Onnellinen onnettomana
Samalle päivälle voi mahtua tieto huonosta läheisenä olosta ja siitä, että toinen läheinen menee toisen läheisen luokse äitienpäivänä. Yksittäisenä koettuna asiana jompikumpi olisi astetta helpompi sulattaa, mutta yhdistettynä ne saavat mielen tuntumaan murheiselta, jopa niin, että itku on lähellä. Kirjoitan tämän, nielaisen ja lähden tapamaan ystävämummoa, toivoen, että pullakahvit rauhallisessa ympäristössä toisi muuta ajateltavaa.
Onnellisena ei tule helposti ajatelluksi, että murheen tunteet saapuvat yllättäen ja kysymättä lupaa. Murheellisuus ja ehkä jopa ansaitsemattomasti saatu kritiikki saavat pysähtymään ja miettimään kelvollisuuttaan ja sitä, että olenko laisinkaan hyvä ihminen. Nyt voisi ajatella, että huomenna on uusi päivä ja niin toki onkin, mutta vuosien aikana kertynyt murheellisuus ja kokemukset eivät poistu yhden nukutun avulla. Kohtaamani asia on sellainen, josta jotkut kauhistuisivat ja miettisivät voisiko sellainen lainkaan olla totta. Antamani apu ei riitä, koska se ei vain riitä ja sen vuoksi olen kelpaamaton.
Sätin itseäni ja itku tuleekin ja se tulee niin hiljaa kuin vain voi, etten häritse asunnossa olevia mieheni poikia. Suuri saatu moite ja suru ovat vaikeita itkettäviä hiljaa. Olenko ansainnut ryöpytyksen? Jos sortuisin siihen ajatukseen, niin en kykenisi enää olemaan onnellinen ja sitä minä kaikesta huolimatta olen. Jatkuva taistelu olla antautumatta negatiivisten asioiden alle, on joskus uuvuttavaa. Olen käynyt useita keskusteluita viime aikoina ja osin sisältöinä on ollut odotukset minua ja tekemistäni kohtaan. Pitäisi kuulemma enemmän, useammin ja paremmin. Mietin, että olenko jossain testissä, jossa mitataan positiivinen elämänasenteeni ja se olenko oikeasti onnellinen väittäessäni niin.
Voin vakuuttaa, että tutkin tekemisiäni ja sanomisiani kovin tarkkaan ja käytän niihin aimo annoksen itsekritiikkiä. Voisin lähettää terveisiä tämän elämän järjestelmänvalvojille, että olen riittävän kyykyssä käynyt ja oppini ottanut. Pienempikin riepottaminen olisi paikallaan ja jos on kovasti halua osoittaa asioita, joissa pitäisi kehittyä, niin vaihtakaa toki aiheita. Toisaalta saatan olla jääräpäinen oppilas elämän kulkukoulussa ja vaatia tukiopetusta, jotta muistan rajata oman jaksamiseni oikeisiin mittasuhteisiin. Olenko siis itse aiheutanut kaiken tämän, josta nyt narisen? Olen luonnollisesti osasyyllinen ja mukisematta on tartuttava härkää sarvista ja korjattava suuntaa. Oman onnellisuuteni seppänä on tohdittava itkeä ja surra, mutta vielä tärkeämpää on huomata millä tolalla asiat ovat ja voinko itse niihin vaikuttaa vai en. Marttyyrin viitta on helppo pukea, mutta se on yhtä helppo myös riisua.
On vain kovin vaikeaa myöntää, että hyvästä ja useasta yrityksestä huolimatta vastapuoli ajattelee toisin. Kummassa siis vika? Ei kummassakan ja samaan aikaan se on molemmissa. Tajuttuani tilanteen on tehtävä jotain, sillä kukaan ei ole minun puolellani niin paljin kuin minä itse. Olen oman onnellisuuteni vartija ja vaalija. Aika ajoin puolustukseni rakoilee ja päästän sisään liikaa muiden odotuksia ja mielipiteitä. Suojaus siis ylös ja haavat on nuoltava, mutta ilman häpeää ja huonoksi kokemista, johon niin helpoasti lankean.
Onneksi elämäni perustat ovat kunnossa, kunhan muistan niitä huoltaa. Onneksi ilmaisen ajatukseni ulos, enkä jää yksin niiden kanssa, sillä sisään jäädessän pienikin suru saattaa muuttaa mielenamaiseman murheen alhoon pitkäksi aikaa. Silti on harmillista, että vieläkin, näin aikuisena, huomaa olevansa kuin pieni lapsi, joka tarvitsisi tukihenkilön ja ison sylin, jossa voihkia elämän kurjuutta ja joku sanoisi; kaikki muuttuu hyväksi. Nyt sanon se itse itselleni ja olen onnellinen, että elämässäni on rakkautta.
Hyvää ja valoisaa loppuviikkoa kylmästä säästä huolimatta, hyvää syys hakeutua lämpimään syliin….
