Lily

Naislaif

Naislaif
Naislaif

Oikea tapa?

Lattialla istuessa tunnen seinän kylmyyden tunkevan villapaitani lävitse. Pieni käsi hakee kättäni ja en anna periksi takapuoleni puutumiselle. On oltava aikaa ja on oltava korvat. Et puhu, mutta äänettömästi kerrot paljon. On minun tehtäväni ottaa selvää asiasi, sillä sinulla ei ole kykyä sitä muuten ilmaista, kuin istumalla ja katsomalla alta kulmain. Yli vuoden olen seurannut eleitäsi ja tunnen kehonkielesi jotenkin. Poistumisesi tilasta ei tarkoita uhmaa, vaan tarvitset tilaa. Tekemättömyytesi ei ole halua olla tekemättä, mutta se ilmaisee kuormittuneen mielesi. Vastustuksestasi huolimatta minä vaadin. Vaadin tänään lempeämmin kuin eilen, sillä päiväsi vaihtelevat. Olen huomaamatta muutamia tekojasi, mutta tiedän niiden olevan olemassa, mutta joskus et vain kestä, että niitä alleviivaan. Valmistan sinua tulevaan. Tuleva on sinulle uhka ja kovin kaukainen, mutta minä tiedän siitä jotakin. Tahdon sinun pärjäävän. Uskon sinun pärjävään. Sinä teet suurimman työn ja voin vain olla tukena ja opastaa oikeaan suuntaan. 

Näen itkusi kertoessani, että tiemme eroavat. Pysyn ammatillisessa roolissa, sillä sinun surusi on suuri ja tiedän, ettet kestäisi nyt myötätuntoa, et kosketusta etkä hyvää tarkoittavia kannustavia sanoja. Tyhjältä kuullostavat aikuisten velvollisuudet, joiden taakse verhotaan siirtymiseni muihin työtehtäviin. Näin kuuluu olla ja vaikka ei kuuluisikaan, niin näin tämä systeemi toimii. Luottamuksen rakentaminen aloitetaan ja kun se on saavutettu, se rikotaan. 

Itku on vastassa myös muutamalta muulta, jotka epäilevät kaiken ilon kadonneen maailmastaan. Epäilevät ettemme tapaa enää koskaan, enkä saata tuota epäilystä kumota, varmistamalla ja lupaamalla tapaamisen todella toteutuvan. Aikuisena tiedän ettemme välttämättä tapaa. Jätän kuitenkin pienen kipinän, joka on toivoa täynnä, muistuttaen mahdollisuuden olevan olemassa, mutta en lupaa varmaksi. Petetty lupaus satuttaa enemmän kuin totuuden sana.

Useampi entinen oppilas halaa tavatessaan. Tahtoo kertoa uudesta moposta tai tyttöystävästä. Jo aikuistunut ja omillaan oleva tahtoo open vielä kerran kuuntelevan suunnitelmistaan, joiden ope arvaa olevan ehkä liian suuria. Ope kuuntelee ja sanoo tylsänä jotain aikuismaista, mutta jättää silti elämän velvollisuudeksi todentaa toiveen realistisuus. Rehellisesti on toiveeseen vastattava, sillä epäaito kiinnostus ei tavoita, vaan katoaa ja hajoaa. Toivoa ei saa kadottaa ja ihmeisiin on uskottava, kunhan pitää jalat maassa. 

Mietin usein kuinka tätä työtä tulee tehdä. On ymmärrettävä mielenmaisemista, oppimistavoista, oppimisvaikeuksista, kehityspsykologiasta, pedagogiikasta, erityispedagogiikasta, ihmisyydestä, oppiainesisällöistä, iänmukaisesta kehityksestä ja siitä poikkeavasta kehityksestä ja ja ………

Mietin usein kuinka asetun olemaan ihminen, jota oppilaan on hyvä lähestyä. Sitä minä mietin paljon. Tahdon nähdä vaivaa, jotta tuntisin oppilaasta muuta kuin nimen ja sen kuinka hän matemaattisesti pärjää. On hyvä jos äidinkieli sujuu, mutta jos en tunne oppilaan hymystä, onko se aito, pinnistelty vai jotain peittävä, olen epäonnistunut. Tunnustelen ja tutustun. Askel askeleelta päästän oppilaan lähemmsä itseäni ja annan jotain, jonka arvelen häntä kiinnostavan ja inhmillistän itseäni. Istun lattialla, kerron peloistani ja epävarmuuksistani. Pohdin oppilaan ikää ja kykyä ottaa tietoja vastaan. Vedän tiukan ammatillista rajan vetoa, jottei suhde muutu liian tuttavalliseksi ja huomaan purkavani jotain sellaista, joka ei vie oppilaan tavoitteita eteen päin. Mietin, että miksi oppilas mitään antaisi ja luottaisi aikuiselle, joka seisoo etäällä, ylhäisellä kukkulalla ja on niin aikuinen ja kaikkitietävä, että oppilas kalpenee ihastuksesta. 

Reflektoin paljon tekojani, niiden syitä ja seurauksia. Tarkastelen itseäni ja peilaan muihin. Kuuntelen muiden kokemuksia ja vertaan niitä omiini. Kaiken pohdinnan ja tarkastelun jälkeen myönnään itselleni, taas, luvan olla omanlaiseni. En kykene antamaan periksi kiirelle ja odotuksille, jotka perustuvat kylmän ammatilliseen suorittamiseen. Ihmisenä ihmiselle. Tutustumalla ja kuuntelemalla. Lähelle päästämällä ja vain siten pääsee lähelle.

Luomalla suhteen, joka ehkä on enemmän kuin odotetaan, luon suhteen joka on ainutlaatuinen. Elämässä on kuitenkin niin, että mikään hyvä suhde ei kestä loputtomiin. Tunnen itseni huijariksi, kun lähden tietoisesti rakentamaan suhdetta, jonka tiedän jonkin ajan kuluttua päättyvän. Mietinpä kuitenkin niin, että jos en niin tekisi, niin mitä oppilas siitä irti saisi? Aikuisen, joka tekee työnsä ja pitää oppilasta yhenä numerona muiden joukossa. Uskon lapsen ja nuoren kestävän erot ja luopumiset paremmin, kun niiden kohdalle sattuessa on kahden ihmisen välinen luottamuksellinen ja lämmin suhde tukena ja takana. 

Uskon, että tämä tapani tehdä työtä on oikea. Uskon, että luomalla opetussuhteen lisäksi jonkinlainen ihmissuhde, saavutetaan jotain suurempaa, kuin lukutaito. 

Olen tilanteessa  jossa opitaan eron ja luopumisen kuuluvan elämään ja sen, että elämä jatkuu myös niiden jälkeen. 

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Hyvä olo Työ
Naislaif

Kaverijuttuja

Istuin eilen tunteja palapelin ääressä. Istun tänään, todennäköisesti tunteja palapelin ääressä. Katson valmistuvan palapelin kuvaa kännykän ruudulta ja sadattelen pientä ja huonoa kuvaa. Mieheni laittoi aamulla ennen töihin lähtöä muutaman palan kiinni. Haluamme voittaa. 

Palapeli (1000 palaa) on osa serkkuni ja hänen miehensä luomaa mysteeritehtävää, jonka jäsenten tehtävän on selvittää mysteeri. Joukko on kasattu ihmisistä, joista osan tunnen hyvin ja osan olen tavannut kerran. Facen ansiosta olemme nyt osa yhteistä mysteerijoukkoa. Useammassa kodissa kasataan nyt palapelejä ilman kunnollista kuvaa. Ensitehtävänä oli kuvata itse saatu kuva ja jakaa se faceen. Jaettujen kuvien perusteella tuli päätellä, mihin kuvaan pussissa olevat palat kuuluvat. Sanottakoon, että kohtuu kilpailuhenkistä porukkaa on nyt kasassa. Vimmattu rakentaminen on alkanut ja facessa kulkee, vähemmän kannustavia, viestejä, joiden tarkoituksena on latistaa kilpakumppanit. Palapelin valmistuttua on laitettava kuva sähköpostiin ja saa siten lisäohjeet. Huoh! Kisa ei siis ratkea nopeaan rakentamiseen. Joudumme lienee tuomariston lahjontaan, nuoleskeluun tai kiristämiseen. 

Serkku on sama, jonka luona mieheni kanssa pääsimme pukeutumaan Cruella de Villiksi sekä dalmatialaiseksi. Serkku on sama, joka on innoissan järjestämässä vuosittaista serkustapaamista. Mistä löytyy tuo into järjestää yllätyksellisiä ja ihmisiä yhdistäviä tapahtumia? Ihailen ja samaan aikaan äimistelen. Olen onnekas myös muista serkuistani, jotka ovat osallisena ja omaavat tahtotilan osallistua ja järjestää, nyt neljättä vuotta peräkkäin, tapaamisen, jossa olemme me serkukset, aikuisiksi kasvaneet. He ovat pitäneet yhteyttä kaiken aikaa ja ottivat minut, tuhlaajaserkun, lämpimästi tervetulleeksi. Se tuntuu sanomattoman hyvältä. 

Olen vieraalla maalla, mutta huomaan innostuvani, tahtovani osallistua ja olla osana. En kyynisesti kohauta olkiani ja puhahtele touhun olevan lapsellista. Enkä myöskään tahdo sortua arjen alle ja kieltäytyä vedoten aikuisten muka-muka-juttuihin. 

Kaverijuttuja on monenlaisia. Olen antanut niille viime vuosina enemmän sijaa ja aikaa. Arvostan niitä enkä välttele ja pakene, kun minulle tarjotaan mahdollisuuksia olla ihmisten kanssa tehden yhdessä asioita. Olen huomannut, että tunnevammaisuuteni ja arkiseen aikuisuuteen hautautuva minä, onkin kaukainen ja lähes tuntematon ihminen. Mitä ihmiset tekevätkään minulle? Hyvää, sanon minä ja huokaan tyytyväisenä.

Vertaistukitapaamiseni johti tapaamiseen nro. 2. Tapaaminen nro. 2 johtaa joogaan. Jooga on toteuttamislistalla, mutta jostain syystä en ole sitä saanut aktivoitua. Siskoni vei minut ennen häitä ensimmäisen kerran joogaan, jossa itkin hyvää oloani ja ahaa-elämystä oman kehon kiittaämisestä ja kunnioittamisesta. Vakaa päätös mennä uudelleen tarvitsi kuitenkin uuden. lähes tuntemattoman ihmisen. joka vain sanoi minulle -Tule. Valloittavaa istua toista kertaa naisen edessä ja todeta, että tuo energinen ihminen on kaveri, ehkä tulevaisuudessa jopa ystävä, ja auttaa minua tietämättään toteuttamaan etenemistäni hyvän olon tiellä. 

Istuin viikko sitten vanhan ystävän luona. Istuimme ajattomuuden ja paikasta irtaantuneessa kuplassa keskellä maaseutua. Ystäväni on lähes seitsemän vuotta ollut kotinsa vanki usean kroonisen sairauden vuoksi. Voimme kuvitella miltä tuntuu istua ja katsoa samaa maisemaa yksin miehen käydessä töissä. Lapset jo omillaan, joten ei ketään muuta päivisin kuin koira. Ystävät tuntuvat kaikkoavan useita vuosia kestävän sairastamisen johdosta, joten seinät huutavat hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja varmasti välillä myös surua ja katkeruutta. Vuosien tauon jälkeen olemme vahvistaneet ystävyytemme ja jaamme tuttuun tapaan ajatuksiamme. Uskomattoman hyvä tunne, kun saamme molemmat toisiltamme. Ystäväni on kaikesta huolimatta säilyttänyt elämänilon, haaveilun ja positiivisen asenteen. Nyt minä sain häntä tuupattua haluamaansa suuntaan. Hän aloitti blogin, jota oli ajatellut jo pitkään. Hän tarvitsi minut, niin kuin minä tarvitsin joogaan tuuppaajiani. 

Ystäväni, jotka ovat oleet osana elämääni jo vuosia, otan eri tavoin nyt huomioon. Heidän ehdottaessaan saunailtaa. tapaamista ja teatteria, minä huomaan vastaavani kyllä. Olen onnekas, että he vieläkin kysyvät, eivät ole luovuttaneet saatuaan usean ein tai välttelevän selityksen. 

Siskoilleni olen kiitollinen. Sukulaisuusuhteen velvoittamina he ovat monesti olleet aloitteellisia ja minä kyynisesti raahautunut paikalle. Olen joskus latistanut heidän innostustaan ja iloaan ja olen siitä pahoillani, mutta niin kuin edellä mainitsin, niin sukulaisuus velvoittaa hyväksymään myös murahtelevan isosiskon. 

Iltapäivällä kävin keskustelua kollegan kanssa. Kuinka mahtavaa oli kuulla ja jakaa ajatuksia. Ajattelemme erityislapsista ja työstä niin samankaltaisesti, että tunnen jo nyt surua, kun tiemme väistämättä eroavat. Minä kuuntelin ja minä kuuntelin. En kokenut tarvetta todistaa olevani hyvä, vaan me kaksi vain jaoimme ja ymmärsimme. Vapauttavaa ja mahtavaa, että joku ajattelee kuten minä. 

Tahdon mainita myös blogikaveruuden, jonka olemassa oloa en tiennyt olevan. Muutaman ihmisen ajatusmaailma sivuaa omaa ja jos ei sivuakaan, niin silti toisille tuntemattomat ihmiset kommentoivat, kannustavat ja antavat neuvoja ja ovat myötätuntoisia toisiaan kohtaan. 

Annan periksi ystävyydelle ja kaveruudelle. En välttele tapaamisia vaan innostun kuultuani niistä. En ehkä ole vielä siinä vaiheessa, että itse muotoutuisin suureksi juhlien ja yllätysten järejestäjäksi, mutta hyvä osallistuja jo olen. Otan vastaan naisilta saatua läheisyyttä ja ajatuksen juoksua. En yritä ratkaista heidän ongelmiaan enkä peilaa omaa onnistumistani heidän tekemäänsä. Naisjutut ja kaverijutut ovatkin kivoja ja paljon antavia. En tahdokaan erakoksi kaiken aikaa. Tarvitsen tilani, yksinäisyyden hetkeni ja hiljaisuuteni, mutta vastapainoksi saan niin kovin paljon kaveri- ja ystäväjutuista, että en tajua kuinka olen aiemmassa elämässä tullut toimeen. 

On ystäviä ja juttuja ollut aiemmnkin, mutta suhtautumiseni oli toisenlaista. Olin väsynyt ja tein montaa asiaa myös lasteni vuoksi. Menin ja osallistuin, mutta en ollut kaikella ajatuksella mukana. Arvostan sen ajan ihmisiä, jotka veivät, huolehtivat ja pakottivat. He pitivät minut pinnalla, jotten vajonnut liian syvälle. Olisin joskus vain tahtonut olla, hävitä ja vaipua syvyyksiin. Onneksi oli ihmisiä. 

Kaverijutut eivät ole pelottavia ja aikaa tuhlaavia. Ne ovat tärkeitä ja voimaannuttavia. Ne ovat lämpimiä ja jos niille antautuu, niin saa jotain arvokasta ja rahalla mittaamatonta. Kaverijutut ovat täynnä naurua, välittämistä ja yhdessä jakamista. 

Ryhdistäydyn kaverina ja ystävänä, mutta en aio muuttua vaan olla minä. Se onkin parasta näissä jutuissa, nimittäin itsenä oleminen ja silti hyväksytty. 

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli