Mihin uskoa?
Katselin kuinka Mari Leppänen siunattiin Turun arkkihiippakunnan piispaksi. Katselin kuinka nainen astui virkaan, johon hänen ei olisi usea uskonut koskaan astuvan. Kuuntelin puheita tarkasti, ja kuten usein kun uskon olevani tarkka, niin jo hetkeä myöhemmin olen unohtanut suuren osan kuulemastani.
Miksi katsoin? Miksi minä, joka en usko Jumalaan, kuuntelin ja herkistyin. En kykene ehkä uskomaan Jumalaan, mutta kristinuskon sanomaan pystyn, suurimmaksi osaksi. Pystyn hyväksymään sen, että jokaisen olisi hyvä kulkea kohden hyvää ja valoa. Hyväksyn myös sen, että kukaan meistä ei ole virheetön ja jokaisen tulisi tarkastella itseään ja pyrkiä parempaan. Se on myös hyväksyttävissä että olisi hyväksi rakastaa jokaista, ja kohdella heitä kuten toivoisi itseään kohdeltavan.
Viime viikolla istuin töissä sohvalla vieressäni oppilaani. Oppilas oli ottanut kirjakaapista esiin Raamatun ja selailimme sitä. En kysynyt miksi hän halusi juuri Raamatun, vaan ajattelin ajatuksen tulevan esiin ihan itsekseen. Kysyin, että haluaako hän minun lukevan hänelle. Luin ensimmäiset sanat ja jakeet. Oppilas halusi selvästi kuunnella, mutta samaan aikaan hän pohti, että onko lukemani totta. Pohdimme yhdessä, että onko mahdollista uskoa Jumalaan ja samalla luottaa tieteeseen. Mietimme, että molemmat ovat mahdollisia ja molemmat vaihtoehdot eivät sulje toistaan pois. Rakastan näitä hetkiä työssäni. Asettelen sanojani keskelle suuta, jotten ohjaisi liiaksi, enkä tukahduttaisi oppilaan omaa ajatusta. Paras tulos tulee, kun kysyy ja unohtaa omat mahdollisesti vahvat ajatukset. Luottamuksen hetkeksi myös koen tuon lukuhetken.
Olen viimeksi rukoillut sydämeni pohjasta 8.10.2000 noin 19:30. Samaan aikaan, kun minä rukoilin, niin ensihoitajat yrittivät elvyttää lastani. Heidän työnsä ja minun rukoukseni eivät kummatkaan tuottaneet toivottu tulosta. En ollut ennen tapaturmaa uskonut Jumalaan enkä myöskään sen jälkeen.
Lapsena rukoilin iltarukouksen, koska isäni vaimo oli sitä mieltä, että niin on tehtävä. Emme olleet kukaan uskonnollinen, mutta iltarukous oli jostain syystä tehtävä. En ymmärtänyt sitä silloin, enkä oikein vieläkään. Ehkä tapa oli iskostettu isäni vaimon toimintatavaksi ja hän ajatteli sen siirtää minuun. Lapsena olin kuuliainen ja en tohtinut toimia oman tunteen ja ajatuksen mukaan, joten ristin käteni ja rukoilin. En muista tarkkaa hetkeä, jolloin kasasin rohkeuttani ja jätin rukouksen pois illoistani. Koin kummallista syyllisyyttä, mutta samalla voimaantumista omasta kyvystäni säädellä nukkumaan käymistäni. Jätin rukoilemisen salaa, ja hassuinta on, että isäni vaimo ei muistini mukaan koskaan tarkastanut suoritanko rukoukseni vai en. Rukoilun ensikokemukset olivat kohdallani siis pakotetut ja vaaditut ihmiseltä, jota en kunnolla edes tuntenut.
Olen vuosien ajan tahtonut uskoa. Osin siksi, että olen ajatellut uskon tuovan lohtua ja sisäistä voimaa, joka kannattelee varjojen astuessa esiin. Yksi syy miksi tahtoisin uskoa, on ajatus tyttäreni tapaamisesta. Jos taivas onkin totta, niin hän odottaa minua siellä jossain. Taivaassa olisi myös usean meistä kaipaama rauha ja huolettomuus. Monta hyvää syytä uskoa ja odottaa kuolemanjälkeistä elämää. Pinnistän uskoani ja suljen silmät, mutta vastauksena on ilmanvaihdon humina sekä tyhjyyden tunne.
Minulla on ystäviä, jotka ovat uskossa. Minusta on ihanaa jakaa ajatuksia heidän kanssaan, ja minusta on ihanaa, että he kertovat sen. Ystävämummoni on syvästi uskova. Ensimmäistä kertaa liitän iltarukouksiin lempeyttä, sillä minä sisällyn hänen iltarukouksiin. Voiko olla kauniimpaa lempeyden osoitusta, kun kuulua 86- vuotiaan iltarukoukseen. Usko siis tuottaa usealle lohtua ja on tapa ilmaista rakkautta itseä ja toisia kohtaan.
Onko mahdollisuuteni uskoon tallattu elämän tuottamien kokemusten jalkoihin? Onko ajatteluni edelleen realistispohjaista ja en salli jonkun suuremman astua muurieni ylitse?
En ajattele uskoa jatkuvasti, enemmän satunnaisesti ja varsinkin silloin, kun olen elämässäni risteyskohdassa. On liene luonnollista miettiä useita vaihtoehtoja, kun tie on risteytymässä väistämättä ja edessä oleva on uutta ja hieman pelottavaakin. En siis ole erikoisesti ajatteleva ja outoja kysymyksiä esittävä. Olen ihminen, joka on kasvanut keskellä evankelisluterilaista maata ja tapoja. On inhimillistä miettiä että jos sittenkin olisi jotain muuta, kuin mitä elämä juuri nyt tarjoaa. Josko olisi jotain ihmistä ja elämää suurempaa.
Ja lopulta ajattelen, että elämä on nyt. Katselin piispan siunausta ja liikutuin ihmisten sanoista ja puheista. Kun siunaus ajautui kirkollisiin menoihin huomasin ajatukseni karkaavan ja tilaisuuden vaikuttavuus hieman hälveni. Olen siis valmis ihmisyyteen, kauniisiin ajatuksiin toisesta ihmisestä, arvostan avarakatseisuutta, uskon että jokaisella on ihmisarvo ja jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Heikompaa ja ohikatsottuja tulee tukea ja heidät olisi saatava kuulluiksi ja nähdyiksi. Kuten puheessa sanottiin on piispan työ vain ihmisen kokoinen. Niin on siis minunkin elämäni ja minunkin työni. Ei enempää eikä vähempää. Tuota ihmisen kokoisuutta pystyn toteuttamaan, mutta sydämeni ei ole valmis uskomaan Jumalaan, kuten kirkko opastaa.
Ja jos Jumala on olemassa, niin hän ymmärtää minua kyllä. Miksi en siis itseäni ymmärtäisi, ja miksi en sallisi itselleni ihmisen kokoista elämää.
