Minulla on yli 20 vuoden työkokemus avolastensuojelusta, kehitysvammatyöstä sekä erityisopetuksesta, josta suurin osa, eli 15 vuotta. Voisin pohtia hyviä kysymyksiä sekä niihin sopivia vastauksia, mutta niiden sovittaminen yhteen on usein vaikeaa, enkä kykene siihen yksin. En kykene yksin myöskään pohtimaan asiaa kaikilta kanteilta, sillä yksikään ihminen ei liene siihen ole kykenevä. Pohdinpa silti työntekijänä, vanhempana sekä ihmisenä.

Koulukiusaaminen olisi saatava pois. Vastuu on koululla, kodilla, yhteiskunnalla, varhaiskasvatuksessa, harrastuksissa, kummeilla, ystävillä, opeilla, vanhemmilla, huoltajilla, oppilailla ja lyhyesti oikeastaan melkein kaikilla. Omaan korvaan aina särähtää kysymys, että mitä koulu on tehnyt? Seuraavaksi syyttävä sormi kohdistuu vanhempiin. Melko lyhytnäköistä ja vain kahteen suuntaan kohdistunut huomio pesee muut vapaiksi vastuusta.

Voisi miettiä myös resursseja, rahaa, oppimisympäristöjä, ohjaajien määrää sekä rehtoreita. Inkluusio, integraatio ja erityisopetus vilahtelevat puheissa jatkuvana virtana ja monella on mielipiteensä ja usein myös melko ehdoton oma näkemyksensä, jota ei helposti muuteta sillä onhan oma kokemus niin voimallinen, että sen on varmasti oltava oikea. Oma mielipiteeni vaihtuu aika ajoin, vaikka perusta on melko pysyvä. Mielipiteeni muovautuu työkokemuksen, lisääntyvän tutkimustiedon, muiden mielipiteiden mukaan sekä tarjottujen rakenteiden ja resurssien mukaan. En siis omaa oikea enkä väärää ajatusta, vaan omaan muovaantuvan näkemyksen, joka muuttuu hiljalleen ympäröivien rakenteiden niin salliessa.

Yllä oleva muovaa meitä kaikkia ja varsinkin tämän päivän vanhempia sekä oppilaita. Itse haluan enemmän keskittyä siihen mikä mielestäni on kaikkein tärkeintä, ihmisten kohtaamiseen. Olen aikoinaan ollut vanhempi ja kokemukseni koulumaailmasta siitä näkökulmasta ei ole kaikkein ylistävin. Omasta kokemuksestani oppilaana olosta on aikaa, eikä kaikkiin muistoihin liity vain positiivista. Olen siis oman kouluajan sekä vanhemmuuden pohjalta kokemusasiantuntija. Tämän päivän huoltajat ja vanhemmat elävät, ja ovat vanhempia omille koululaisilleen myös omien kokemustensa pohjalta.

On koskettavaa sekä opettavaa ollut kohdata vuosien aikana useilta erilaisia vanhempia. Harmittelen, että työurani alussa keskityin enemmän ulkoisten asioiden tarkasteluun ja keskityin aika ajoin liikaakin todistamaan omaa osaamistani luullen, että minulla tulee olla kaikki oikeat vastaukset myös kysymyksiin joita ei koskaan edes esitetty. Tänä päivänä keskityn enemmän kohtaamiseen, kuuntelemiseen ja näkemiseen.

Olen vuosien aikana pahoitellut ja pyytänyt anteeksi vanhemmilta heidän omia koulukokemuksiaan. Olen kuullut usean koulukiusatun ja väärin kuulluksi tulleen tarinan. Useat vanhemmat muistelevat koulikiusaamistaan tai opettajan väärää tulkintaa heidän tekemisistään. Kokemuksia om valtavasti ja positiivisia kokemuksia on valitettavan vähän. Nämä kiusatut, väärin nähdyt sekä väärin kuulleksi tulleet, ovat nyt vanhempia ja heidän kokemuksensa sekä muistonsa määrittävät heidän tapaansa olla yhteistyössä koulun kanssa. Ajattelen, että ei menneisyys ei voi olla vaikuttamatta. Kodin ja koulun välinen yhteistyö pohjautuu siis jopa traumatisoituneiden vanhempien ja koulun välille. Mielestäni on tärkeää mahdollisimman paljon kiinnittää huomiota vanhempien kuulemiseksi. Usealla huoltajalla ja vanhemmalla on kielteisiä kokemuksia koulusta, opettajista, yhteiskunnasta sekä opetusjärejstelmästä ettei se voi olla vaikuttamatta heidän tapaansa suhtautua kouluun ja mahdollisesti luottaa opettajaan ja koulujärjestelmään.

Ajattelen niin, että jokainen vanhempi tekee parhaansa. Osan paras ei ehkä täytä ammattilaisten näkemysten mukaan edes murto-osaa yleisistä toimintavoista ja vaatimuksista, mutta ammattilaiset eivät eläkään vanhemman elämää eikä omaa heidän kokemuksiaan. Yhtäkaikki kaikki ovat kuitenkin ihmisiä ja jokainen ansaitsee tulla arvostavalla tavalla kohdatuksi. Saattaa myös mennä ihon alle vanhemman joskus hyvin provosoiva käytös, mutta silti edessä on omasta lapsestaan huolissaan oleva vanhempi. Mietin usein, että itse toimisin tai tekisin toisin, mutta samaan aikaan muistelen omia aikojani vanhempana ja puistelen ajatuksen pois.

Pyrin kuuntelemaan vanhempien ajatuksia ja huomaan, että enemmän pitäisi kysyä heidän omia kokemuksiaan omista kouluajoista tai kokemuksia vanhempana toisista lapsistaan eri  kouluista.  Pyrin myös muistamaan, että osalla vanhemmista on mahdollisesti oma prosessi kesken sillä tiellä, millä ehkä ymmärretään oman lapsen erilaiset tarpeet ja haasteet. Ihmisten elämä on kokonaisuus ja ei ole olemassa oppikirjoja, joissa kerrotaan yksiselitteisesti kuinka ollaan vanhempi ja kuinka tehdään hyvää sekä rakentavaa yhteistyötä kodin ja koulun välillä.

Kaikkien hyvinvoinnin kannalta olisi varmasti hyvä, jos koulumaailmassa olisi enemmän aikaa, enemmän rahaa, enemmän aikuisia, enemmän rauhallisia oppimistiloja, enemmän hyvää tahtoa ja enemmän pieniä opetusryhmiä.

En voi vaikuttaa muuhun kuin siihen, miten kohtaan vanhemmat ja miten kohtaan oppilaat. Pyrin siihen, että kohtaisin heidät enemmän ihmisinä erilaisine tarpeineen, taustoineen sekä erilaisine vaiheineen ainutkertaisessa elämässään. Olen itse tullut ohinähdyksi ja -kuulluksi. Pahoittelen omasta puolestani ja pahoittelen niiden puolesta, jotka omaavat saman kokemuksen. Aion työskennellä siten, että ihminen on tärkein ja se miten kohdata hänet ihan vaan ihmisenä.

Näitä olen pohtinut paljon vuosien aikana ja jatkan pohtimista. Olen kohdannut vanhempia, jotka ovat rohkeita selviytyjiä ja tohtivat ilmaista ajatuksensa ja tuntemuksensa. Kiitän, että he ovat kertoneet ajatuksensa ja antaneet minulle paljon ajattelmisen aiheita.