Onneksi laitoin radion päälle. Onneksi istuin vastapäätä miestäni ja onneksi itkin. Radiosta tulvivat sanat kuljettivat vuosien taakse. Vuosien takaa löysin itseni kävelemässä sitä suoraa pitkin, jonka varrella oli se tietyömaa. Sen tietyömaan kohdalla kohensin aina ryhtiäni. sillä miesten katseet olisivat muutoin todentaneet keski-ikäisen naisen kehon todellisuuden. Todellisuus saattoi välittyä ryhdistäni huolimatta ja matkan jatkuessa oli helpompi hengittää, kun ei tarvinnut vetää vatsaa sisään. Kävelin tuona kesänä lähes jokainen aamu tuon saman reitin. Askel askeleelta vapauduin ja kukaan ei nähnyt pääni sisään eikä kukaan kuullut ajatuksiani. 

Itkin ja herkistelin ja siinä hevostallien kohdalla oli pakko pyyhkiä silmistä valuvia kyyneleitä. Miksi itkin? En osaa sanoa, kunhan itkin elämäni suruja ja sitä pientä tyttöä, jota oli muiden tahdon mukaan kuljetettu. Itkin sitä naista, joka miellyttämisessään meni niin pitkälle, ettei enää löytänyt itseään. Pohdin huonouttani, olinhan eronnut ja seurustellut uudestaan ja taas eronnut. Suruilin lapseni kuolemaa sekä äitiyttä, jota en tunnistanut omakseni enkä siksi, miksi sen joskus hätäpäissäni kuvittelin.

Funtsin ja kuvittelin seksielämääni. Ohitse kulkeva bussi kuskeineen ja matkustajineen ei aavistanut punehtuineiden poskieni syyksi hetkellistä fantasiaa ja ymmärrystä siitä mitä halusin. Sitäkään en luonnollisesti ollut kellekään aiemmin kertonut, en tohtinut enkä kehdannut. Olin sovittanut kehoni rytmin ja keinunnan vastapuolen tahdon mukaan. Hekumoin, ja vavahtelin, mutta toisen haaveiden mukaan. 

Nauroin, enimmäkseen itselleni ja tahdottomalle naisen mielelleni, joka oli asettanut sanojaan, kuten niin moni muukin, oletettujen fraasien mukaan. Olin kovin taitava säveltämään sanojen kulkua siten, että vastapuoli sai siitä tahtomansa. Osasin lukea vivahteita, kehon asentojen salaisuuksia niin hyvin, että olin helppo ja ennakoiva. Noidaksi nimitettiin, sillä niin taitavasti luin enteitä toisesta ihmisestä ja osasin vastata toisen tarpeeseen jo ennen kuin hän tiesi jotain tahtovansa. Vaan mitä itse tahdoin? Sitä ei kukaan tiennyt, vähiten minä itse. 

Moitin itseäni ja sitä kuinka olin aalloilla keinunut kuin lastu, vailla omaa ajatusta suunnasta. En kehunut suorituksiani, joita olin suorittanut itseäni ja toiveitani vastaan, vaikka muut niistä kiitosta vuolaasti jakoivatkin. 

Kaikkinensa, tuona yksinäisenä kesänä, minä kävelin, istuin puutarhassa katsellen pikkulintujen touhuja ja nukuin itseni minuksi. 

Tuon kesän jälkeen voisi ajatella minun tulleen viisaaksi ja että eläisin kuten fraasit ja mietelauseet meitä kehoittavat. Osin onkin niin, mutta koska olen ihminen, niin vanhaan ja opittuun lankean ellen pidä varaani. 

Onneksi eilen aamulla en astunut entiseen, vaan uskalsin istua itkeä ja antaa mieheni aistia epävarmuuteni. Annoin hänen tulla lähelleni ja halata. Ei hän tiennyt mitä tunsin kuunnellessani tätä kappaletta, mutta hänelle riitti vaimonsa reaktio. Hän vastasi tunteeseeni juuri oikein. Biisin loputtua en osannut vieläkään avata kaikkea sitä mitä tämä biisi toi muistini käsiteltäväksi, 

Olipa se mitä hyvänsä, niin tärkeään kohtaan kuulin nämä sanat ja tärkeään kohtaan tulvivat vanhat tunnelmat. Vanha voimabiisini asetti ajatukseni oikeammille radoille ja kaikki nyt tuntemani ja ajattelemani loksahtelevat kohdilleen. Huomaan olevani keskellä prosessia, joka vie minua jälleen johonkin suuntaan. Itse asettaudun helposti epävarmuuden vietäväksi ja kaikki usko omiin vahvuuksiin ja kykyihin on helposti lipsahtamassa ovesta ulos. Ovi on laitettava kiinni ja istuttava pöydän ääreen päättäväisesti ja pureskeltava edessä oleva ateria. 

Kiitos muistot, Kiitos itselleni ja kiitos miehelleni. Kiitos radio ja kiitos Alicia Keys.

Tuli syttyköön, se palakoon ja sen hiipuessa se hiipukoon vain hetken.