”Olen ylpeä lapsistani ja heidän onnistumisestaan elämässään.” ”Olen elämässäni ylpeä lapsistani ja siitä, millaisia heistä on tullut.” ”Ylpeä elämässäni olen ollut siitä, että olen tullut vanhemmaksi ja saanut kokea lasteni kautta onnistumisia.” ”Ylpeä olen siitä, että olen äiti, joka on antanut kaikkensa lasten eteen.” Lause toisensa jälkeen ja minä vaivun hiljaisuuteen. Vatsassa tuntuu ontto kumina ja lopulta tuntuu kuin sen pohjalle jysähtäisi kivi. Korvissa humisee ja kasvoilla näkyvä hymy on jähmettynyt. Näin käy joka kerta, kun eri kokoonpanoissa käydään keskustelua siitä, mikä saa tuntemaan itsensä ylpeäksi ja missä kokee onnistuneensa elämässään. 

”Haaveilen omakotitalosta.” ”Minun haaveeni on saada matkustella.” ”Olisi ihanaa jos olisi oma mökki, jonka pihalle voisi istuttaa kukkia.” ”Joku päivä olisi ihanaa olla mummo.” Taas kuuntelen ja mietin, miksi en löydä omia haaveitani niiden joukosta, jotka selvästi ovat enemmistön haaveita. Vai onko niin? Kuulenko vain väärin ja tulkitsenko niin, että ihan itse saan oloni tuntumaan siltä, että unelmani ja haaveeni eivät ole yhtä oikeita. 

Mistä sitten olen ylpeä? Olen ylpeä siitä, että olen olemassa tällaisena kuin olen. Olisi voinut käydä toisinkin ja tie nykyiseen olotilaani on ollut pitkä ja kivinen. Olen suunnattoman ylpeä siitä, että uskallan olla onnellinen ja siitä, että ilmaisen ajatukseni ja tahtoni jokaiselle, joka siitä on hieman kiinnostunut. Olen ylpeä siitä, että henkilökohtainen kehitykseni ei ole pysähtynyt vaan se etenee hitaasti, ehkä kompastellen ja välillä aimo harppauksin. Olen ylpeä halustani opiskella ja oppia. Olen ylpeä siitä, että uskallan ja kykenen rakastamaan,

Ajattelen niin, että ilman omaa sisäistä ylpeyttä itsestä, ei voi olla ylpeä monesta muustakaan asiasta. En pysty ajattelemaan, että oman elämän sivuun laittaminen, edes niin hyvän asian kuin omien lasten edestä, saisi aikaan suurempaa onnistumista ja ylpeyttä, Jos lapselle hoetaan, että olen ylpeä sinusta ja sinä olet se, missä olen elämässäni onnistunut, niin saako se lapsen tuntemaan itsensä ylpeäksi itsestään? Voiko käydä niin, että lapsi ei koe itse itsestään ylpeyttä sen myötä mitä hän on ja mitä hän on tehnyt, vaan hän jää odottamaan omia lapsia, jotta hän voisi olla jostain ylpeä? En sano niin, etteikö lapsistaan saisi olla ylpeä. Olen itsekin kokenut ylpeyden hetkiä liittyen lapsiini, mutta suurin osa aiheista ja syistä eivät ole minun aikaan saamia, vaan lapseni, joka on tehnyt tekonsa irrallaan minusta ja ilman minun kasvatustani tai vaikutustani. Toki vanhemmuudella on osansa, mutta lapsen aikuistuessa vähenee vanhemman osuus tehdyistä ratkaisuista. Vaikka lapsen väittelisi tohtoriksi, niin se olisi hänen saavutuksensa, ei minun. Voin olla ylpeä siitä, että lapseni omaa hyvät arvot ja kauniit käytöstavat, mutta niihin on vaikuttanut ehkä joku toinen minun lisäkseni. Miksi lapseni murheeksi asettaisin oman ylpeyden tunteeni? Eikö lapselleni olisi hyvä esimerkki siitä, että vanhempi osoittaa olevan ylpeä omasta edistymisestään, omasta kasvustaan ja omista tekemisistään, jotka eivät ole kosketuksissa lapseen. Eikö lapseni olisi helpompi olla ylpeä vanhemmastaan ja ottaa mallia ja rakentaa omaa itsetuntoaan sen kautta, että voi olla ylpeä itsestään juuri sellaisena, itsellisenä olentona, ilman että on kiinni muissa ja heidän hyväksymisessään.

Ehkä tämän purkauksen takana on ajatus siitä, että en tahdo hyväksyä ajatusta siitä, että ylpeys elämästä ja onnistumisen tunne siinä, olisi kiinni onnistuneesta vanhemmuudesta. Entä kaikki ne, jotka eivät ole isejä ja äitejä? Entä he, jotka ovat menettäneen lapsensa kuoleman, päihteiden tai rikollisuuden kautta. Entä, jos lapsi kaikesta vanhemman yrittämisestä huolimatta tekee valinnat, joiden arvot ja teot eivät kohtaa omien kanssa. Minkä kautta ylpeyden tunne sitten rakennetaan ja voiko lapsesta kaikesta huolimatta olla ylpeä vai onko vaiettava häveten epäonnistumistaan?

Haaveilusta ja unelmista vielä sen verran, että mikään haave ei ole vähempiarvoinen tai huonompi. Huomaan vain sen, että omat haaveeni liittyvät haluun elää elämää täysillä tuntien kaikkia siihen liittyviä tunteita,. Tahdon maistaa ja haistaa. En osaa ajatella niin, että talo, matkustelu tai uusi auto täyttäisivät minun unelmani. Minä tahdon olla vapaa ihminen ilmaisemaan itseäni ja haluan oppia tai olla oppimatta. En kykene muodostamaan unelmaani moneenkaan konkreettiseen tavaraan tai esineeseen. Haaveilen minä kuitenkin siitä, että kykeneisin kirjoittamaan kirjan, joka tarraisi pieniin käsiin illan tullen. Pieni ihminen nukahtaisi mielessään kirjani hahmot ja ehkä pieni haave siitä viriäsi ilmoille, että pieni lukija näksi itsensä kirjoittamassa omia ajatuksiaan sanoiksi toistensa perään.