Onnellinen onnettomana

Samalle päivälle voi mahtua tieto huonosta läheisenä olosta ja siitä, että toinen läheinen menee toisen läheisen luokse äitienpäivänä. Yksittäisenä koettuna asiana jompikumpi olisi astetta helpompi sulattaa, mutta yhdistettynä ne saavat mielen tuntumaan murheiselta, jopa niin, että itku on lähellä. Kirjoitan tämän, nielaisen ja lähden tapamaan ystävämummoa, toivoen, että pullakahvit rauhallisessa ympäristössä toisi muuta ajateltavaa. 

Onnellisena ei tule helposti ajatelluksi, että murheen tunteet saapuvat yllättäen ja kysymättä lupaa. Murheellisuus ja ehkä jopa ansaitsemattomasti saatu kritiikki saavat pysähtymään ja miettimään kelvollisuuttaan ja sitä, että olenko laisinkaan hyvä ihminen. Nyt voisi ajatella, että huomenna on uusi päivä ja niin toki onkin, mutta vuosien aikana kertynyt murheellisuus ja kokemukset eivät poistu yhden nukutun avulla. Kohtaamani asia on sellainen, josta jotkut kauhistuisivat ja miettisivät voisiko sellainen lainkaan olla totta. Antamani apu ei riitä, koska se ei vain riitä ja sen vuoksi olen kelpaamaton. 

Sätin itseäni ja itku tuleekin ja se tulee niin hiljaa kuin vain voi, etten häritse asunnossa olevia mieheni poikia. Suuri saatu moite ja suru ovat vaikeita itkettäviä hiljaa. Olenko ansainnut ryöpytyksen? Jos sortuisin siihen ajatukseen, niin en kykenisi enää olemaan onnellinen ja sitä minä kaikesta huolimatta olen. Jatkuva taistelu olla antautumatta negatiivisten asioiden alle, on joskus uuvuttavaa. Olen käynyt useita keskusteluita viime aikoina ja osin sisältöinä on ollut odotukset minua ja tekemistäni kohtaan. Pitäisi kuulemma enemmän, useammin ja paremmin. Mietin, että olenko jossain testissä, jossa mitataan positiivinen elämänasenteeni ja se olenko oikeasti onnellinen väittäessäni niin. 

Voin vakuuttaa, että tutkin tekemisiäni ja sanomisiani kovin tarkkaan ja käytän niihin aimo annoksen itsekritiikkiä. Voisin lähettää terveisiä tämän elämän järjestelmänvalvojille, että olen riittävän kyykyssä käynyt ja oppini ottanut. Pienempikin riepottaminen olisi paikallaan ja jos on kovasti halua osoittaa asioita, joissa pitäisi kehittyä, niin vaihtakaa toki aiheita. Toisaalta saatan olla jääräpäinen oppilas elämän kulkukoulussa ja vaatia tukiopetusta, jotta muistan rajata oman jaksamiseni oikeisiin mittasuhteisiin. Olenko siis itse aiheutanut kaiken tämän, josta nyt narisen? Olen luonnollisesti osasyyllinen ja mukisematta on tartuttava härkää sarvista ja korjattava suuntaa. Oman onnellisuuteni seppänä on tohdittava itkeä ja surra, mutta vielä tärkeämpää on huomata millä tolalla asiat ovat ja voinko itse niihin vaikuttaa vai en. Marttyyrin viitta on helppo pukea, mutta se on yhtä helppo myös riisua. 

On vain kovin vaikeaa myöntää, että hyvästä ja useasta yrityksestä huolimatta vastapuoli ajattelee toisin. Kummassa siis vika? Ei kummassakan ja samaan aikaan se on molemmissa. Tajuttuani tilanteen on tehtävä jotain, sillä kukaan ei ole minun puolellani niin paljin kuin minä itse. Olen oman onnellisuuteni vartija ja vaalija. Aika ajoin puolustukseni rakoilee ja päästän sisään liikaa muiden odotuksia ja mielipiteitä. Suojaus siis ylös ja haavat on nuoltava, mutta ilman häpeää ja huonoksi kokemista, johon niin helpoasti lankean. 

Onneksi elämäni perustat ovat kunnossa, kunhan muistan niitä huoltaa. Onneksi ilmaisen ajatukseni ulos, enkä jää yksin niiden kanssa, sillä sisään jäädessän pienikin suru saattaa muuttaa mielenamaiseman murheen alhoon pitkäksi aikaa. Silti on harmillista, että vieläkin, näin aikuisena, huomaa olevansa kuin pieni lapsi, joka tarvitsisi tukihenkilön ja ison sylin, jossa voihkia elämän kurjuutta ja joku sanoisi; kaikki muuttuu hyväksi. Nyt sanon se itse itselleni ja olen onnellinen, että elämässäni on rakkautta. 

Hyvää ja valoisaa loppuviikkoa kylmästä säästä huolimatta, hyvää syys hakeutua lämpimään syliin….

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Puhun tästä tänään….

sinivuokot.jpg

Tänään päätin lähteä töihin, sillä en kykene olemaan hyvä vaimo, en hyvä uusperheellinen, olisin kehno ystävä sekä sättisin itseäni joka osa-alueella. En siis kykene tänään olemaan mitään sitä mitä tahtoisin, joten päätin edes yrittää olla hyvä työntekijä.

Istun autiossa koulussa, ihan yksin. Koulun ollessa tyhjillään, se muuttuu toisenlaiseksi, hieman surulliseksi ja tunnen itseni kuin paikan valtiaaksi. Käytävillä tulee kulkea hiljaa ja ovetkin suljen tavanomaista hiljaisemmin. En ole tehokas, en ope enkä mitään sitä, mitä arkisin minun nähdään täällä olevan. Aion tehdä tänään kirjalliset työt, joita huoltajat odottavat ja laki velvoittaa minun tekevän. Minä olen yksin koulussa, kun muut ihmiset nauttivat kevään yhdestä kauneimmasta päivästä. Hyvä niin, sillä tänään en ole sellainen kuin tahtoisin, vaan tänään olen yksin ja surullinen.

Akkuni ovat punaisella ja en kykene lataamaan niitä kuten haluaisin, yksinololla ja antamalla ajatusten kulkea juuri kuten ne haluavat. Joudun rimpuilemaan yhteiskunnan vaatimusten mukaan, huomioimaan läheisten tarpeet ja käyttäytymään muutoin kuin mörkömäisesti, joka olisi minulle nyt se sopivin olotila. On parempi kaikille, että väistelen ihmisiä, kunpa pääsisin karkuun myös itseäni, mutta tämä asia ei päästä minusta koskaan irti, se vaanii, on piilossa, mutta palaa yhtä väistämättömästi kuin kevät ja sinivuokot.

Ensi viikon sunnuntaina on äitienpäivä ja siksi puhunkin asiasta nyt, jotten vahingoita mielialoillani muiden päivästä nauttivien tunteita. Matkalla töihin ajoin hautausmaan kautta. Sinivuokot olivat saapuneet, hieman ujoina ja myöhässä, mutta siinä ne olivat, ilman lehtiä vielä, mutta nekin ilmaantuvat aikanaan. Käytin sormiani haravana  ja nypin pudonneita männynneulasia, putsasin haudalle jätettyjä enkelipatsaita ja pyyhkäisin hellästi hautakiveä. Kyykötin, kunnes jalkani puutuivat ja juttelin mielessäni tyttärelleni. Hiljaista puhetta, mutta ehkä enemmänkin tunteita ja tunnelmia, sillä kuolleen kanssa ei tarvitse käyttää sanoja. En muistanutkaan kuinka ikävä minulla on ollutkaan ja itku yllätti. Kummallista, sillä yleensä vain rauhoitun hautausmaalla käydessä.

Luulen jo tyyntyväni, kun huomaan kolme pientä hiekkakumpua ilmaantuneen sitten viime käyntini. Kolme pientä hiekkakumpua, joiden koosta näkee heti, että niiden alle on haudattu pieniä lapsia. Kierrän katsomaan. Haudat ovat niin tuoreita, että vain yhdessä on jo uututtaan kiiltelevä hautakivi ja kahdessa muussa puinen ja vielä vitivalkoinen puuristi. Itku ei hellitä ja mietin noiden pienten äitejä, ehkä hekään eivät tahdon aamukahvia sänkyynsä, vaan ottaisivat mielummin lapsensa. Ajatus on lähes musertava.

Lähden jatkamaan matkaa ja itku viipyy vierelläni. Kaunis on keväinen maisema. Valkovuokkoja, paljon ja toisella puolen ojanpientaretta värjää leskenlehtien keltainen meri. Jäljelle jääneet lapseni ovat sitä mieltä, että olen ihan jees äiti, mutta tiedän, että heillä on on omat juttunsa ja meillä ei ole tapan ollut äitienpäivää juhlistaa. Saan varmasti onnitteluviestit, mutta yllätysjuhlia, kakkua ja kukkia en odota. Tyydyn siis siihen ajatukseen, että he ajattelevat minua edes hetken verran äitienpäivän aikana. Huoli toisesta lapsesta ja hänen maailmansa murheista, pienentää äidin iloa elämästä. Aina ei ole niin, että äitiyden kautta saa suurimmat ilot, joskus sen kautta tulevat suurimmat surut, suurimmat pelot ja niiden kanssa on elettävä myös äitienpäivänä. Elän mielummin ilman juhlapäivää ja pidän itseäni kasassa äitiyden suhteen joten kuten ja hengitän helpommin, kun mikään someryhmä tai iltapäiväkehti ei hehkuta äitiyden niitä kauniimpia ja onnistuneimpia kasvoja. Olen osin tehnyt virheitä, mutta osa surusta ja peloista ovat tulleet pyytämättä ja lapsieni omista ratkaisuista. Rakastan silti niin , että sydän on pakahtua ja kuullessani tai luettuani nuo sanat itseeni kohdistuen, itken liikutuksesta ja kiitollisuudesta. On vaikeaa olla äiti kuolleelle, elämän varjopuolella kulkevalle ja yhdelle, joka sinnittelee ja etsii suuntaansa. Nuo kolme ovat kuitenkin minun maailman parhaat lapset.

Bonuslapsillani on omat äidit, joita he juhlistavat ja niin on hyvä ja oikein.

Muutama aika sitten menneisyys tuli kylään ja kohtasin nuoren naisen, joka etsii isäänsä. Tunsin hänen äitinsä ja tuo nuori nainen eli elämänsä isovanhempien huomassa, sillä nyt jo kuollut äiti, ei kyennyt äitiyttään kantamaan. Niin ei kyennyt äitiyttään kantamaan minunkaan biologinen äitini eikä äitipuoleni niin, kuin pieni hylätty lapsi olisi tarvinnut. Biologisen äitini äiti oli jättänyt aikoinaan äitini ja niin oli tehnyt myös äidinäidinäiti. Sukupolvien mittainen kirous äitiyden päällä. Äiditön lapsuus ja nuoruus jättävät jälkensä.

Olen vuosien mittaan yrittänyt viettää äitienpäivää eri tavoin. En ole sen suhteen eheytynyt, vaan olen istunut kahvipöydässä toivoen olevani muualla. Olen ollut ahdistunut, mutta päälle päin on näkynyt hymy. Tänä vuonna annan periksi ja en vietä äitienpäivää. En edes yritä teeskennellä sen olevan ilon juhla. En odota muuta kuin sen menevän ohitse, jotta voin taas vapaammin hengittää. Annan periksi, enkä yritä tämän asian suhteen eheytä, en parantua, enkä tulla tämän kummoisemmaksi kuin nyt olen.

Itkuni helpottaa, niinhän se aina tekee. Hengitän syvään ja kuivaan viimeiset kyyneleet, jotka valuvat silmiä varjostavien aurinkolasien takaa. Annan anteeksi ihan kaikille, ehkä eniten itselleni. Jos voisin, niin halaisin, sillä tämän surun kanssa olen yksin, enkä oikein kestä myötätuntoa, sillä pelkään vajoavani niin syvälle suruun ja menetyksiin, että en enää pääse sieltä ylös. Minä sentään olen onnellinen ja asiani ovat hyvin ja paljon paremmin kuin monella muulla, mutta menneisyyden murheet painavat joskus alas. Onneksi täältä pääsee myös takaisin ylös, mutta oma aikani minun on surussa uitava.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä