, oppilas, bonuslapsi, läheisen lapsi, täti, setä ja usein myös oma kumppani. Huomaan itse antavani kumppanina vaihvihkaisia merkkejä ajatuksistani ja tunteistani, sillä sanat tuntuvat joskus liian vaikeilta sanottavaksi. Rakastan sinua, ikävöin sinua, tarvitsen sinua…On helpompaa tehdä hyvää ruokaa, siivota yllätykseksi tai paijata pidempään kuin edes jaksaisi. 

Olisiko helpompaa, jos aistit olisivat auki ja mieli avoinna erilaisille merkeille ilmaista tunteita ja ajatuksia? Miksi odotamme vain sanojen kertovan jotain sellaista, joka on katsein katsottavissa ja tuntein tunnettavissa? Olemmeko liiaksi sanoissa kiinni ja ohitamme suuren määrän hyväksyntää, luottamusta, rakkautta, iloa ja naurua?

Luen rivien välistä, eleistä ja ilmeistä. Silti, myönnän, sanat ovat sykähdyttäviä myös. 

Suhteet Oma elämä Mieli