Tuolla laiturilla minä makasin auringonsäteet kasvoillani ja tuuli ihollani. Makasin joogamatolla vieraiden ihmisten välissä, mutta omassa kuplassani. Avatessani silmäni näin sinisen taivaan. Kääntäessäni hieman päätäni näin puiden lehvästön ja sen takana sinisen taivaan. Hengitin. Hengitin ja päästin irti.

En ole ennen ollut minkäänlaisella retriitillä. Kerta oli ensimmäinen, mutta uskon ettei viimeinen. Mieleni on sopiva asettumaan retriitin uomiin, jotka pyytävät olemaan hiljaa, läsnä ja vain aistimaan. Tämä retriitti on melko varmaan myös erilainen kuin yleensä ehkä ajatellaan. Tämän vetäjänä oli Jarkko Stenius, kirjailija, entinen ammattiurheilija ja tärkeimpänä tittelinä ihminen. Jarkko valmentaa myös mm. kehon- ja mielenharjoittamista. Näin Jarkon Flinkkilä & Kellomäki- ohjelmassa ja hän teki minuun syvän vaikutuksen. Kun Jarkon taustan omaava mies puhuu myötätunnosta ja rakkaudesta, niin kuulijan on syytä kuunnella. Lähetin Jarkolle sähköpostia ja päädyin Nuuksioon laiturille aistimaan kesää ja olemaan läsnä.

Kolmen päivän aikana sain vinkkejä kehonhuoltoon, joista osa jää käyttöön. Kolmen päivän aikana Jarkko pysäytti meidät osallistujat pohtimaan läsnäoloa, itsemyötätuntoa, myötätuntoa ja tarkastelemaan omaa sisäistä puhetta itsestä. Kävimme erilaisia harjoitteita erilaisissa ympäristöissä. Harjoitteiden aikana olimme hiljaa. Kuuntelimme itseämme, luontoa ja Jarkon puhetta. Jarkko kertoi sopivassa määrin omista oivalluksistaan ja omista kokemuksista. Jos on yhtään harjoittanut läsnäoloharjoituksia tai myötätuntoharjoituksia, niin saa hyvin kiinni mitä Jarkko tahtoo meille sanoa. Jarkon tapa puhua on luonteva. Pidin siitä, että hän käytti tavallista puhekieltä, sellaisia sanoja ja ilmaisuja, jotka sopivat hänene suuhunsa. Puheessa ja sisällössä ei ollut mitään päälle liimattua tai ulkoa opittua jostain luennoilta. Mahtavaa, kuinka aikuinen  mies tohtii puhua rakkaudesta, itkusta sekä myötätunnosta ja sisällyttää puheeseen jopa kirosanan, ilman että tunnelma olisi siitä mennyt pieleen.

Meitä oli paikalla sekalainen joukko ihmisiä eri puolilta Suomea. Parasta oli, että kenenkään ei tarvinnut kertoa itsestään mitään, jos ei halunnut. En edes tiedä osan osallistujien nimeä. Missään vaiheessa ei tarvinnut kertoa mitä oli tajunnut, mitä miettinyt tai mitä miettinyt. Keneltäkään ei kysytty taustoja tai syitä tulla retriittiin. Jokainen oli vapaa ulkoisista määritteistä. Ei ollut mitään vaatimuksia tai yhteenvetoja. Koska ihminen on kuitenkin tottunut lokeroimaan ja tietämään, niin päivien aikana jaoimme jotain itsestämme. En tiedä kuinka paljon harjoittamista vaatisi, että nimillä, taustoilla tai paikkakunnalla ei ole mitään väliä. Enkä tiedä kuinka paljon pitäisi harjoittaa mieltä ettei kysy turhia kysymyksiä eikä puhu turhaan itsestään selvyyksiä. Paljon varmaan, mutta silti pidin retriitin tietystä vapaudesta ja tuntemattomuudesta. Ihmiset kuitenkin tekivät retriitin ja sanattomasti kaikki hyväksyivät toistensa kertoman sekä sanattomuuden. Mieleen jäi lämpimästi aamuiset keskusteluhetket aamukahvia juodessa. Hetket muodostuivat luontevasti, pyytämättä ja järjestämättä.

Koska puhelin ja televisio olivat käyttämättöminä, niin aikaa jäi itsensä kanssa olemiseen. Koska ei ollut vakituisia ruoka-aikoja, niin söin silloin kuin oli nälkä tai se sopi harjoitteiden väliin. Koska ei ollut vaateita pukeutumisen tai välineiden suhteen, pukeuduin punaiseen ja vihreään. En kammannut kunnolla tukkaa, en miettinyt ripsiväriä enkä ajellut säärikarvoja, mutta hampaat kuitenkin pesin. Nukuin hyvin. Olin ohjattuna, joten jätin päätökset ja vastuun pois.

Pidän siitä, mitä löysin hiljaisuudesta itsestäni. Hymyilin usein kuunnellessani Jarkkoa, sillä tunnistin monta asiaa. Kuuntelin eri kantilta ajatuksiani ja henkäilin turhuutta ulos. Astuin retriittiin juuri virallisesti avioeronneena ja noita tuntemuksia oli hyvä jättää tuulen vietäväksi. Saunan lämmössä katselin valuvia hikipisaroita, jotka muodostivat omia purojaan. Vesi hyväili ihan jokaista neliösenttiä, jonka vain annoin sen hyväiltäväksi. Vesi kannatteli, niin kuin kannattelee elämäkin. Teki hyvää huomata olevansa hyvällä matkalla itsensä kanssa menneisyydestä huolimatta ja juuri sen ansiosta. Toivon, että osa kokemuksista, opeista ja ajatuksista seuraavat mukana. Ajattelen, että tarvisemani havainnot ovat kiinnittyneet ihooni ja muistuttavat kyllä, kun välillä unohdan oppimani.

Ajattelen, että pysähtyminen on joskus viisainta mitä ihminen voi itselleen sallia. Uskallusta se vaatii ja aikaa. Helppoa se ei ole, mutta kuka olisikaan aina valmis ja avoin kuuntelemaan omaa ääntään. Onneksi ihan kaikki on sallittua, myös turhautuminen ja ärsytys. Ja tunnustan, että viestitin kyllä ja katsoin myös Iltalehden uutisotsikot, mutta sekin sallittanee.

Kiitos Jarkko, kiitos Nuuksio, kiitos ihmiset ja kiitos itselleni. Nyt on hyvä olla.