Valloitin jään

jää3.jpg

Lapsellista iloa, riemukasta suorastaan. Kävelen, hieman liukastellen, vetten päällä. Veden ja minun jalkojeni välissä on lumen peittämä jää. Ranta-aitat, kovin kuvatut, tutut vastarannalta, ovat nyt tavoitettavissa. Vain veneellä voisin päästä lähemmäs, mutta allani kantava jää on hauskempi vaihtoehto. Vakaasti askeltaen kuljen jokea pitkin, jota jo aikoinaan kulkivat merenkulkijat, määränpäänä edessä siintävä Linnamäki. Linnoituksen laitamilla vartija tiukkasilmäisenä teki havaintojaan, tarkasti tarkasteli lähestyviä laivoja. Talven tullen jäätä pitkin kulkivat lienee lapset, pyykkimuijat ja talvikalastajat. Kenties on hevospelillä uskallettu, mutta vain vahvoilla kantojäillä. Ensikerran tällä jäällä astelen minä. Tavallista tuumaisi moni, niin lienee onkin, mutta jotenkin hykerryttävää ja tieto alla virtaavasta vedestä saa olon tuntumaan lähes uhkarohkealta. Voisihan jää murtua alta ja virta vetää mukaansa, sysimustaan ja kylmään pyörteeseen. Haukien seassa uisin, kunnes henkeni ei enää riittäisi. Kaikkea ehdin kuvitella ja mielessäni maalailla, yksinkertaisella kävelyllä jään päällä.jää1.jpg

Vaan kovin poikkeaa entisajoista minun matkani ja järkeni kertoo mielikuvitukselleni jään toki hyvin kantavan. Minä kuvaan itseäni keskellä jäätä. Ohitse kulkevat ihmiset eivät pidä kummallisena näkynä kameralle yksin hymyilevää naista. Selfietä vain ottaa. Sillalla kuvaavat maisemaa ja minua aasialaiset turistit ja laiskan katseen luovat pilkkijät, jotka ovat enemmän kiinnostuneita pienestä reiästä mahdollisesti ilmaantuvasta kalasta. Teen tämän toistekin. Ehkä uskaltaisin mennä lähemmäs rantaa, hyppiä ja kuunnella kuinka jää kumajaa, ritisee ja toruu liian innokasta jäällä kulkijaa. Ehkä vain kuljen ja nautin mahdollisuudesta katsoa kotikaupunkiani uudesta näkökulmasta, talven ja jään mahdollistamasta.

Riemukas oli kävelyni joella, joka oli jäässä. 

Suhteet Oma elämä Mieli

Vertaistukea

Nukuin aamulla pommiin, tyylikkäästi ja kunnolla. Kello, kännykkäni valaistulla ruudulla näytti lukemia 8:03, joten työaikani olisi alkanut kolme minuuttia aiemmin. Onneksi kädessäni oli puhelin, jonka herätys ei jostain syystä soinut, ja otan puhelun työpaikalleni. Tulen kyllä, vakuutan ja samaan aikaan vedän sukkahousuja jalkaan. Olen onneksi formulalähtijä ja mieheni paahtamat aamiaislevät jäävät syömättä. En kuitenkaan kiirehdi liikaa, vaan pyrin pitämään maltin sisäisestä paineesta huolimatta. Pukeudun, asiallisesti ja huuhdon jääkaappikylmän pannukakun jäänteet kahvilla ja vedellä. Suukko miehelle ja matkaan.

Auton lämmitys oli toiminut ajallaan, joten minua odotti uudelleen jäähtynyt menopeli. Hillitsen edelleen itseäni ja vältän painamasta kaasua sakkoja peläten. Ehdin miettiä sopivaa selitystä konstaapelille, mutta edessä hidasteleva kuorma-auto hidastaa vauhtini lain mukaisesksi, jopa sen alle. Hengitän siis ja ihailen maisemaa, joka nousevan auringon valossa näyttää kauniilta. Aurinko nousee selkäni takaa ja värjää vastapäisen taivaanrannan vaaleanpunaiseksi, vaaleankeltaiseksi ja hivenen siniharmaaksi. Maalaismaisema ja kauniit värit. Mietin hajamielisesti iltapäivän tapaamista. Tapaaminen on sovittu messengerin kautta, sillä minulla ei ole puhelinnumeroa, en tunne ihmistä lainkaan. Minulla on vain faceprofiilin kuva ja lyhyt kuvaus ystävältä, jonka ehdotuksen mukaan tapaamisemme on sovittu. En jännitä, eikä minulla ole mitään odotuksia. Kuorma-auto edessäni kiihdyttää sallittuun ajonopeuteen, painan kaasua ja kohennan ryhtiäni. Hurriganes rymistää kaiuttimien kautta, tuuttaa energiaansa vuosien takaa, minä ajan ja minä laulan. Iltapäivään on vielä aikaa, hoidan työt alta pois.

Iltapäivä saapuu nopeasti ja huomaan ajavani takaisinpäin. Vauhtijalkaa on hidastettava, jälleen, sillä olen myöhässä. Jo toinen myöhästyminen saman päivän sisään, saa sisäisen järjestykseni epäjärjestykseen. Olen yleensä aina ajoissa ja tunnen epämääräsitä ahdistusta ja ärsytystä itseäni kohtaan. Minua odotetaan. Minua odottaa tuntematon nainen, jonka kanssa on tarkoitus puhua lapsen kuolemasta. 

Kahvilassa istuu nainen. Melkein kuin tuttu, mutta kuitenkin täysin vieras. Kättelen ja hetken virallisuus nolottaa. Istumme vastapäätä toisiamme, kaksi naista, jotka ovat iältään lähellä toisiaan. Katseet kohtaavat, mutta eivät mitatakseen tai arvioidakseen. Jo ensisanojen vaihtuessa on selvää, että me puhumme samaa kieltä, ajattelemme samansuuntaisesti, mutta riittävän eriävästi, että keskustelu pysyy mielenkiintoisena ja vaihtelevana. Ei mene montaa hetkeä, kun lapsen kuolema on esillä. En mene liialti yksityiskohtiin nyt, sillä tahdon ennemminkin tuottaa ulos helpotuksen tunteen, jonka syntyy saadusta ymmärryksestä ja samankalatisesti koetuista tapahtumista. Sanat ja lauseet ovat tuttuja keskenään, tulevat ne sitten kummalta puolelta pöytää tahansa. Jokaisen lauseen jälkeen mieli lepää sanottujen sanojen varassa, eikä kumpikaan pelkää sanoa sitä, mitä muut välttelevät. 

Liikutus on läsnä, mutta se pysyttelee kohteliaasti taustalla, ehkä tietäen, että nyt ei ole sen aika. Nyt on aika saada oikeutus tunteille ja ajatuksille, joita on kovin vaikea selittää muille. Kun puhutaan ambulanssista. elvytyksestä. poliisista, Medihelistä ja tiedosta, että kaikesta huolimatta lapsi on kuollut, niin ei niitä kokematon tiedä kuinka voisi puhua. Noista asioista puhutaan oikeilla sanoilla, ei kierrellä tai keksitä runollisia kiertoilmaisuja. Lapsi kuolee ja sitä ennen häntä elvytetään. Poliisi kuulustelee, vaikka olet juuri ymmärtänyt lapsesi kuolleen. Läheiset järkyttyvät. Itse on vihainen kummallisista asioista. Muistoksi jätettyjä kynttilöitä tapaturmapaikalle vihataan ja ne näyttävät surevan vanhemman silmissä rumilta, vaikka niiden tarkoitus onkin juuri päinvastainen. Kuoleman jälkeinen hiljaisuus. Se huutaa ja se huutaa yllättäviä asioita. Lapsensa menettänyt vanhempi lohduttaa muita, suojelee ja varjelee pahalta mieleltä, vaikka oma mieli ei näe hyvää, ei valoa eikä toivoa. Silti hän lohduttaa, hän selviää ja kulkee eteenpäin. 

Lapsi kuolee. Lapsen kuoleman jälkeen on mahdollista elää ja olla onnellinen. Lasta ei tarvitse miettiä joka hetki. Tulevaisuus ei katoa kuoleman myötä. Jäljelle jää läheisiä, joiden vuoksi on elettävä ja jaksettava. Jäljelle jää myös ihminen, jonka läheinen on kuollut, mutta hänen elämänsä ei pääty, vaan jatkuu. Ei kuten ennen, mutta jatkuu. Muuttuneena siinä suhteessa, että turvallisuuden tunne on menetetty ja kuolema on tullut todeksi. 

Vanhempi, jonka lapsi on kuollut, ei muutu sankariksi, ei viisaammaksi kuin muut, eikä hän ole ehdottomasti kaikkein suurin selviytyjä. Hänellä ei ole vaihtoehtoja, vai mitä luulet itse tekeväsi? Lapsi kuolee ja jäljelle jää eläviä. Istutko alas ja luovutat, vai onko ainoa vaihtoehto vain selvitä ja elää? Näkökulma elämään muuttuu kyllä. Tietoisesti on muokattavaa ajatuksiaan ja käyttäytymistään, jottei lisätraumatisoi eläviä lapsiaan ja läheisiään. Tietoista itsensä muokkaamista. Päätöksiä tahdosta elää ja päätöksiä jättää suru taka-alalle ja ottaa se vain hetkittäin esiin. Tahtoa ja uskoa elämän hienouteen, ymmärrystä ja uskallusta tukeutua läheisiin. 

Lapsen menettämien on hirvittävää mutta ei niin hirvittävää, että elämä loppuisi. Se ei ole maailman kauhein asia. Toivon, ilon ja rakkauden menettäminen olisi kauhein asia. Surusta ja lopullisuudesta huolimatta kuoleman jälkeen jää myös elämä.

Me istumme, kaksi naista, ja puhumme. Puhumme ja kuuntelemme. Kuunteleminen on melkein hienompaa, sillä lähes jokainen kuultu ajatus on tuttu. Olen onnellinen, että tämä tapaaminen toteutui. Vertaistukea parhaimmillaan. Vertaistukea ei voi korvata oikein millään muulla, mutta sille on oltava oikea aika ja paikka. Vertaistuen on oltava kohtuullisen tasavertaisten ihmisten jakamaa ja minun mielestä akuutin trauman on hyvä olla jollain tavalla käsitelty, Minun tapauksessa heti kuoleman jälkeen saatu vertaistuki olisi ehkä auttanut, mutta en olisi siitä saanut irti sitä, minkä sain iltapäivällä kahvilassa tuntemattoman naisen kanssa. 

Enää nainen ei ole tuntematon. Tapaamme vielä, sen me tiesimme jo ennen kuin se sanottiin ääneen. Ulkona on alkanut satamaan lunta ja astumme puhtaan valkoiseen maailmaan poistuessamme kahvilasta. Emme kättele. Me halaamme. 

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus