Mielenmaiseman auttajat

Sunnuntaina olin puhki. Naiseuteni oli ikävällä tavalla vaatinut minut lepäämään, tiedättehän kun menkat ottavat ylivallan ja heikentävät ja saavat huokailemaan ja ehkä hieman ärtymään. 

Maatessa selasin kanavia ja tallenteita, sillä lukeminen ei luonnistunut, ei kirjoittaminen eikä tuntisuunnitelmien tekeminen. Teema valikoitui kanavaksi ja jäin kiinni dokumenttiin. People in white- valkopukuiset. Ohjelma oli mielenkiintoisesti rakennettu ja näytti miltä mielenterveyden ammattilaiset olivat  näyttäytyneet mieleltään sairaiden ihmisten näkökulmasta. En kyennyt liikkumaan, mutta mieleni liikkui sitä lujemmin ja sukelsin rohkeiden ihmisten kokemaan. He esittivät toinen toisiaan ja kävivät kipeitä kokemuksiaan lävitse näyttelemällä. Kuvauspaikkana oli käytöstä poistettu mielisairaala ja alkuasetelma muistutti ryhmäterapiaistuntoa, mutta muotoutui moneksi, surulliseksi ja sellaiseksi, jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Oli hyviäkin kokemuksia, onneksi. Jäin miettimään terapeuttini nimeä. En muista ja se tuntui pahalta.

Ehkä hänen nimensä oli Pirjo. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa vanhan talon yläkerrassa, pienessä huoneessa jossa oli muutama nojatuoli, pöytä ja jotain sisustustekstiilejä. Ystävällinen nainen, joka katsoi silmiin, puhui rauhallisella äänellä ja melko alkuvaiheessa kertoi, että minä ehkä vihaisin häntä välillä, mutta se on normaalia. Minä mietin, suruissani ja mieleni ollessa musta, että en missään tapauksessa kykensi vihan tunteisiin tuntematonta kohtaan. Hyvän tähden, hänhän tulisi olemaan terapeuttini, auttajani, ei sellaista voi vihata. Enkä vihannutkaan, niiden yhteensä kolmen vuoden aikana, mutta en aina pitänyt tai tahtonut tavata. 

Tapasin terapeuttini, kutsutaan häntä nyt Pirjoksi, kolme viikkoa tyttäreni kuoleman jälkeen. Nyt useat ehkä luulevat, niin kuin luulivat aikoinaankin, että menin terapiaan selvitäkseni lapsen kuolemasta. Kuinka väärässä onkaan tuo luulo, vaikkakin ymmärrettävä. Olin ottanut mielenterveystoimistoon yhteyttä jo ennen tapaturmaa, sillä olin puhki, itkuinen ja poissa tolaltani. En tiennyt mikä minulla oli ja ymmärsin, että tarvitsen jotain, jotain sellaista, jota en osannut nimetä. Tarvitsin Pirjoa, vaikkei minulla siinä vaiheessa ollut nimeä eikä kasvoja. 

Varattu aika ilmaantui postilaatikosta yhtenä maanantaina. Katsoin varattua aikaa ja soitin lapussa näkyvään numeroon. Naisen vastatessa ilmoitin asiani ja kerroin etten voi tulla sovittuun aikaan, sillä tyttäreni oli kuollut edellisenä iltana. – Et tietenkään, vastasi ystävällinen nainen ja pyysi olemaan uudelleen yhteydessä, kunhan vain kykenen. Ihmettelin omaa järkevyyttäni ja rationaalista tapaani toimia vajaa vuoroakusi tyttäreni kuolemasta. Selittämättömiä ovat ihmisen kyvyt toimia ennalta kokemattomissa tilanteissa. Kolme viikkoa myöhemmin kiipesin rappuset ja alkoi matka minuun. 

Sängyllä maatessani ja katsoessani dokumenttia, johon kykenin muistoistani huolimatta, keskittymään mietin montaa asiaa. Mietin, että olen ollut onnekas, että minulla oli aikoinaan Pirjo, Mietin sanoja keskivaikea masennus, sillä sellainen minulla todettiin. Mietin, että kuinka kummassa ihmisessä olikaan niin monta asiaa, joiden olemassa oloa en kyennyt aavistamaankaan. Käytyäni lävitse lapsuuteni, aivoeroni ja alkaessa hieman tutustumaan minuun itseeni, sain kiinni myös ensiaskelistani surutyöstä tyttäreni menetyksen johdosta. 

Minulta on usein kysytty mikä on saanut minut jaksamaan ja selviämään. Yksi tärkeä tekijä on ollut Pirjo ja nyt minä en edes ole varma hänen nimestään, en ehkä tunnistaisi häntä kadulla, mutta minä muistan sen mitä hän sai minut ajattelemaan. Hän auttoi minua tuntemaan minut ja auttoi minua hyväksymään ajatukseni. Oikeutti olemmassaoloni ja antoi arvon tuntemuksilleni. Hän opetti minut sanomaan ei ja auttoi minua sanomaan kyllä tarpeilleni. Hän auttoi minua luovimaan myrskyissä ja souti ja huopasi kanssani. Hän vuodatti äänettömän kyyneleen myötäeläen suruani, mutta säilytti tyynen arvokkuuden. Eräänä päivän hän sanoi minulle -Maarit, sinä olet riittävä ja sinun ei enää tarvitse tulla enää luokseni. 

En enää mennyt. 

Kiitos Pirjo.

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Mitä olen oppinut uusperheilystä

Lähes kaksi vuotta uusperheilyä takana. Tärkeimmät opitut asiat ovat, älä yritä liikaa, älä änkeä, äläkä yritä kiintyä. Listaan voisi lisätä myös sen, että älä näyttäydy alasti ja ole isään nähden niin sukupuoleton kuin voit, mutta muista näyttää rakkautesi. 

Lapsiviikkoina

Yöllä herätessä ja pissahädän vaivatessa, muistan pukea T-paidan ja lukita vessan ovet. Muistan myös hiipiä ja sulkea ovet hiljaa, mutta pahalaiset joskus narisevat ja paukahtelevat. 

Aamulla wc ei ole aukottomasti yksin minun käytettävissä. Teinin ehtiessä ensin, joutuu joskus odottelmaan hetken jos toisenkin. Onneksi virtsarakkoni on osoittanut pidätyskykyisyytensä. On myös hyvä syy lisätä lantiopohjanlihasten treenaamista. 

Yksi tai kaksi kehoituista ei riitä saamaan aikaan toimintaa, ainakaan sellaista, jota aikuinen toivoisi.

Sekstaaminen ei ole kuulemma toivottavaa, ettei tule lisää lapsia. Lupasin ettei tule ja saimme luvan nukkua samassa sängyssä. 

Illalla mieheni ei ole minua varten ennen Kymmenen uutisia, jolloin maailman tapahtumat ja hellyydenosoitukset käyvät kiivasta kamppailua, ellei uni ole jo aiemmin voittanut. 

Tavarat eivät pysy paikoillaan tai sitten ne pysyvät liiankin paikoillaan. Kuulokkeet keskellä sohvaa voivat olla siinä melko pitkään täysin liikahtamatta. 

Painiminen (leikillinen), kiljahtelut, murahtelut ja piirrettyjen ohjelmien mumina ja kimitys ovat osa kotimme äänimaailmaa. 

Siirtymät kodin ulkopuolelle ottavat aikaa, paljon aikaa. tosi paljon aikaa. 

Mikä kummallisinta, vaikka kuinka lisäisin listaa, niin se ei poikkea siitä mitä se oli aikoinaan omien lasten kanssa. Ei siis mitään, mitä en olisi jo kokenut tai mitään sellaista, jota kuka tahansa lapseperheellinen ei olisi kokenut. Jos lapsesi on vielä pieni, niin odotapa vain. 

Aikuisviikko

Kuljen säädyttömän vähissä vaatteissa, mutta mieheni ei valita, onneksi.

Wc- tilanne ei ihan yhtä ruuhkainen ja mieheni on tässä asiassa kovin herrasmiesmäinen ja saan aina ekan vuoron. Saattaa olla myös, että olen vain nopeampi. 

Tavarat ovat paikoillaan, ainakin melkein ja huomaan, että minun vaatimukseni eivät vastaa mieheni totuttuja tapoja, sopeutumisen ja hyväksynnän paikka. 

Yhteistä aikaa on ruhtinaallisesti, mutta silti molemmat puuhailevat omia mieleisiään juttuja. 

Siirtymiset….ottavat aikaa edelleen. Jään miettimään omien lähtöjeni nopeutta ja sitä unohdanko jotain, hutiloinko vai mistä ihmesstä tämä nopeus oikein tulee?

Äänimaailma on aikuismaisempaa ja illan pimetessä, no hieman toisenlaista. 

Mikä ihanteellisinta, niin näin on hyvä ja toivon tämän sujuvan näin sittenkin, kun jossain vaiheessa on vain aikuisviikkoja. 

Opittua ja havainnoitua

Uusperheily vaatii aikaa. Se vaatii aikaa kaikille ja jokainen on todennäköisesti eri vaiheessa sopeutumista. 

Uusperheily vaatii oman reviirin tarkastelua, siitä taistelua ja siitä luopumista. 

Vaatimuksiin kuuluu myös tilan antaminen, sormien lävitse katsominen ja kuulon sopivasti menettäminen ja sen ihmeellinen yhtäkkiä palaaminen. 

Sanoittamista se vaatii, siis kaikkien tunteiden, odotusten ja myös kaiken sen, mistä ei lainkaan pidä, mitä inhoaa ja mitä pelkää. 

Se vaatii rajat, jota kukaan muu ei aseta eikä puolusta.

Se vaatii sietämistä ja hyväksyntää eri tavoista, jotka eivät sinun vuoksesi muutu. 

Uusperheily muotoutuu hiljalleen, sitä ei voi kiirehtiä eikä nopeuttaa. 

Sekä lapset, että aikuiset, taantuvat ja joutuvat uudelleen pohtimaan tahtomansa.

On varauduttava kiukutteluun, ärsytykseen ja jopa vihan tunteisiin.

Ei pidä yrittää tykätä ja rakastaa, tunteet ilmaantuvat aikanaan ja pakottamatta, jos ilmestyvät. Onneksi yleensä ilmestyy ja alkuun riittää sietäminen ja sen jälkeen riittävä kiintymys.

Ei pidä miellyttää, jos ei jostain asiasta kerta kaikkiaan yhtään pidä, kuten esim. Pokemon- kortit. Mielistely ja tekokiinnostuksella on valitettavan lyhyet jäljet, on huijausta, 

Uusperheily voi olla mukavaa, kun sille antaa mahdollisuuden ja kaikki ovat löytäneet oman paikkansa keinotekoisesti muodostetussa perhesysteemissä. 

Uusperheilystä voi selvitä oikein hyvin. Pitää muistaa nauraa, eniten itselleen, pitää muistaa että elämää tämä vain on. Ja jos oikein menee hermot, niin muistaa, että lapset muuttavat jossain vaiheessa pois kotoa. Niin tekivät aikoinaan omanikin ja jos tarkkaan miettii, niin niinhän sen tulee ollakin. Muuton jälkeen jää kaksi aikuista. Kaksi aikuista, jotka ovat toisensa valinneet, joten olisi syytä pitää huolta aikuisajasta. Nämä kaikki ajatukset toimivat mielestäni myös ydinperheeseen. Niin kuin usein käy ja ydinperhe ei toimi, niin on uusi mahdollisuus uusperhe, ja silloin jo toivoisi, että aiemmasta on jotain opittu, ehkä. 

Taidankin pestä tänään rintaliivini, koska on aikuisviikko ja voin jättää ne lavuaariin likoamaan. 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään