Ajattelin silloin joskus, että lapseni eivät kohtaa mitään pahaa. En ainakaan sitä enkä ainakaan tätä. Vannoin rakastavani vuoren lailla. Vannoin puolustavani ja vaikka luopuvani vaikka elämästäni heidän elämänsä puolesta. Muistan, että vakuutin, että en koskaan, en ikinä enkä varmasti ainakaan niin kauan kuin kykenen. Voi hyvän tähden kuinka kaikki menikin toisin. En tahtomani mukaan kyennyt olemaan vuoren kaltainen, mutta rakastanut olen tavallani.

Omien lasten puolesta olen itkenyt usein. Olen itkenyt keskikokoisen joen verran ja aika ajoin osa itkusta on kuohunut kosken tavoin. Onneksi itkukin laantuu rauhallisesti lipuvaksi virraksi muuttuen hiljalleen kasvavaksi hymyksi. Ilo on tulvinut yli äyräiden täyttäen sydämen ja kaiken tilan ympärillä. Peloista en tohdi puhua, sillä niiden en tahdo enää toistuvan. Tiedän niiden odottavan jossain, mutta odottakoon vaikka koko ihmisiän, minä en niitä kaipaa. Kuten vanhemmat tietävät, niin huoli lapsesta ei koskaan katoa lapsen kasvun myötä. Eipä katoa, mutta hiipuu edes välillä taka-alalle. Onneksi onnikaan ei ole täysin kätkössä vaan istuu usein myös vieressä.

Omat lapset ja heille tapahtuvat asiat osuvat iholle mennen sen alle suojaamatta. Mutta on myös muut lapset. On läheisten lapset, jotka ovat tärkeitä ja rakkaita. On ystävien ja tuttavien lapset, joiden elämät koskettavat välillisesti. Huoli ei aivan sama, eikä ihotuntemus tai sykähdys sydämessä yhtä kiivas kuin omien kohdalla. Ovat kuitenkin lapsia, joiden kohdalla suurin osa aikuisista pehmenee ja katsoo hieman toisin aikuisiin verraten. Toivon ettei tarvitse itkeä noiden lasten vuoksi, mutta olen siihen valmistautunut.

Sitten ovat muiden lapset. Ne muiden, jotka eivät milloinkaan istu kotisi kahvipöydässä ja ne, joiden rippijuhliin et saa kutsua. On tämän kylän, tämän koulun ja tämän päiväkodin lapset. On lastesi ystävät, jotka välillä käyvät kotisi ovella pyytämässä ulos. Mukavia lapsia tai sitten niitä, jotka ehkä kiusaavat omaa lastasi. Tuolloin sinä suojelet ja selvität. Lapsia kuitenkin ja aikuiset pääsääntöisesti suhtautuvat suojelevasti ja ymmärtävät lasten olevan lapsia. Oppivat kunhan kasvavat ja hyvä heistä tulee.

Minua koskettaa ja on koskettanut työni kautta monet vieraat lapset. Tuntemattomat lapset, jotka ovat tuntemattomista vanhemmista, jota en välttämättä koskaan edes näe. Nuo lapset viivähtävät elämässä joskus arkipäivisin jopa enemmän kuin omat tai sukulaisten lapset, joten heihin muodostuu oma erityislaatuinen suhde. Nämä lapset tulevat päiväkotiin tai kouluun ollen siinä sinun vaikutuksesi ja toimintasi kohteena. Suurin osa lapsista ovat tasapainoisista kodeista, joten aikuisen tarve ei ole suuri. Kunhan leikkivät ja ovat turvallisessa ympäristössä oppimassa uutta ja kokemassa kivoja kaverihetkiä. Entä ne lapset, jotka koettelevat hermoja, koettelevat rajoja ja mahdollisesti rikkovat sopivaisuuden seiniä? Onkin vaikeampi olla lempeä ja ymmärrystä saattaa olla vaikeampi asettaa omiin ajatuksiin ja toimintaan.

Minun sydäntäni koskettavat nämä erityiset lapset joskus todella voimakkaasti. He asettuvat ominen haasteineen tiukasti viereen ja koettelevat kovasti rajojani. He koettelevat aikuista, koska usein aikuinen on heidät pettänyt. He eivät luota helposti, mutta satuttavat sitäkin helpommin. Työurani aikana olen itkenyt joidenkin lasten puolesta. En heidän nähtensä, mutta heidän vuokseen. Onneksi olen myös hymyillyt sekä iloinnut onnistumisista. Olen rakentanut luottamusta ja asettanut rajoja.

Viime aikoina olemme lähes selättäneet koronan, mutta nyt edessä on ajatukset sodasta. Lapset, joiden elämä ei ole aina kuten toivoisi, niin heille nämä asiat saattavat koskettaa enemmän kuin ymmärrämmekään. Niin ja kaikkien noiden lasten lisäksi on Ukrainan lapset sekä maailman muut lapset. Ja noista maailman lapsista ovat huolissaan meidän lapset. Lapset, jotka haluavat puhua myös sodasta ja joilta löytyy myötätuntoa  omasta elämästä huolimatta.

On lapsia, joiden vuoksi itken sitten joskus. Nyt ei ole itkun aika. Nyt on läsnäolon aika ja on puheen aika. Aikuisten on kyettävä käsittelemään sotaa, koronaa, hätää ja pelkoja. Nyt on myös sen aika, jolloin on keskityttävä kaikkeen mahdolliseen hyvään, joka oikeasti on meillä totta. Olen melko tyhjä tänään kaikesta jota olemme lasten kanssa viime aikoina lävitse käyneet. Toisaalta olen täynnä lasten ihmeellisyyttä.

Eilen koulun ruokalassa istuin lapsen kanssa pohtimassa, että tekevätkö Joulupukki, Hammaskeiju ja Pääsiäispupu yhteistyötä. Mietimme ja tulimme siihen tulokseen, että varmaan tekevät, koska tykkäävät lapsista ja ovat hyviksiä. Illalla sohvallani söin Domino Tutkinpippuri-keksejä, joita toinen oppilas toi ilahduttaakseen ja tietäen, että ope tykkää salmiakista. Nhl on hyvä lätkäjuttu ja Kalle Rovanperä ehkä voittaa maailmanmestaruuden. Moni kertoi tulevana viikonloppuna viettävänsä aikaansa perheidensä kanssa jotain mukavaa tehden. Paljon hyvää ja ihanan tavallista.

Ja ne lapset, jotka tällä hetkellä tarvitsevat minulta enemmän, niin heidän vuokseen itken sitten myöhemmin.