Sain flunssan.

Flunssan viimeiset säikeet pitävät minusta vielä vähän kiinni, mutta kuvittelen olevani voiton puolella. Ennen flunssan saapumista ajattelin, että ehkä vältän sen, ainakin toivoin niin. Pesin käsiä, desinfioin niitä. Töissä oppilaat pesivät käsiään ja desinfioi niitä. Työkaverit pesivät käsiään ja kyllä hekin desinfioivat niitä. Mieheni pesi käsiään.  Kaupoissa ihmiset, no melkein kaikki, desinfoivat käsiään. Kaikki pesevät, desinfioivat, käyttävät maskeja ja välttelevät ihmisiä. Olen vältellyt ihmisjoukkoja. Olen hengitellyt etäällä muista. Olen syönyt D-vitamiinit, syönyt mandariinit ja nukkunut tarpeeksi. Silti flunssa tuli. Flunssat tulevat tekee ihminen sitten mitä tahansa ja kun flunssa nyt saavutti minut, niin ajattelin ottaa siitä kaikki irti, mutta esiin tulikin monta haitallisen ajattelun tuomaa tuntemusta.

Ensimmäinen ajatus oli, että voiku ei olis koronaa. Huoh. Tein oirearvion Omaoloon ja lähetin sen terveysasemalle. Omaolon tiukka tuomio oli, että minulla voisi hyvinkin olla korona, oireet olivat vahvat. Lievä ahdistus hiipi mieleen, että kuinka moneen suuntaan tulisi olla yhteydessä, jos korona olisi todellinen. Mieli karkasi jo syyllistämään itseni muiden terveyden tuhoamisella. Entä, jos ei vain menisi testiin? Hmmm. Tieto lisää tuskaa sanotaan.

Menin testiin ja sain onnekkaasti tiedon, että oirearvioni tutkinut lääkäri halusi myös nieluviljelyn. Jestas. Takuuvarma yökötys edessä ja vakuuttelu näytteenottajalle, että olen mahdollisimman reipas ja en tahallani ole vastahakoinen. Kuuntelin kasvomaskini suojassa näytteenottohuoneesta pienen vauvan itkua ja hieman häpesin ajatuksiani. Mennessäni huoneeseen hengitin syvään ja sinnittelin. Näytteenotto oli yhtä kamalaa kuin ennenkin, mutta mietin sitä pientä vauvaa. Koronatesti todella epämiellyttävä, mutta nopeasti ohitse. Kyynelten valuessa lähdin kotiin odottamaan tuloksia. Silmälasit ja kasvomaski ovat muuten yhdistelmä, jolla saa rillit huuruun.

Flunssa osui viikolle, jonka vietän yksin kotona. Minä yksin ja flunssa. Ensimmäinen tuskallinen teko on ilmoittaa työpaikalle, että en muuten ole tulossa. Vaikeaa minulle, edelleen. Vaientelin turhaa syyllisyyttä ja otin puhelímen käteeni. Soitto rehtorille, viesti vararehtorille (hoitaa sijaiset) ja viesti whatsappiin työtiimille. Toisaalta, kun ilmoitus oli tehty, valtasi helpotuksen tunne. Tiedän, että tämä on osa-alue, jota minun on vielä työstettävä. Hoin siis mielessäni, että minulla on oikeus olla sairaana, en tee tätä tahallani ja kaikki kyllä ymmärtää.

Peruin joogan ja terapian. Muuta ei tarvinnut perua. Sitten ehdin miettimään, että millon kävinkään tapaamassa ystävämummoa. Jysäys sentään! Jos minulla olisikin korona…. Hengittelin, yskin ja niistin nenään. Otin buranan, sillä joka paikkaa särki. Mieheni soitti kysyäkseen kuinka voin. Olin reipas, tietenkin, mutta myönnyin hänen ehdotukseen kaupassa käynnistä puolestani. Kauppalistan miettiminen oli vaikeaa ja yritin olla kohtuullinen ja vaatimaton, ettei mieheni vaan joudu liian paljon vaivaamaan itseään. Huoh. Taas tajuan, että edessä on asia, jota on vielä työstettävä. Läheiset ovat olemassa myös sen vuoksi, että he auttavat. Olin siis onnellinen, että mieheni kävi kaupassa. Unohdettu juusto ei harmittanut. Enemmän harmitti se, että en voinut koskea mieheeni, sillä koronatestin tulos ei ollut vielä tullut. Etähali, sitten taas yskin, niistin nenää ja join Finrexiinin.

Koronatestin tulos on negatiivinen, eli sinulla ei ole koronaa. Oireenmukainen hoito. Jes! Harvemmin on tavallinen flunssa tuntunut yhtä hyvältä sairaudelta. Viestiä menemään useaan suuntaan ja uskon monen olleen helpottunut testitulokseni negatiivisuudesta.

Viidennen flunssapäivän kohdalla olo on harvinaisen surkea. Flunssa oli selvästi päättänyt lyödä oikein tosissaan. Yskin, itkin, niistin ja pitelin kylkiäni aivastaessani, sillä se sattui. Jännitin lantionpohjalihaksia aivastaessani, sillä lirahduksen vaara oli suuri. Kun pidättelin ja estelin lirahdusta, en ollut valmistautunut, että myös nenästä voi roiskahtaa aivastuksen voimasta räkää. Pyyhin räkää, pesin kädet, mutta olin tyytyväinen ettei lirahdus tällä erää tapahtunut. Otin Buranan ja imeskelin Strepsilsiä. Yskiminen sattuu.

Yksin olo alkoi tuntua liialliselta. Toisaalta en olisi jaksanut olla sosiaalinen. Mies toi uuden kauppakassin ja nenää avaavaa nenäsumutetta. Vaihdoin kyljeltä kyljelle sohvalla. Välillä istuin, sillä lima pakotti yskän voimalla nousemaan ylös. Välillä venyttelin hartioita ja oioin sääriäni. En tohtinut katsoa peilikuvaani, sillä, no en vain tohtinut. En kammannut tukkaani. Kävin pesulla silleen pikaisesti, sillä sekin sattui.

Netflix ja Peaky Blinders, MasterChef, Voice, Uutiset, Aamu Tv, Kotiin takaisin, Tanssii tähtien kanssa ja usea pätkä eri ohjelmista ovat olleet kavereina. Uni tuli kuin tuli paitsi yöllä, koska yskin.

Nyt on seitsemäs päivä menossa ja huomaan olevani voiton puolella.En nuku vieläkään kunnolla, koska yskin. En ole ihan vaimentanut syyllisyyttä työssä poissaolostani, koska olen minä. Olen kiitollinen mieheni kauppa-avusta, mutta salaa mietin kuinka korvaan sen hänelle. En alkuun ilmoittanut kellekään olevani sairas, etten vaan ole vaivaksi tai aiheuta huolta. Ja kun ilmoitin ja kerroin, tein sen varmuuden vuoksi riittävän kevyesti.

Olen ikävöinyt lapsiani, eläviä ja kuollutta. Ikävä on tuntunut fyysisesti ja olen itkenyt monta itkua. Sairaana ollessa minun ajatteluuni ilmaantuu huoli läheisistä ja pieni ajatus kuolevaisuudesta. Siksi sairastaminen on minulle vaikeaa, sillä ymmärrän jonkun kuolevan, ei ehkä nyt, mutta joskus. Itkin siis ja vakuuttelin, että juuri nyt kaikki on hyvin. Tästä ajattelusta en liene pääse täysin irti. Surullista.

Sairastamiseeni liittyy siis monta asiaa itse sairauden lisäksi. Mahdollisesti olen jo voiton puolella ja alan tuntemaan itseni yhteiskuntakelpoiseksi ja hyväksi ihmiseksi. En ole vaivaksi, en aiheuta huolta enkä jää kenekään hoidettavaksi.

Huomaan myös, että mielialani on hieman valoisampi, kaikesta huolimatta. Onneksi tämä on vain flunssa. Onneksi olen ja hengitän. Onneksi elämässäni on ihmisiä. Onneksi tunnen ja ajattelen.